Viime vuonna Marienbadissa

Olen halunnut katsoa Alain Resnaisin tulkitsemattomuudestaan tunnetun filmin, Viime vuonna Marienbadissa, jo monta vuotta sen jälkeen, kun kuulin siitä yliopiston elokuvakurssilla. Hetki on tosin lykkääntynyt määrättömästi, koska olen epäillyt elokuvan konseptin olevan kiehtovampi kuin itse katsomiskokemus. En ollut varsinaisesti väärässä.

Viime vuonna Marienbadissa on elokuva, joka kertoo suuressa hotelliksi muutetussa kartanossa majailevan miehen ja naisen kohtaamisesta. Mies yrittää vakuuttaa naisen siitä, että he ovat tavanneet aikaisemminkin vuosi sitten samankaltaisessa paikassa, joka saattoi olla Marienbadissa tai sitten ei.

Elokuvasta erikoisen tekee se, että se ei noudata minkäänlaista järkeenkäypää rakennetta. Kohtauksien ja otoksien välillä eivät vallitse hahmotettavat syy-seuraussuhteet. Miehen kertojaäänen kuvaamat tapahtumat ovat ristiriidassa kuvassa nähtävien kanssa. Hänen yksinpuhelunsa kiertävät myös kehää. Päähenkilöiden välinen dialogi vihjailee paljon asioita mutta siitä on mahdotonta saada mitään tolkkua. Hotellivieraat saattavat puolestaan jähmettyä satunnaisesti paikoilleen.

Mysteeri itsessään on se, mistä leffa oikein kertoo. Yleiset suuntaviivat ovat pääteltävissä. Mies ja nainen ovat tavanneet aiemmin ja pettäneet tai harkinneet pettävänsä kolmatta henkilöä, joka on joko naisen rakastaja tai aviomies. Lopussa he päättävät lähteä kahdestaan pois hotellista jättäen mahdollisen siipan jälkeensä.

Luonnollisesti kaikkea, mitä elokuvassa tapahtuu, on syytä epäillä. Oma vaikutelmani on, että mies yrittää ennemmin vakuutella naista tai jopa itseään tapahtumien kulusta. Kenties kysymys on hänen muistoistaan tai houreunesta, jossa hän yrittää luoda itselleen mielekkäämmän todellisuuden. Kerronta nimittäin muistuttaa kovasti kuumeista painajaista. 

Leffa tarjoaa paljon viitteitä siitä, että asiat eivät ole välttämättä menneet niin kuin lopetus antaa ymmärtää. Toinen mies pelaa esimerkiksi vieraiden kanssa jatkuvasti matemaattista peliä, jossa hän aina voittaa. Hän haastaa myös päähenkilön tähän peliin ja päihittää hänet, mikä voisi olla vinkki todellisesta tapahtumien kulusta.

Toisaalta tarina vihjaa naiseen kohdistettuun seksuaaliseen väkivaltaan, jonka mies kuitenkin hylkää ajatuksena painokkaasti. Nainen saattaa olla myös murhattu aviomiehensä toimesta tai sitten kyseessä on vain hänen oma pelkonsa.

Mitään on kuitenkaan mahdotonta sanoa varmuudella. Kaksikko katsoo filmin alkupuolella antiikkipatsasta ja esittää siitä eri tulkintoja. Tämä alleviivaa sitä, miten taideteosta voi katsoa monelta kantilta ja jokainen kokija tuo siihen oman näkemyksensä.

Viime vuonna Marienbadissa onnistuu siis kiistämättä luomaan mysteerin. Eri asia on silti, kehkeytyykö mysteeristä millään tavalla kiinnostava. Elokuva osoittaa, että sekoittamalla kohtauksista ja kerronnasta kunnon häröpallon, saa kieltämättä aikaan kunnon muistojen kaltaista tajunnanvirtaa ja unenomaisuutta. Mutta onko tämä oivallus millään tapaa kekseliäs tai yllätyksellinen vai sittenkin aika triviaali ja lattea?

Leffa esittää arvoituksen, mutta mieli tekee todeta takaisin: "Ok, entä sitten?" Miksi juuri tämä arvoitus on kiinnostava ja minun katsojana pitäisi siitä kiinnostua? Miksi juuri näiden ihmisten kohtaaminen ja totuus sen takana ovat merkityksellisiä? Miksi nimenomaan heistä on päätetty kertoa näin epätavanomaisella tavalla? Muoto ja tyyli ovat kieltämättä hyvin normista poikkeavat, mutta niin ovat keisarin vaatteetkin.

Elokuvaa on ylistetty paljon sen upeasta miljöökuvauksesta. En tiedä, paljonko tästä pitäisi antaa pisteitä niinkään filmille kuin itse kuvauspaikkojen arkkitehtuurille. Silti jotkut sommitelmat ovat kiistämättä komeita, kuten kartanon pihalla seisovat ihmiset varjoineen, jotka tosiasiassa maalattiin maahan. Samoin sulkapuvussaan sängyllä kaiken hotellihuoneen koreuden keskellä makaavassa naisessa on otoksena jotain vaikuttavaa.

En voikaan väittää, etteikö Viime vuonna Marienbadissa loihtisi aikaan omanlaisen tunnelmansa. Kun katsoin filmin ensimmäisen puoliskon umpiväsyneenä ja pikkupäissäni, ranskaksi lausutuista käsittämättömyyksistä, Francis Seyrigin junnaavasta urku-soundtrackista sekä kartanon käytävien barokkiloistosta tuntui jollain tapaa muodostuvan lumoavan huuruinen kokonaisuus. Seuraavana päivänä, kun jatkoin elokuvaa skarpimpana, vilkuilin vain tuskastuneena kelloa ja toivoin, että koko roska loppuisi jo. Ensimmäinen mielentila on takuulla se, jossa nautin jatkossakin hämärät taide-elokuvani.