Martin Scorsesen uusversiota vuoden 1962 samannimisestä elokuvasta on pidetty hänen jonkinlaisena suurelle yleisölle suunnattuna välityönään ja genreleffana. Kenties se sitä onkin, mutta kyseessä on silti mainio trilleri, eikä todellakaan perinteisin ja yleisöä aliarvioiva sellainen.
Elokuvassa puolustusasianajajaa Sam Bowdenia ja hänen perhettään alkaa vainota hänen entinen asiakkaansa, pahoinpitelystä tuomittu ja vankilasta vapautunut Max Cady. Siinä missä alkuperäinen elokuva oli ymmärtääkseni aika mustavalkoinen hyvä-paha-tarina, Scorsesen leffan sävyt ovat heti alusta alkaen harmaat. Bowden ei ole mikään yksiselitteinen sankarihahmo, vaan hän on haudannut merkittävää todistusaineistoa, joka olisi auttanut Cadyn puolustuksessa. Cady taas on kyllä syyllinen, mutta hänen vankilassa kokemia kärsimyksiään kohtaan luodaan sympatiaa, minkä lisäksi mies tuntuu ajoittain jopa sivistyneemmältä kuin uhrinsa.
Kun Cady häiriköi Bowdenin perhettä, sen jäsenien suhteet alkavat rakoilla: Samin vanhat pettämiskuviot nousevat riidan aiheeksi vaimon kanssa, kun taas vanhempien puutteet kasvattajina käyvät ilmi teinitytön oikutellessa. Yhteiskunnan instituutiot taas asettuvat Cadyn puolelle samalla, kun Sam itse lipuu koko ajan arveluttavammille moraalisille vesille perhettään varjellakseen. Yksi Cadyn tavoitteista onkin ajaa Sam suistumaan kanssaan samalle eläimen tasolle.
Elokuvan näyttelijät vetävät mainiot roolisuoritukset. Robert De Niro on aivan huikea pahiksen osassa, ja Cady jääkin mieleen yhtenä muistettavimmista jännäri-antagonisteista. Nolte on myös loistava epätäydellisenä päähahmona, joka joutuu painimaan konkreettisen menneisyyden demoninsa kanssa. Erikoismaininta menee nuoren Juliette Lewisin uskottavasti näyttelemälle perheen tyttärelle.
Mielenkiintoinen valinta Scroseselta on käyttää elokuvassa paljon nopeita ja äkillisiä leikkauksia, zoomauksia sekä yllättäviä lähikuva-asetelmia. Filmin tunnelma on siten jatkuvasti yhtä rauhattoman ja hätääntyneen oloinen kuin päähenkilön mielenmaisema. Paras esimerkki tästä on se, miten arkinen puhelimen sointi säpsähdyttää elokuvakatsojankin.
Mitä pidemmälle leffa etenee, sitä melodramaattisemmaksi ja yliampuvammaksi taisto Cadyn ja Samin välillä käy. Cady on pahiksena kuin Batmanin Jokeri, joka on aina yhden askeleen sankaria edellä ja osaa ennakoida tämän jokaisen liikkeen, aina naurettavuuteen asti. Cadyn suunnitelmien onnistuminen on enimmäkseen älytöntä, mutta hänen yli-inhimillisyytensä on kuitenkin tarkoituksellista.
Elokuva ei
peittele sitä, että Cady on vertauskuva jumalasta, joka on saapunut rankaisemaan syyllisyyden kanssa painivaa Samia. Filmi menee jopa niin
pitkälle, että lopussa Cady rikkoo jo neljättä seinää lukiessaan Samille
tuomiota.
Cape Fear onkin kiinnostava, koska pelkän tyylikkäästi kuvatun ja
leikatun jännärin lisäksi se on myös kiinnostava moraalidraama. Vaikka
sankari lopussa voittaakin, koko touhusta jää hänelle ja katsojalle
hiukan likainen fiilis. Cady on vastenmielinen ihminen, muttei silti hän ole väärässä Samin syyllisyyden suhteen. Tämä elokuvan monitasoisuus ja harmaus osoittaa jälleen, miksi Scorsese on yksi historian arvostetuimpia ohjaajia.
Kommentit
Lähetä kommentti