Neidonlähde

Ingmar Bergmanin Neidonlähde tunnetaan kaikkien raiskaus ja kosto -filmien äitinä. Sen innoitus näkyy esimerkiksi Wes Cravenin The Last House on the Leftissä, joka on käytännössä leffan sadistinen ja törkyisä uudelleenversiointi. Bergmanin elokuva taas sovittaa valkokankaalle keskiaikaisen ruotsalaisen balladin 1200-luvulta.

Neidonlähde herätti ilmestyessään suurta kohua julmalla raiskauskohtauksellaan ja päätyi esimerkiksi Suomessa kuudeksi vuodeksi sensuurin kynsiin. Onkin pienoinen ihme, että filmi voitti kiistanalaisuudestaan huolimatta vieraskielisen elokuvan Oscarin.

Bergmanin teos on rankasta aiheestaan huolimatta kiinnostunut enemmän inhimillisistä reaktioista, kuten surusta ja syyllisyydentunnosta, kuin väkivaltaan viehättynyt Last House on the Left tai muut myöhemmät vastaavat eksploitaatioteokset. Sen keskiössä on enemmän tragedia kuin shokeeraaminen.

Elokuva kertoo keskiajalla elävästä Tören perheestä, jonka kaunis nuori tytär Karin lähetetään viemään kynttilöitä läheiselle kirkolle neitsyt Marian kunniaksi. Matkalla hän kohtaa kolmen roiston joukon, josta kaksi vanhinta raiskaa ja murhaa hänet. Rikolliset etsivät majapaikkaa Tören talosta, jossa tyttären kohtalo selviää vanhemmille. Tällöin perheenisä ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja surmaa koko kolmikon.

Neidonlähde on vaikuttava filmi siinä, kuinka hätkähtämättä se käsittelee aikalaisekseen väkivaltaa ja sen seurauksia. Itse raiskauskohtaus, vaikkakin hyvällä maulla toteutettu, tekee pahaa katsoa, sillä Birgitta Petterson onnistuu lyhyessä ajassa tekemään Karinista pidettävän hahmon. Kohtausta edeltävä viaton tunnelma sekä nuoren tytön naiivi pahaa-aavistamattomuus luovat säälimättömän kontrastin tarinan kammottavalle juonenkäänteelle.

Myös leffan kuvallisessa annissa on monenlaista kontrastia. Keskiaikainen puvustus ja lavastus herättävät aikakauden eloon upeasti unohtamatta kuitenkaan, että ihmiset tuohon aikaan viettivät päivänsä keskellä mutaa ja liejua. Ruotsalainen havumetsä puolestaan näyttää mustavalkoisella filmillä kauniilta ja seesteiseltä. Sen keskellä lepäävä kuolleen tytön raiskattu ruumis muodostaa idyllille karmivan vastakohdan.

Visuaalisesti filmi onkin säilyttänyt tehonsa erinomaisesti. Ainoastaan keskivaiheen keinotekoinen lumisade ei vakuuta, sillä se pistää suomalaisen silmään välittömästi epäuskottavana.

Äänimaailmassaan elokuva nojaa minimalismiin. Musiikkia ei juuri kuulla metsän ääniä, kuten linnunlaulua, lukuun ottamatta. Ratkaisu toisaalta ohjaa katsojan ajatukset luonnon sekä universumin julmaan piittaamattomuuteen.

Vanhempien järkytys tyttärensä kohtalon edessä vetää viimeistään vakavaksi. Kun murhaajat luovuttavat lahjana perheenäidille kuolleen tytön mekon, tämä pystyy vain vaivoin kätkemään sen mittaamattoman surun, jonka äkillinen ymmärrys tuo. Elokuvan yhdessä voimakkaimmista kohtauksista Max Von Sydowin näyttelemä isä-Töre puolestaan kaataa käsin koivun saunavihdaksi valmistuessaan murhaamaan syylliset. Sanattomasta hetkestä heijastuu hahmon kaikki kokema hiljainen ja raastava tuska.

