Die Hard

Jouluaaton kunniaksi katsoin pitkästä aikaa kaikkien jouluelokuvien äidin eli Die Hardin. En ole koskaan ymmärtänyt leffan vuosien saatossa kasvanutta ylenpalttista hehkutusta, jonka myötä sitä on alettu pitää jonkin tason mestariteoksena. Onhan John McTiernanin hitti toki kelpo genrensä edustaja, mutta muistan, että nähdessäni filmin ensimmäisen kerran vuonna 2008, sitä pidettiin vielä vain hyvänä toimintapätkänä. Ei kyseessä ollut mitään elämää suurempaa.

Uudelleenkatsominen vain vahvistaa mielipidettäni siitä, että tämä arvio leffasta on oikea. Die Hard on otteessaan pitävä, hyvin rytmitetty rymistely, jossa ei kuitenkaan ole mitään maailmaa mullistavaa. Väkisinkin herää vaikutelma nuoruuden nostalgian vaikutuksesta rainan maineeseen.

Aikakauteensa nähden filmin ylivoimaisesti erottuvin piirre on sen arkinen päähenkilö John McClane, jonka lihakset eivät pullistele kuin kehonrakentajalla. Sen sijaan hän on samaistuttava jokamies, joka panikoi ja vuotaa verta. Die Hard taitaa olla ainut toimintaelokuva, jossa nyrkkimatsin aikana olen nähnyt vauhkoontuneen hyviksen huutavan pahikselle epätoivoisia solvauksia eikä toisinpäin. Maanläheistä maskuliinisuutta huokuva Bruce Willis on kuin luotu osaan.

Onelinerien viljely tosin hetkittäin himmentää muuten niin inhimillisen päähahmon auraa. Olkoonkin, että osa niistä on puhtaita klassikoita. Jatkuva naseva läpänheitto vie nimittäin McClanea enemmän tunnottoman tappokoneen suuntaan kuin olisi tarve.

Toinen Die Hardin onnistunut puoli sankarin ohella on sen pahis, Alan Rickmanin näyttelemä Hans Gruber. Rickman tuo kameran eteen vähintään yhtä paljon karismaa kuin Willis, ja yhdessä he muodostavat täydellisen parivaljakon. Radiopuhelinnaljailujen kautta sankarille ja antagonistille kehittyy todellinen suhde, eikä kyseessä ole vain voiman vaan myös älyjen mittelö.

Hansissa on myös piristävää se, miten koruttomiksi hänen motiivinsa osoittautuvat. Hän ei ole fanaatikko, kostaja tai terroristi, vaikka elokuva ja hahmo näillä odotuksilla leikittelevätkin. Sen sijaan hän paljastuu vain puhtaaksi ja kylmäveriseksi varkaaksi. Joskus yksinkertainen on kaunista.

Toimintakohtauksiensa puolesta Die Hard on hieman kaksijakoinen. Toisaalta ne ovat miellyttävän kaunistelemattomia ja fyysisiä sekä ohi nopeasti. Modernien efektielokuvien muovisuudesta ei esimerkiksi ole tietoakaan, kun lasinsirut tekevät paljaille jaloille oikeasti vahinkoa. Toisaalta Hansin kätyrit eivät tunnu välillä osuvan ladon seinäänkään. Kun McClane pakenee jahtaajiaan pilvenpiirtäjän huipulla, mieleeni ponnahtivat välittömästi Han Solo ja stormtrooperit Kuolemantähdellä.

Jouluelokuva McTiernanin ohjaustyö on kuitenkin henkeen ja vereen. Tapahtumien ajankohta ja joululaulut eivät yksin sinetöi kuusijuhlan fiilistä. Itse tarina on myös hyvin perinteinen joulusatu vaimostaan ja lapsistaan erkaantuneesta isästä, jonka pitää oppia, mikä elämässä on todella tärkeätä. Huvittavaan Hollywood-tyyliin jopa traumatisoitunut poliisi löytää leffan lopussa rohkeuden käyttää jälleen asettaan roistojen murhaamiseen, kuten ilosanomaan kuuluu!

Luonnollisesti toiminta- ja jouluelokuvan yhdistämiseen sisältyykin kevyttä ironiaa amerikkalaisuutta ja amerikkalaista sankarikäsitystä kohtaan. Tämä käy ilmi muun muassa siitä, miten elokuva viittailee Schwarzeneggeriin, John Wayneen, Ramboon ja cowboyihin, näihin perijenkkiläisiin ikoneihin.

Hienoista ärsytystä Die Hardissa aiheuttaa puolestaan sen kaavamaisuus ja alleviivaavuus. Musiikkia täysillä kuunteleva sivuhahmo ei tajua, mikä katastrofi hänen ympärillään on meneillään? Check! Päähenkilön tueksi saapuvat poliisit ja FBI paljastuvat täysiksi idiooteiksi ystävällistä ja lupsakkaa mustaa sidekickiä lukuunottamatta? Check! Typerä vaimoa vokotteleva limanuljaska saa ansionsa mukaan? Check! Pahis voisi ampua sankaria päähän, mutta vitkuttelee ja antaa tämän epätodennäköiselle juonelleen mahdollisuuden? Check!

Jotain universaalisti vetoavaa Die Hardissa silti on, sillä en ole koskaan nähnyt kenenkään vihaavan sitä. Siinä yhdistyvät keveys, selkeys, viihdyttävyys, yksinkertaisuus sekä sopiva määrä jännitystä erittäin helposti sulatettavassa paketissa. Jos jouluelokuva on genre, niin olkoon, ehkä McTiernanin filmi on sitten sen lajityypin mestariteos. Ei se minulla äidin lahjaksi antamia villasukkia saa pyörimään jaloissa, mutta jotain lämmintä ja pörröistä siinä kieltämättä on.