Romanttisten komedioiden vaikutus näkyy selkeästi jokapäiväisessä elämässämme siinä, miten Hollywood on muokannut mielikuviamme tosirakkaudesta. Lajityypin välittämä arvomaailma toisaalta happanee hyvin nopeasti, kun elokuvahistoriaa kelataan taaksepäin. Aamiainen Tiffanylla on yksi niitä genren filmejä, joka tuntuu nykypäivän katsojan silmin auttamattoman aikansa eläneeltä.
On kuitenkin helppo ymmärtää, miksi elokuva on noussut aikoinaan suosioon. Audrey Hepburn näyttelee ikonisessa tähtiroolissaan Holly Golightlya, New Yorkissa asuvaa nuorta naista, joka kustantaa kallista seurapiirielämäänsä huiputtamalla rahaa pahaa aavistamattomilta deiteiltään. Holly on naispäähenkilö, jonkalaista tuskin häntä ennen oli nähty eikä montaa hänen jälkeenkään, sillä hän pärjää itsenäisesti ja tekee mitä haluaa. Hahmosta huokuvat voimaantuneisuus ja vapautuneisuus.
Päähenkilön käytöstä voi tosin pitää osittain epäuskottavana. Tuskin esimerkiksi keskellä 60-luvun New Yorkia nuori kaunis nainen kutsuisi pelkässä yöpaidassaan estoitta tuiki tuntematonta miestä maleksimaan asuntoonsa. Silti ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö Hepburn olisi osassaan valloittava opportunistisena maalaistyttönä, joka luovii taitavasti suurkaupungin sykkeessä.
Hahmon eksentrisyys tosin nostaa heti alusta asti kysymysmerkkejä. Hän puhua paapattaa menemään muttei ota todellisuudessa mitään kontaktia muihin ihmisiin, mikä vaikuttaa alusta asti siltä kuin jotain olisi vialla. Aikanaan tämä piirre lienee käsitetty hurmaavana. Toki se myös korostaa sitä, miten nainen pitää keinotekoista emotionaalista muuria ympärillään.
Silti tieto siitä, että Holly on varattomana 14-vuotiaana pakkonaitettu entiselle aviomiehelleen, tuntuu selittävän häntä paremmin kuin leffa on kenties tarkoittanutkaan. Nykypäivän näkökulmasta on jokseenkin kylmäävää, miten filmi pitää Buddy Ebbsenin esittämää alaikäisen hyväksikäyttäjää leppoisana ja sympaattisena vanhana herrasmiehenä.
Aamiainen Tiffanylla ei piilottelekaan kulahtaneimpia puoliaan. Koomisena kevennyksenä heti ensiminuuteilta alkaen toimii Hollyn yläkerran naapuri, Mickey Rooneyn esittämä herra Yunioshi, joka on karmeimpia rasistisia japanilaiskarikatyyreja, joita valkokankaalla on nähty. Tekohampailla varustettu Rooney, joka siristää silmiään ja huutaa korostaen “Ms. Goritghry!”, ei naurata edes törkeydessään.
Leffan huumori ei missään vaiheessa lähdekään lentoon. En huvittunut esimerkiksi komedialle, jota yritetään viritellä Hollyn asunnon kaoottisista pirskeistä. Puhelinta tavoitteleva George Peppard konttaamassa juhlijoiden jalkovälistä tai Hepburn huutamassa “Timber!” kaatuvalle humalaiselle vieraalle tuntuvat vitseinä vain väkinäisiltä.
Peppardin näyttelemä päähenkilön uusi naapuri, Paul Varjak, on puolestaan ankein mahdollinen romanttinen kumppani filmin räiskyvälle naissankarille. Mies vain norkoilee koko elokuvan ajan Hollyn liepeillä juron vakavailmeisenä tekemättä edes kunnollista aloitetta ihastustaan kohtaan. Mitään kunnollista kemiaa hahmojen tai näyttelijöiden välille ei myöskään syty. Yhtäkkiä katsojan pitäisi kuitenkin nähdä heidät unelmien parina yhden kahdestaan vietetyn aamupäivän seurauksena.
Elokuvan lopetus, joka kääntää alkuperäisen Truman Capoten novellin päätöksen ympäri, tuntuu suorastaan karmivalta. Paul korostaa Hollyn olevan hänen omaisuuttaan ja rakkauden tarjoavan lääkkeen kaikkiin naisen ongelmiin – mitä se ilmiselvästi ei tee! Kun päähenkilö lopulta taipuu miehen maanitteluihin, vesittää käänne kaiken sen positiivisen riippumattomuuden, jolla hahmo on alun perin tehnyt vaikutuksen. Toki hän epäilemättä kärsii erinäisistä tunnelukoista sekä juurettomuudesta, mutta pakotettu romanssi on niihin köykäinen ratkaisu.
Aikoinaan Aamiainen Tiffanylla on varmasti kertonut kiinnostavasti nuorista vähävaraisista ihmisistä, jotka yrittävät pärjätä keskellä metropolia niillä keinoin, millä osaavat. Filmin lopullinen suhtautuminen pääkaksikkoonsa, vanhemmalle naiselle seksuaalisia palveluksia rahasta suorittavaan Pauliin sekä yli-innokkaiden miesten treffailulla tienaavaan Hollyyn, vaikuttaa silti kumman moralisoivalta. Viittaahan jopa päähenkilön nimi, “Holly Golightly”, vastuuttomaan huolettomuuteen sekä kevytkenkäisyyteen. Leffa vihjaakin vaivihkaa, että hahmot jollain tavalla häpäisevät itseään ennen kuin tarinan lopussa he löytävät toisensa.
Hepburnin ikimuistoinen roolisuoritus sekä kohoaminen globaaliksi tyyli-ikoniksi ovat peittäneet alleen sen faktan, että Aamiainen Tiffanylla on hyvin kehnosti vanhentunut elokuva. Vaikka sen naispäähahmo on poikkeuksellisen mielenkiintoinen, filmin näkemys romantiikasta on ummehtunut, puhumattakaan sen sisältämistä rotustereotypioista. Otsikon jalokiviliike tosin kiittää vuosikymmenien ilmaisesta mainoksesta.
Kommentit
Lähetä kommentti