Syyllisyys koettelee tarinan hahmoja eri tavoin. Roistokolmikosta erityisesti nuorin ja surmaan syytön kauhistuu veriteosta eikä osaa piilotella järkkyneisyyttään. Sydowin isähahmo katuu myös välittömästi kostoaan sekä erityisesti viattoman lapsen tappamista. Perheen äpärä Ingeri vuorostaan kokee tunnontuskaa siitä, että hän kateuden vuoksi toivoi ja rukoili Karinin kuolemaa. Karinin äiti taas ajattelee, että Jumala haluaa rankaista häntä, koska hän vihasi miestään tyttärensä suosion takia.

Pakanallisuuden ja kristillisyyden vastakkainasettelusta kehkeytyy eräs filmin keskeisistä teemoista. Selvimmin tämä näkyy Ingerin hahmossa, joka palvoo yhä Odinia, vaikka kristinusko on alkanut jo maassa syrjäyttää vanhaa uskontoa. Vanhojen tapojen vaikutus kuitenkin istuu myös muissa hahmoissa tiukassa. Perheenisä esimerkiksi toteuttaa surmatyönsä rituaalinomaisesti hyläten kaikki opetukset lähimmäisenrakkaudesta.

Neidonlähteessä pakanallisuuden voi tulkita yhdistyvän syntiin, kun taas kristinuskon rinnastuvan moderniin sivistyneisiin käsityksiin. Pakanajumala Odin esimerkiksi ottaa vastaan kateellisen Ingerin rukoukset kammottavin tuloksin. Isä-Töre taas vajoaa takaisin primaaliseksi villiksi ja kostaa pakanamenoin häntä vastaan loukanneille. Vasta jälkeenpäin hän muistaa kristilliset hyveet ja anoo anteeksiantoa.

Tarina ei kuitenkaan tosiasiassa valitse puoltaan näin selkeästi. Sen alussa esimerkiksi kaksi hahmoa rukoilee omaa herraansa, toinen Odinia, toinen Jeesusta, mutta vain ensimmäisellä on vaikutusta leffan tapahtumiin. Kristinuskon Jumala sen sijaan näyttäytyy valtaosan ajasta välinpitämättömänä. Filmi myös vihjaa, että sivistymättömyys elää niin pakanoissa kuin kristityissäkin: talon emäntä muun muassa polttaa itseään kynttilällä Kristuksen kärsimysten vuoksi.

Kun elokuvan lopussa perhe viimein löytää Karinin ruumiin, murhenäytelmä konkretisoituu lohduttomammin kuin juuri missään saman aikakauden teoksessa. Siinä, miten Sydowin hahmo taipuu tragedian mielettömyyden sekä Jumalan selittämättömyyden edessä, on puolestaan vahvoja Jobin kirjan kaikuja.

Filmin loppuratkaisu on kaksijakoinen. Kun tyttären ruumis nostetaan ylös, sen alta pulppuaa maan pintaan filmin otsikon mukainen lähde. Lähteen voi nähdä symboloivan kristillisen teologian mukaista lupausta syntien anteeksiannosta sekä Jumalan teiden tutkimattomuutta. Tämä sanoma itsessään on hieman lattea, mutta leffa toisaalta jättää myös muita tulkinnan mahdollisuuksia, minkä vuoksi kauniista hetkestä voi nauttia sellaisenaan. Lopetuksesta paistaakin ohjaajan itsensä kamppailu oman uskonsa menettämisen kanssa.

Vaikka raiskaus ja kosto -alagenren vaikutus populaarikulttuuriin ei ole ollut historiassa mairittelevimmasta päästä, Neidonlähteen tarinan universaaliutta on vaikea kiistää. Kammottavassa, epäoikeudenmukaisessa, viattomaan ihmiseen kohdistuvassa teossa sekä siitä seuraavan kostossa on selvästi jotain, mikä puhuttelee yleisöä aikakaudesta toiseen.

Siinä missä The Last House on the Left pakottaa 70-luvun traumojen hengessä katsomaan mielettömintä mahdollista väkivaltaa silmästä silmään, Neidonlähde näyttää tällaisen väkivallan inhimilliset seuraukset. Kierolla tavalla pidän molemmista elokuvista.