Tappaja

Palkkamurhaajasta kertova David Fincherin Netflix-elokuva Tappaja kävisi pienin muutoksin Hitman-videopelin elokuvasovituksesta. Sen juoni ja päähenkilö ovat ainakin yhtä ohuita kuin kaljupäisen 47-assasiinin seikkailuissa. Ongelma on tosin siinä, että murhia tuppaa olemaan jännittävämpi pelata kuin katsoa.

Tappaja alkaa kuitenkin vetävästi. Michael Fassbenderin esittämä, The Smithsiä kuunteleva nimetön surmaaja höpisee päänsisäisessä monologissaan katsojalle kyynisyyksiä samalla kun valmistautuu tarkka-ampumaan uhrinsa. Puheet siitä, ettei Fassbender räpäyttäisi silmiään kertaakaan leffan aikana, ovat kuitenkin vahvaa mainoshypeä, sillä jo ensimmäinen kohtaus osoittaa väitteen vääräksi.

Tehtävä menee totta kai pieleen, ja kohta kaikkien agenttijännäreiden kliseiden äitinä omat yrittävät päästää päähahmon päiviltä. Murhaaja kääntää nopeasti kissa ja hiiri -asetelman ympäri ottaen kohteeksi heidät, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet.

Juoniasetelma on jo lähtökohtaisesti melko pöhkö. Salamurhabisnekseen kuvittelisi nimittäin tuottavan melkoisia ongelmia, jos tappajat saavat edes vihiä siitä, että keikan pieleen mennessä he joutuvat itse tähtäimen alle.

Tehokkaan aloituksen jälkeen Fincherin filmi osoittautuukin yllättävän mitäänsanomattomaksi, jopa hiukan tylsäksi. Olisi varmasti kiinnostavaa katsoa viimeisen päälle ammattitaidolla toteutettuja uskottavia surmia, mutta sellaisia elokuva ei tarjoa. Ennemmin päähenkilöä kohtelee suopea onni, sillä hänen suunnitelmansa voisivat mennä lukemattomilla tavoilla pieleen.

Esimerkki: kun tappaja soluttautuu kuntosalille kopioidakseen kohteensa avainkortin, onpa luojan lykky, että kuntosalien ovet ovat avattavissa digitaalisesti yleisavaimella ja että avainkortti löytyy lompakosta saman tien eikä loju vaikka takin sisätaskussa. Myöhemmin taas sama uhri löytyy kattohuoneistostaan sopivasti täysin yksin ilman, että kukaan kävelee edes käytävällä vastaan. Edes Hitmaneissa suunnitelmani eivät suju yleensä noin näppärästi, kuin vasta kymmenennellä yrittämällä!

Toki hahmon otteen lipsuminen on keskeinen osa tarinaa. Hän luistaa jatkuvasti eri tavoin tiukasta koodistaan, jota hän hakkaa itselleen päähänsä. Tilda Swintonin ammattitappajakollegakin toteaa – kerrottuaan ensin maailman arvattavimman vertauskuvallisen vitsin –, että mies voisi listiä jahtaamansa rikolliset vaikka ajamalla ylitse mutta päättää kohdata nämä riskistä huolimatta kasvotusten. Tunteet ovat astuneet peliin.

Silti ei ole kovinkaan kiehtovaa katsoa, kun leffa pelaa päähenkilönsä pussiin. Surmattavat alistuvat kummallisen fatalistisesti murhaajansa tahtoon eivätkä yritä viimeisenä tekonaan nostaa lainkaan meteliä. Lähikamppailu floridalaista lihaskimppua vastaan on puolestaan filmin epäuskottavin kohtaus, sillä pumpattu korsto täräyttäisi todellisuudessa saman tien heiveröisemmältä vastustajaltaan tajun kankaalle ja hampaat suusta. Sen sijaan Fassbenderin hahmo selviää väkivaltaisesta paiskotuksi tulemisesta vain lievillä pintanaarmuilla.

Ulkoasultaan Tappaja on taattua Fincheriä. Kuvassa korostuvat kylmät, tummat ja monokromaattiset värisävyt sekä öiset keinovalaistuksessa kylpevät maisemat. Runsas matalan fokuksen hyödyntäminen sekä esimerkiksi kuvan päälle ponnahtavat kännykkäsovellukset ovat myös ohjaajan tavaramerkkejä.

Fincher on hionut neo-noirahtavaa tyyliään Sevenistä asti, ja lopputulos näyttää kiistämättä komealta. Jälki on välittömästi tunnistettavasti vastaavaksi kuin Mindhunterissa, House of Cardsissa, The Social Networkissa tai vaikkapa Zodiacissa.

Fassbender on roolissaan puolestaan hyvä, muttei maaginen. Miehen alituisesti valppaasta, murhaavasta – heh, heh! – tuijotuksesta huokuu juuri sopivasti pinnan alle vaivoin kätketty tunnemyrsky. Näyttelijäsuoritus yksin ei tosin riitä tekemään hahmosta kiehtovaa.

Koska elokuvan antisankari ei ole järin kannustettava eikä hänellä ole tarinassa pelissä edes kummoisia henkilökohtaisia panoksia, katsojan aika kuluu ihmetellessä, miksi tapahtumista pitäisi välittää. Lopussa filmi viimein paljastaa korttinsa, jälleen hahmon päänsisäisessä monologissa, jossa hän myöntää kuuluvansa ihmiskunnan “harvojen” sijaan “moniin”. Juuri siis päinvastoin kuin hän leffan alussa väittää.

Fincherin uutukainen paljastuukin pohjimmiltaan hienovaraiseksi kapitalistisen yhteiskuntahierarkian kritiikiksi. Päähenkilö luulee kuuluvansa eliittiin, koska tienaa törkeitä summia rahaa tappamalla muita. Hän osoittautuu silti samalla tavalla uhrattavaksi kuin epäonniset kohteensa.

Todelliseen eliittiin hän ei edes kostonhimoissaan rohkene koskea vaan tyytyy heidän kohdallaan ainoastaan uhkailuun. Kuten hän itsekin toteaa, yhteiskunnan oma väkivaltakoneisto eli poliisi panostaa harmittavan paljon enemmän murhien tutkimiseen, kun uhrina on todellinen varakas ja vaikutusvaltainen taho.

Elokuvan lopetus pelastaa paljon, sillä se antaa tarinalle merkityksen. Silti Tappaja kuuluu Fincherin heikompaan tuotantoon. Ohjastan jatkossakin mieluummin palkkasurmaajaa itse Pleikkari-pädillä täydelliseen murhaan kuin tuijotan passiivisesti televisioruudulta, miten Silent Assassin -arvosana lipuu Fassbenderin sormien välistä.