Talk to Me

Possessioelokuvien joukossa australialainen Talk to Me erottuu omaperäisyydellään. Siinä manaaja ei kamppaile demonia vastaan, vaan teinit kutsuvat kummituksia kehoonsa kylään Instagram-tykkäysten toivossa. Huonostihan siinä käy.

Talk to Me alkaa perinteiseen kauhuleffatyyliin näyttämällä, mitä jollekulle toisille epäonnisille tapahtui tämänkertaisen pahuuden toimesta, ennen kuin se esittelee varsinaiset hahmonsa. Ensimmäinen kotibileisiin sijoittuva kohtaus on kuvattu tyylikkäästi yhdellä otoksella. Sen väkivaltainen lopetus on toisaalta niin tökerö, etten ollut varma, kuuluisiko minun nauraa.

Danny ja Michael Philippoun ohjaama filmi ei kuitenkaan ole komedia. Se kuvaa tosin nuorten välistä kanssakäymistä hilpeän uskottavasti. Kun hahmot pelleilevät ja pitävät hauskaa meedion kädellä, joka mahdollistaa henkien kanssa kommunikoinnin, kyseessä voisi olla mikä tahansa rajojaan etsivien teinien yllytyshullu tempaus. Heidän välisensä dialogi on myös luontevaa, ja näyttelijät tuntuvat autenttisilta rooleissaan. Ainoana tunnettuna nimenä leffassa nähdään Sormusten herra -trilogiasta Eowyninä tuttu Miranda Otto, joka saa tilaisuutensa loistaa äitisivuroolissaan.

Leffan kuvausta täytyy myös kehua. Ensimmäinen kohtaaminen henkien kanssa on hätkähdyttävä hetki, joka saa genren faninkin sydämen hypähtämään. Kun nuoret puolestaan pääsevät vauhtiin spiritismisessioidensa kanssa, rytmikäs montaasi nostaa hymyn huulille. 

Kuten usein kauhuelokuvien kohdalla, Talk to Menkin tapauksessa tapahtumien hyväksyminen vaatii silmien ummistamista tarinan henkilöiden epäloogisuudelta. Kummitusten kohtaaminen ei tunnu ihmeemmin järkyttävän heitä tai mullistavan heidän maailmankuvaansa, vaan nuorinta poikaa lukuun ottamatta kaikki nukkuvat yönsä rauhassa yliluonnollisella tyyneydellä. Kukaan heistä ei myöskään esitä ääneen ilmeisintä kysymystä siitä, voivatko henget olla jääneet heidän kehoihinsa, vaikka yksi heistä ylittää possession sallitun aikarajan ja alkaa nähdä näkyjä.

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sen enemmän se nojautuu hahmojensa typerään käytökseen. Juonen pitävät käynnissä ensisijaisesti kommunikaatiokatkokset ja ääneen sanomattomat asiat. Välillä henkilöt käyttäytyvät ristiriitaisesti sen kanssa, mitä aiemmin on tapahtunut: pettämisestä bestistään epäilevä tyttö esimerkiksi vaikuttaa unohtaneen katkeruutensa välittömästi, kun ystävätär soittaa hänelle ja pyytää saapumaan ilman selitystä luokseen. Loppupuolella erityisesti päähenkilö Mia tuntuu tekevän päätöksiä lähinnä hatarien käsikirjoituksellisten tekosyiden varassa.

Suru ja läheisen menettämisen käsittelyn vaikeus ovat puolestaan niin kuluneita aiheita kauhuelokuvissa, että niistä pitäisi pystyä sanomaan jotain todella tuoretta kiinnostusmittarin värähdyttämiseksi. Talk to Me ei kuitenkaan tätä tee. Se on esimerkiksi lajityypissä jo ikävystyttävä klisee, kun surussa vellova hahmo toivoo kutsuvansa esiin tuonpuoleisesta kuolleen läheisensä tajuamatta, että hengillä itsellään on aivan muuta kuin hyvät mielessään.

Toisena teemana surun käsittelyn rinnalla filmissä kulkee nuorten sosiaalisen median käyttö sekä nykyinen TikTok-kulttuuri, jossa teinit lietsovat toisiaan typeryyksiin mahdollisimman paljon näyttöjä keräävien kelojen toivossa. Tätä puolta leffa käsittelee kuitenkin varsin kevyellä otteella. Ymmärrettäväähän se on, sillä muuten riskinä olisi sortua tympeään moraalisaarnaan ja sormenheristelyyn.

Tuore lähestymistapa possessio-aligenreen siivittää Talk to Metä vain puoleenväliin. Mukaansatempaavan alkunsa jälkeen leffan jännite kuolee, ja juoni taantuu hahmojen epäjohdonmukaiseksi säheltämiseksi. Elokuvan kummitustarina ei kanna valitettavasti kättelyä pidemmälle.