Junaan sijoittuvien maailmanloppuelokuvien saralla Snowpiercerin haastaa Sang-ho Yeonin Train to Busan. Kuolettavien pakkasten sijaan Yeonin filmissä ihmiskuntaa uhkaa perinteinen zombiapokalypsi. Zombit ovat tosin 21 Days Laterin virusvarianttia, joka säilyttää uhriensa juoksemiskyvyn ja muuttaa heidät örisijämoodiin minuuteissa. Ainakin silloin, kun käsikirjoitus niin sallii.
Leffan päähenkilö on rahastonhoitaja Seok-woo, joka lähtee tyttärensä Soo-anin kanssa tapaamaan tytön äitiä Busaniin. Junassa tietysti iskee täysi helvetti irti, kun virus alkaa valloittaa Etelä-Koreaa hirmuista tahtia. Ahtailla käytävillä eläviltä kuolleilta karkaaminen on haastavaa, mutta toisaalta juna muodostaa myös suojan ulkomaailman ihmismassoja vastaan.
Train to Busan on epätavanomaisesta miljööstään huolimatta yllättävän kaavamainen zombi-elokuva kaikkine kliseineen. Tarinan rakenne on kaikille tuttu alkuhämmennyksestä eskaloituvaan totaalikaaokseen. Kun kalmot hyökyvät päälle, osa uhreista jää kompuroimaan kuin humalaiset tai ihmettelemään idiootteina paikoilleen, kuten aina tämän alagenren tekeleissä. Yhtälailla konventioiden mukaisia ovat melodraamattiset uhrautumiset, joista osa on vieläpä täysin järjettömiä.
Zombiuhan epäkonsistenttius saa aikaan päälaen raapimista. Elokuvan alussa yksittäinenkin vääntelehtivä kuollut on vaara, sillä niin aggressiivisen raivokkaasti ne hyökkäävät kimppuun. Myöhemmin sen sijaan helppoiset kolme ihmistä pystyy luovimaan läpi usean raatojen kansoittaman junavaunullisen. Elokuvan lopussa palataan taas jälleen yksittäisen zombin uhkaan. Kuolleiden kyky hajottaa junanovia myös vaihtelee täysin draaman vaatimusten mukaan.
Sentään vikkelät tarttuneet, joiden muodonmuutos tapahtuu vauhdikkaasti, nostavat tarinan panoksia. Yhteiskunnan romahtamiseen on myös huomattavasti helpompi uskoa, kun kyseessä eivät ole Romeron tai Walking Deadin tyyliset avuttomat laahustajat, jotka armeija laittaisi kuriin hetkessä. Visuaalinen puoli rakentaa onnistuneesti realistista tunnelmaa, joskin jotkin CGI-ehostukset tuntuvat turhilta ja pistävät silmään.
Train to Busan on pohjimmiltaan erittäin suoraviivainen moraliteettitarina, jossa itsekkyys näyttäytyy paheena ja muiden auttaminen hyveenä. Sellaisena se on valitettavasti ärsyttävän saarnaava. Hahmojen käsittely on nimittäin varsin mustavalkoista. Päähenkilö on rahastonhoitajana itsekeskeinen mäntti, joka oppii vähitellen välittämään toisista sekä luomaan yhteyden tyttäreensä. Antagonistiksi muodostuva varakas toimitusjohtaja taas on tasan yhden nuotin pelkurimulkvisti.
Loppupuolellaan filmi onnistuu tiristämään hieman tunnetta henkilöidensä välille. Hahmot ovat harmi kyllä niin ohuita, ettei draaman huipennus Walking Deadinsa pelanneelle pääse aivan ihon alle.
Ottaen huomioon, että olen survival horror -genren fani, Train to Busan on kaikkeen hehkutukseensa nähden erikoisen lattea kokemus. Se ei tarjoa klaustrofobisen miljöön lisäksi lajityyppiin oikein mitään tuoretta tai omaperäistä, vaikka esikoisohjaus Yeonin kyvyistä kieliikin. Viimeisen kolmanneksen kohdalla aloin jo tuijotella kelloani, sillä niin moneen kertaan leffan asetelma ja käänteet on nähty parin viime vuosikymmenen aikana.
Kommentit
Lähetä kommentti