House of the Dragon – kausi 2

Suorastaan nolosti lässähtäneen HBO:n Game of Thrones -megahitin spin-off, House of the Dragon, paljastui odotusten vastaisesti yhdeksi viime vuosien positiivisimmista yllätyksistä televisiorintamalla. George R.R. Martinin kirjoittamaan Westeros-maailman fiktiiviseen historiaopukseen, Fire & Bloodiin, perustuva fantasiasovitus nousi mainiolla ensimmäisellä kaudellaan emosarjansa parhaimpien vuosien tasolle. Toisella kaudella on kova tehtävä jatkaa erinomaisesta aloituksesta, sillä show’n emotionaalinen sydän, kuningas Viserys, on kuollut.

Pelkäsin etukäteen, että House of the Dragon saattaisi kärsiä jatkossa tunnetyhjiöstä keskittyessään liikaa hahmojen mekaaniseen juonitteluun sekä päräyttäviin yllätyskäänteisiin. Tällöin sarjan ainoaksi koukuksi olisi jäänyt se, ketä sisällissodan melskeessä puukotetaan kulloinkin kylkeen ja kenet seuraavaksi kärtsätään lohikäärmegrillissä.

Onko pelko aiheellista? Onneksi vain osittain, sillä show tiedostaa, ettei sen mielenkiinto synny niinkään shokkitwisteistä kuin ihmisten välisistä suhteista.

House of the Dragonin ensimmäinen kausi päättyi siihen, että orastava sisällissota sai ensimmäisen merkittävän uhrinsa. Kakkoskauden alussa Viseryksen tyttären, kuningatar Rhaenyran, johtamat mustat pohtivat miten vastata hänen velipuolensa valtaistuimelle nostaneiden vihreiden aloitussiirtoon. Molemmat osapuoli kuitenkin epäröivät, sillä maltillisemmat pelurit pohtivat yhä, voidaanko avoin sota välttää. Pahimmat kuumakallet tahtovat sen sijaan lietsoa sen täyteen liekkiinsä.

Rhaenyran sekä hänen lapsuudenystävänsä, vihreiden kuningataräiti Alicentin, välinen katkera suhde muodostaa kauden selkärangan. Se ei paikkaa täysin Viseryksen jättämää aukkoa, mutta viisaasti käsikirjoittajat ymmärtävät antaa kaksikon välisille harvoille hetkille aikaa. Heidän tuhoon tuomituista yrityksistään sovitella menneisyyden virheitä kumpuaa voimakkaita hetkiä aina finaalijaksoa myöten.

Totuttuun martinlaiseen tyyliin House of the Dragonin yksi ehdottomista vahvuuksista piilee siinä, että sen kaikissa hahmoissa on syvyyttä ja ulottuvuuksia – jopa enemmän kuin Game of Thronesissa. Hyvänä esimerkkinä muun muassa ensimmäisellä kaudella vielä tylsältä juonittelevalta sosiopaatilta vaikuttanut Larys Strong paljastaa kaudella herkemmän puolensa löytäessään vertaisensa rampautuneesta kuningas Aegonista. Jopa vässykkämäinen kruunun rahamestari Tyland Lannister saa hetkensä loistaa.

Monet hahmot kehittyvät myös arvaamattomiin mutta johdonmukaisiin suuntiin. Kuka olisi esimerkiksi arvannut, että läpeensä tekopyhä nousukas ser Criston Cole tai itse fratboymainen kuningas Aegon onnistuisivatkin tarinan edetessä kääntämään sympatiat puolelleen?

Rhaenyran puolison, impulsiivisen ja vallanhimoisen Daemonin, hourailuja Harrenhalin kirotussa linnassa sen sijaan saadaan seurata enemmän kuin tarpeeksi. Lopputulos on kuitenkin tyydyttävä, kun Daemon kaikkien odotusten vastaisesti löytää ennennäkemättömän nöyryyden itsestään.

Oikeastaan ainoaksi poikkeukseksi hahmojen joukossa osoittautuu Rhaenyran neuvonantajaksi kohoava, kansan keskuuteen verkostoitunut entinen ilotalo-omistaja, lady Mysaria. En tiedä, johtuuko vaikutelma Sonoya Mizunon tönkön oloisesta näyttelytyöstä, mutta hahmon kaikkitietävää röyhkeyttä huokuva itsevarmuus kuninkaallisten edessä tuntuu hänen asemaansa ja taustaansa nähden epäuskottavalta. Samaa vikaa on toki lohikäärmeratsastajaksi ylenevässä Viseryksen äpärässä, Ulfissa, mutta hänen ylimielisyyttään pönkittävät sentään lohikäärme sekä targaryenilaiset luonneviat.

