Avatar: The Way of Water

Alkuperäinen Avatar teki aikoinaan vaikutuksen 20-vuotiaaseen minuun. Jättihitiksi osoittautunut 3D-fantasia oli joulun alla 2009 niin ällistyttävä kokemus, että se piti käydä katsomassa kahdestikin. Vaikka elokuvan hohto on ajan saatossa himmennyt, väitän, että kyseessä on laadukkaampi popkorn-filmi kuin negatiivisimmat kriitikot parjasivat. James Cameronin tarina pyörätuoliin kahlitusta Jake Sullysta, joka löytää uuden elämän na'vi-alienin kehossa, on nimittäin taitavasti ohjattua eskapismia. Jatko-osaa en varsinaisesti toivonut mutta 13 vuoden jälkeen suuntasin katsomaan sen mielenkiinnolla.

Kaikki ovat jo tuttuja Cameronin suuruudenhullujen suunnitelmien kanssa. Avatarista on kaavailtu jopa viisiosaista elokuvasarjaa. Kolmas osa on jo kuvattu ja saapuu teattereihin jouluna 2024. Kakkosta taas piti kypsytellä vuosikaudet, jotta tekniikka oli riittävää vedenalaisiin motion capture -kuvauksiin.

Miltä lopputulos sitten näyttää? Ensivaikutelma oli kohdallani lievä pettymys. CGI-efektit eivät ole mitään ällistyttäviä, vaan tietty videopelimäinen keinotekoisuus puskee pintaan. 3D tuntuu laadukkaasta toteutuksesta huolimatta enää gimmickiltä ja palauttaa mieleen, miksi se jäi viime kerralla vain villitykseksi. HFR:ää vastaavaa frame ratea pystyy taas puskemaan ulos 2012 ostettu Sony Bravianikin interpolointialgoritmeilla, joten kyseessä ei ole mitään mullistavaa.

Mikään yksittäinen tekninen temppu ei siis aiheuta vau-efektiä. Kun leffa pääsee liikkeeseen ja kameran edessä alkaa tapahtua asioita, yhdessä ne luovat kuitenkin salakavalasti aivan hämmästyttävän tehokkaan immersion. Pandoran hengästyttävän kaunis maailma sieppaa jälleen katsojan vastustamattomasti mukaansa.

Teknisten ansioiden merkitystä on helppo väheksyä pelkkänä pintakiiltona. Täytyy silti ottaa huomioon, että tekniikka ja teknologia ovat aina olleet merkittävä osa liikkuvan kuvan viehätystä. Se itsessään on saavutus, että vielä seuraavana päivänä näkemisestä rainan luoma todentuntuinen vaikutelma pyörii mielessä. Vastaavan sielläolon tunteen on elokuvista viimeksi saanut aikaan — noh, ensimmäinen Avatar.

Erityinen kiitos mukaansatempaavuudesta kuuluu filmin nerokkaan manipulatiiviselle taidesuunnittelulle. Kauniita hiekkarantoja ja smaragdisia vesiä loihditaan valkokankaalle lämmittämään mieltä keskellä pimeintä talvea. Upeasti kasvoanimoitujen na'vien kauniit isot silmät puolestaan tuijottavat yleisöä vetoavasti kuin koiranpennuilla. Eihän positiivisia tunteita voi olla heräämättä, kun näin järeät aseet otetaan käyttöön.

Suurin kysymysmerkki jatko-osien suhteen on silti tarina. Vuoden 2009 Avatar ei nimittäin juhlinut syvällisellä sisällöllä, vaikka mielestäni juoni ajoi asiansa. The Way of Water jatkaa samalla kevyellä ja yllätyksettömällä linjalla. Elokuvan rakenne tai käänteet eivät tarjoa mitään odottamatonta kenellekään, joka on viimeisen 40 vuoden aikana katsonut Hollywood-leffoja.

Keveys ei tarkoita kuitenkaan, että filmin tarina olisi huono tai epäonnistunut. Päinvastoin, käsikirjoittajana Cameronilla on taito hallussa, kun kysymys on suoraviivaisesta viihde-elokuvasta.

Kakkososan sydämen muodostaa Sullyn lasten, erityisesti toiseksi vanhimman pojan, kasvutarina. Leffan lapsi-na'veista on saatu sopivan persoonallisia hahmoja, jotta heidän samaistuttavia edesottamuksiaan seuraa mielellään. Pienet autenttiset huumorin ripaukset elävöittävät tapahtumia, kuten Sullyn veljesten ottaessa sanoin ja nyrkein mittaa merikansan na'vi-pojista. Naurut irtosivat myös, kun vesiheimokuninkaan tytär opastaa hengitystekniikkaa nuoremmalle veljelle, jonka sydän hakkaa hallitsemattomasti ihan muista syistä.

