Iron Man 2:a on haukuttu kolmikon heikoimmaksi. Pidin siitä kuitenkin pitkälti yhtä paljon kuin ykkösestä ja ärsyynnyin myös samalla mitalla. Elokuvan tarina on edeltäjäänsä vähemmän fokusoitunut, mutta alan tykätä Tony Starkin ja Pepper Pottsin välisestä kemiasta yhä enemmän.
Koko "Tony on kuolemassa ja siksi hänellä on kriisi" -draama tosin perustuu sille kliseelle, ettei hän saa asiaa millään kerrottua Pepperille. Leffa tiedostaa tämän, mutta lampshading ei tee venkoilusta vähemmän turhauttavaa. Tarinan tylsin vaihe onkin pakollinen sankarin aallonpohja, kun Tony perseilee antaumuksella. Toisin kuin sarjakuva, filmi ei kuitenkaan uskalla käsitellä alkoholismia.
Gwyneth Paltrowia ei erityisemmin nosteta esille näiden elokuvien tiimoilta. Kakkososassa huomaan silti, miten leffasarja lepää lähes yhtä vahvasti hänen varassaan kuin Robert Downey Jr:n. Heidän väliset kohtauksensa ovat kakkososan parasta antia.
En tosin osaa edelleenkään ottaa nimeä Pepper Potts vakavasti. Tiedän, Pepper on lempinimi, mutta silti.
En tahtoisi nillittää pikkujutuista, mutta heti filmin alkupuolella häiritsee hiukan, kuinka helppo Tonyn arc-reaktori on toteuttaa. Ensin Tony itse värkkää sellaisen terroristien vankina, ja sitten joku venäläinen kopioi sen tuosta vain vilkaisemalla vähän piirustuksia, apunaan meisseli ja jakoavain. Kuinka vaikeaa tällaisen teknologian monistaminen voi olla oikein armeijalle?
Tykkäsin pahiksista enemmän kuin edellisen leffan kuluneesta karikatyyri-Obadiahista. Sam Rockwell on loistava alemmuuskompleksisena Hammerina. Rourke on myös mainio, jopa vähäeleinen, eikä hänen hahmostaan onneksi tehdä mitään elämää suurempaa. Lopputaistelukin jää hänen osaltaan yllättävän lyhkäiseksi, mikä on tietyllä tapaa piristävää.
Rautapuvun suhteen en ymmärtänyt täsmälleen, kummalla puolella elokuva halusi minun olevan: Tonyn vai USA:n päättäjien. Jälkimmäiset haluavat tehdä puvusta aseen, mutta asehan se on jo. Eikä hyvin epävakaan miljonäärin hyppysissä nähdäkseni yhtään sen paremmissa käsissä.
Haarniska ei edelleenkään edes teeskentele noudattavansa tämän universumin lakeja. Vaikka Tony suorittaa hirmuisen kiihdytyksen sadoista metreistä esiintymislavalle, hökötys pysähtyy kuin seinään ilman mitään jarrutusta. Hyvin epäselvää on myös yhä, milloin puku voi ottaa vahinkoa. Toiminta tuntuu tämän takia panoksettomalta.
Scarlett Johanssonin Black Widow'n tarkoitus vaikuttaa olevan vain silmänilon tarjoaminen miesyleisölle. Kyllähän hän kauniilta näyttääkin, mutta tarina tuntuu hänen myötään entistä pirstaleisemmalta. Hahmon kohtaukset ovat sitä paitsi välillä räikeän päälleliimattuja: miksi hän yhtäkkiä yrittää vietellä Tonya, vaikkei se kuulu millään tavalla hänen tehtävänkuvaansa?
Kakkososa suhtautuu myös entistä kriitiikittömämmin Tonyn arvomaailmaan, jota määrittävät autot, kauniit naiset, rahan valta ja machoilu. Liberaaliagendakin on tosimiehistä vain tylsää, totta kai.
Kaiken kaikkiaan Iron Man 2 on hyvin sillisalaattimainen tuotos. Ymmärränkin, miksi sen on saanut enemmän parjausta osakseen kuin selkeärakenteisempi ykkönen. Toisaalta kun kaavamainen sankarin syntytarina on pois alta, hahmot tuntuvat hengittävän vapaammin. Samaa huttua molemmat elokuvat silti todellisuudessa ovat.
Kommentit
Lähetä kommentti