Muutoin näyttelijät suoriutuvat kautta linjan vakuuttavasti. Erityisen positiivisen vaikutuksen tekee tällä kaudella Rhaenyran osassa Emma D’Arcy, joka pääsee demonstroimaan koko karismaansa. Edellisellä kaudella aikaloikkauksen jälkeinen näyttelijävaihdos Milly Alcockista D’Arcyyn järkytti, sillä näyttelijät muistuttavat vain vähän toisiaan, minkä lisäksi Alcock oli onnistunut roolissaan erinomaisesti. D’Arcy kuitenkin vaikuttaa olleen kannattava sijoitus, sillä hän kykenee välittämään Rhaenyran saappaissa sekä kuningattaren herkkyyden ja epävarmuudet että päättäväisyyden ja luonteenlujuuden.

Jos jossain House of the Dragon häviää edelleen Game of Thronesille, niin nasevan dialogin sekä huumorin puutteessa. Vuoropuhelut ovat esimerkiksi laadukkaasti kirjoitettuja, mutta mitään niin siteerattavaa ei ruudulla ole kertaakaan kuultu kuin esimerkiksi lordi Tywinin toteamus: “Any man who must say ‘I am the king’ is no true king.” Edes ajoittaiset komedian pilkahdukset tekisivätkin monista henkilöistä todennäköisesti välitettävämpiä. Show’n haasteena on toki emosarjaansa nähden se, ettei se voi nojata Martinin tekstin nerokkaisiin sutkautuksiin.

Game of Thronesista en silti kaipaa montaa asiaa, kuten vaivaannuttavaa pakotettua pehmopornoa sekä väkivallalla ja sadismilla mehustelua. Vaikka alastomuutta ja brutaaliuksia nähdään myös House of the Dragonissa, se osaa pitää niillä mässäilyn aisoissa. Edes karmivia synnytyksiä ei kakkoskaudella tarvitse enää kuikuilla sormien välistä!

Musiikkiosastolla Ramin Djawadi ansaitsee puolestaan säveltäjänä edelleen kehut. Hän luo Game of Thronesista tuttujen teemojen rinnalle myös uusia tunnistettavia ja tunnelmallisia sellaisia, kuten jo ensimmäisellä kaudella kuultu epävirallinen Rhaenyran teemamusiikki, The Power of Prophecy, joka saa sarjan edetessä yhä enemmän roolia. Myös finaalijaksossa soiva All Must Choose -kappale on komeaa kuultavaa.

Sosiaaliset valtarakenteet hahmottuvat toisen kaaden pääteemaksi. Erityisesti miehet, jotka ovat tottuneet käyttämään valtaa, pyrkivät kampeamaan sitä yhtäkkiä saaneita naisia pois tieltään joko asettamalla näille tekopyhiä siveysrajoituksia, käskemällä heidät takaisin kodinhoidon pariin, mussuttamalla kauniimman sukupuolen sotakokemuksen puutteesta (jota heillä itselläänkään ei ole) sekä kiukuttelemalla, kun kuningattaren edessä pitäisi polvistua. Itse he tietenkin hätiköivät ja sortuvat typeriin ratkaisuihin työnnettyään heitä harkitsevammat naikkoset syrjään.

Edes kuningasperheeseen kuuluminen ei suo sarjan naisille itsenäisyyttä vaan ennemmin velvoitteita ja odotuksia. Finaalijaksossa kuningatar Alicent esimerkiksi toteaa, että on valmis myöntämään tappion sodassa, jotta saisi olla vain vapaa.

Valtaa saavat yllättäen maistaa myös tavallista kansaa edustavat Targaryen-äpärät, joita Rhaenyra keksii nostaa lohikäärmeratsastajiksi saadakseen etulyöntiaseman. Ratkaisua protestoivat niin asemastaan epävarma ja syntyperältään kyseenalainen prinssi kuin myös lohikäärmekesyttäjien kaltainen uskonnollinen, ikiaikainen insitituutio.

Sarjan kuvaama sosiaalisten valtarakenteiden järkkyminen tuo mieleen esimerkiksi sen, miten ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa miesten työt omaksuneet naiset sekä rintamalla valkoisten kanssa taistelleet etniset vähemmistöt alkoivat vaatia itselleen tasa-arvoisia oikeuksia. Jo tässä vaiheessa voi ennakoida, ettei Rhaenyrankaan puntteja tasaava päätös tule jäämään vaille hintaansa Westerosin ylimystölle.

Vaikka valta syntyy muun muassa yhteiskunnan rakenteista, luonnollisesti se on vielä enemmän riippuvaista siitä, kenellä on isoimmat aseet. Show’n lohikäärmeet vertautuvatkin, myös Martinin omien sanojensa mukaan, absoluuttisessa tuhovoimassaan ydinpommeihin. Niiden hävityksen nähnyt Criston Cole voivottelee osuvasti kauden lopulla, ettei sellaisen mahdin rinnalla ihmisten armeijoilla ole käytännössä mitään virkaa.

