Suuri illuusio

Ei liene toista sotaelokuvaa, jossa kaikki ovat niin leppoisia toisilleen kuin Jean Renoirin klassikossa, Suuressa illuusiossa. Renoirin ohjaustyö on jäänyt historiankirjoihin humanistisen ja pasifistisen elokuvan mestariteoksena. Se korostaa sitä, että kansalaisuus- ideologia- ja kielieroista huolimatta olemme kaikki ihmisiä.

Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Suuri illuusio esittää, miten keinotekoisina tuon sodan ristiriidat ja vihanpito näyttäytyvät tavallisille sotilaille rintamalinjojen eri puolin. Tässä se onnistuu kuvaamalla ranskalaisten upseerivankien eloa saksalaisilla vankileireillä.

Leffan päähenkilöt, aristokraattinen lentäjäkapteeni de Boeldieu ja hänen perämiehensä luutnantti Maréchal ammutaan alas tiedustelulennolla. He jäävät ampujansa, saksalaisen kapteeni von Rauffensteinin vangeiksi. Myöhemmin kaksikko ystävystyy myös juutalaiseen luutnantti Rosenthaliin, jonka kanssa he suunnittelevat pakoa.

Ensimmäisenä Suuressa illuusiossa huomio kiinnittyy kieliin. Harvassa filmissä kuulee puhuttavan iloisesti sekaisin sekä ranskaa, saksaa että englantia. Vaikka kieli on hahmoja erottava tekijä, sen myötä myös heidän erojensa vähäisyys korostuu. Osa ranskalaisesta upseeristosta puhuu nimittäin sujuvasti saksaa ja toisinpäin, osa taas oppii tarinan edetessä.

Toiseksi huomion elokuvassa vangitsee se, kuinka modernilta se tuntuu. Renoirin rainaa ei uskoisi 30-luvun teokseksi, sillä siinä ei ole tippaakaan taiteenmuodon varhaisille ajoille tyypillistä teatraalisuutta, alleviivaamista, teknistä kömpelyyttä tai kornia tarinankerrontaa. Käsikirjoitus on puhdasta timanttia ja näyttelijäsuoritukset kautta linjan erinomaisia.

Vankien ja vangitsijoiden välisestä kanssakäymisestä paistaa, että yhteiskuntaluokka merkitsee vähintään yhtä paljon kuin kansalaisuus. De Boldieulla ja von Rauffensteinilla on ylimystön edustajina enemmän yhteistä keskenään kuin alaistensa kanssa. Näin siitä huolimatta, että ensimmäinen uskoo aristokratian olevan kuoleva yhteiskuntamuoto ja jälkimmäinen haluaa säilyttää sen. Von Rauffenstein kokeekin niin paljon sielujen sympatiaa De Boldieuta kohtaan, että joutuessa ampumaan karkaavaa miestä, hän potee huonoa omatuntoa.

Paljon elokuvan sanoman kannalta on merkitystä myös sillä, mitä se ei näytä. Ranskalaisupseereja kohdellaan erinomaisesti, jopa siinä määrin, että pakosuunnitelmat tuntuvat vain houkkamaiselta vapaa-ajan virikkeeltä. Tavallisiin sotilaisiin luokkasympatiat eivät kuitenkaan aikanaan ulottuneet, sillä sotavankileirien olot saattoivat heidän kohdallaan olla hirvittäviä.

Suuri illuusio osoittaakin ironisesti, kuinka valmiita ihmiset ovat suhtautumaan toisiinsa kunnioittavasti ja inhimillisesti, kunhan nuo toiset nähdään vertaisina. Tämä heijastuu myös siinä, miten suhtautuminen etnisiin vähemmistöihin näyttäytyy filmissä. Rosenthalille ivaillaan hänen juutalaisuudestaan, kun taas mustan ranskalaisupseerin vihjataan olevan vankien joukossa hyljeksitty.

Suurimmat emotionaaliset iskunsa elokuva säästää viimeiselle kolmannekselleen. Karkuun päässeet Maréchal ja Rosenthal majoittautuvat saksalaisleski Elsan luo, jossa Maréchal rakastuu Elsaan. Miehet joutuvat kuitenkin jatkamaan lopulta matkaansa kohti Sveitsiä Maréchalin vannoessa, että hän palaa takaisin sodan loputtua, jos selviää hengissä. Tämä kaunis osio asettuu luontevasti osaksi leffan teemaa valtioiden rajat ylittävästä ihmisyydestä.

Filmin otsikon voi tulkita tarinassa viittaavan moneen asiaan. Kaikkein suorimmin sen merkitys sanoitetaan elokuvan lopussa, jossa Rosenthal tuhahtaa "sodan joka lopettaa kaikki sodat" olevan vain illuusio. Vuonna 1937 ilmestyneeltä elokuvalta tämä on erityisen kylmäävä toteamus.

Orson Welles totesi Suuresta Illuusiosta, että se on toinen leffoista, jotka hän ottaisi mukaan Raamatun arkkiin. En ihmettele miksi, sillä Renoirin teos on säilyttänyt tehonsa ällistyttävän hyvin. Kaikki ajattoman mestariteoksen merkit täyttyvät sen kohdalla niin toteutuksen kuin sanomankin osalta.