Kantavaksi teemaksi elokuvassa kohoaa perhe. Edellisen filmin pääpari, Jake ja Neytiri, joutuvat pähkäilemään, miten kasvattaa lapsia sodan kourissa ylisuojelematta heitä mutta pitäen heidät pois vaaran tieltä. Perheteemaa tosin alleviivataan välillä myös hyvin hollywoodmaisen tönkösti vuorosanoilla, jollaisia kukaan ei todellisuudessa päästäisi suustaan, kuten: "Perhe on linnoituksemme."

Vaikka The Way of Water noudattaa tuttua kaavaa, kaikki juonelliset ratkaisut eivät ole latteita. Tarinaan uskalletaan sisällyttää esimerkiksi aitoa tragediaa kaiken voimafantasian vastapainoksi. Leffan pääpahis on myös yllättävän sympaattinen. Stephen Lang onnistui jo ensimmäisessä Avatarissa tekemään roolisuorituksellaan yksiulotteisesta eversti Quaritchista keskimääräistä viihdyttävämmän ilkimyksen. Jatko-osassa na'vi-kehossa paluun tekevän antagonistin kuorta kuitenkin raotetaan, ja hahmo saa lisää sävyjä.

Originaali-Avatarissa eniten kritiikkiä keräsi naamaan hierottu alkuperäiskansa- ja ympäristöallegoria. Myös The Way of the Waterissa ensimmäiset minuutit ihmisenkaltaisten avaruusinkkareiden korniutta täytyy sulatella. Kun asetelman hyväksyy elokuvan premissinä ja ratakiskosta väännettynä metaforana, äkkiäkös siitä kuitenkin pääsee ylitse. Tällä kertaa filmin painotus on kenties vielä enemmän kolonialismin käsittelyssä, eikä se suoriudu siitä oikeastaan yhtään hullummin.

Environmentalismin osalta vertauskuvia luodaan esimerkiksi valaanpyyntiin. Elokuvan yksiselitteisenä pahiksena esiintyvä ihmiskunta on myös saastuttanut maapallon käytännössä elinkelvottomaksi. Luontoa puolustava sanoma on ihan kiva, mutta tuntuu tällaiselta megaluokan kassamagneettileffalta lievästi tekopyhältä. Paljonkohan luontoa on pistetty palamaan ihan vain, jotta Cameronin visio saatiin teattereihin asti?

Juonessa on myös omat kömpelyytensä. En esimerkiksi oikein ymmärtänyt, mistä syystä Quaritch jahtaa kuun ääriin karannutta Sullya eikä vain keskity kapinan kukistamiseen. Pahiksen törmääminen päähenkilön lapsiin taas menee kerran sattumana, mutta toistamiseen sama käänne on jo laiskuutta. Silmiin pistää sekin, että jälleen alkuperäisyhteisön ulkopuolelta saapuva valkoisen miehen jälkeläinen kohoaa kaikessa mestariksi käden käänteessä ja näyttää villeille närhenmunat.

Cameronilla on lisäksi paha taipumus pitää yleisöään tyhmänä. Alleviivaavat kornit repliikit särähtävät korvaan, kun jopa kollegat lällättelevät tuhmalle valaanpyytäjälle tai kuopus-na'vi huutaa pahikselle, että nytpä äiti ja isä jahtaavatkin sinua. Jaken kertojaääni tuntuu myös yliselittelevältä ja totaalisen turhalta. Hollywoodin draaman sääntöjen mukaisesti aurinko puolestaan paistaa silloin, kun on hauskaa, mutta murheellisen käänteen koittaessa puhkeaa surullinen vesisade.

Pitkästi yli kolme tuntia kestävän spektaakkelin heikoin lenkki on sen lopputaistelu. Kähinät alkavat todella lupaavasti ja viihdyttävästi. Vesipedoilla kiitävien na'vien ja veneillä liikkuvien ihmisten ottaessa yhteen Cameron todistaa yhä olevansa toimintaohjaajana lajinsa kärkeä.

Valitettavasti mäiskettä ei osata katkaista ajoissa, vaikka tilaisuuskin tarjoutuisi. Kliimaksi uppoavassa veneessä alkaa viimeistään uuvuttaa elokuvan leikkaillessa sekavasti eri hahmojen välillä. Vartti tiivistämistä erityisesti filmin loppupuolelta olisi tullut tarpeen.

Tyhjänpäiväiseksi ja pöhköksi mammuttirahastusjatko-osaksi Avatar: The Way of Water on kaikesta huolimatta kummallisen viaton ja viihdyttävä. Voi toki olla, että minut onnistuttiin jälleen hurmaamaan suurilla silmillä ja kauniilla maisemilla. Tai voi olla, että Cameron yksinkertaisesti vain tietää, mitä tekee. Televisioruudulta tätä king size -smurffiannosta ei kuitenkaan kannata missään nimessä nauttia. Ei ilman teatterin lumousta näin höttöistä menoa kukaan päälle kolmea tuntia siedä, etenkään persaus.