Lohikäärmeiden toteutuksen osalta sarja onkin ottanut loikan eteenpäin. Nyt tietokone-efektien taso on riittävä, jotta niillä ratsastus näyttää enimmäkseen uskottavalta. Kameran kuvatessa satulassa palloilevia näyttelijöitä hienoiselta päälleliimatulta vaikutelmalta ei tosin voi vieläkään välttyä.

Liskot itse ovat sitä vastoin juuri sellaisia kunnioitusta herättäviä muinaisia saatanallisia hirviöitä, kuten kuuluu. Esimerkiksi jätti-Godzilla Vhagarin ilmestyessä ruutuun, joutuu myös katsoja joka kerta ihmettelemään, miten moiselle mörssärille voi mitenkään pistää vastaan.

House of the Dragonin toisen kauden Akilleen kantapää on sen lyhyys. Kahdeksan jaksoa tuntuu väistämättä tyngältä aiempaan kymmeneen verrattuna. Koska sarja ei halua hoppuilla, juonilangat jäävät sen päätteeksi roikkumaan poikkeuksellisen turhauttavaan cliffhangeriin.

Juonikuvioita rakennellaan pitkällisesti, kuten edeltävällä kaudellakin, mutta väistämätöntä jännitteen purkamista ei vieläkään lunasteta. Tässä suhteessa sarja muistuttaa paljon Martinin A Song of Ice and Fire -kirjasarjan kahta viimeisintä ja usein parjattua osaa, A Feast for Crowsia sekä A Dance with Dragonsia.

Finaalijakso on herättänyt jo arvattavaa some-kiukkua toimintaa kaipaavassa yleisössä. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä show kysyy katsojiltaan kahden kauden jälkeen poikkeuksellista kärsivällisyyttä.

Itse cliffhanger ei olekaan edes erityisen jännittävä, sillä mustat ovat antamassa vihreille pataan sata-nolla. Mikä virka on näyttää esimerkiksi nuoren Rhaena Targaryenin seikkailuja Laakson lohikäärmeen perässä, kun hänen kuningattarellaan on jo entisestään huomattava ylivoima? Ainoastaan Aegonin pako Kuninkaansatamasta luo arvaamattoman tekijän seuraavalle kaudelle, sillä Rhaenyra tulee väistämättä epäilemään, että antautunut Alicent on lähettänyt poikansa karkumatkalle.

Toisaalta on huvittavaa, että televisiokansa janoaa verta samalla, kun sarja pyrkii kuvaamaan uskottavasti, miten sisällissota ei puhkea täyteeen loimuunsa yhdessä yössä vaan on monien epäonnisten yhteensattumien sekä pitkäaikaisesti kasautuneiden kaunojen tulos. Sillä on nimittäin arvonsa, että tarina osoittaa kannustettavimpien hahmojen tekevänsä kaiken mahdollisen konfliktin välttämiseksi. Muuten tulevassa kaaoksessa olisi vaikea välittää kenestäkään, jos mielessä kytisi vain: “Käristykää, idiootit.”

Minua ei henkilökohtaisesti haittaa show’n sinällään verkkainen tahti. Sitä vastoin pidän tällaista tarinankerronnan huolellisuutta sen vahvuutena. Ennemmin kaudella häiritsevät sen sijaan ne hyvin harvat hetket, jolloin se tuntuu kiirehtivän käänteissään, kuten Rhaenyran pölähtäessä Kuninkaansatamaan tapaamaan Alicentia ilman kunnollista pohjustusta.

Silti myönnettäköön, ettei kahdeksan jakson aikana liikaan spektaakkeeliin ainakaan kyllästy. Neljännessä episodissa saadaan kunnon maistiainen lohikäärmetanssista, mutta muuten sarja pelaa vielä säästöliekillä.

Siinä missä House of the Dragonin ensimmäinen kausi imaisi mukaansa parhaimmillaan Game of Thronesia vahvemmin, sen toinen tuleminen päihittää kiistatta vain emosarjan heikomman jälkipuoliskon. Tunnetasolla show ei saavuta vielä aiempia huippujaan, ja kahdeksan jakson tynkäpituus tuntuu väistämättä katkaisevan tarinan epätyydyttävästi. Siitä huolimatta käsikirjoituksen ja tuotantoarvojen korkeatasoisuus takaa, että sarja on edelleen television kovinta kärkeä. Kolmatta kautta saa odotella tuskaisen pitkään, mutta sen missaaminen ei kävisi mielessäkään.