Jules

Little Miss Sunshinen tuottaja Marc Turtletaubin ohjaama hyvän mielen indie-tieteiskomedia, Jules, on mennyt suurelta yleisöltä ohi liki kokonaan. Tämä ei ole ihme, sillä filmin markkinointimateriaalin perusteella sitä voisi kuvitella luotaantyöntäväksi hömpäksi. Sen sijaan kyseessä on yllättävänkin älykkäästi käsikirjoitettu vähäeleinen elokuva, joka lempeän ulkokuorensa alla käsittelee muun muassa ikääntymistä ja yksinäisyyttä.

Julesin päähenkilö on Ben Kingsleyn näyttelemä Milton, joka kärsii orastavista muistiongelmista. Hän osallistuu ahkerasti kunnanvaltuuston kokouksiin, joissa hän rummuttaa viikosta toiseen samoja puolivillaisia ehdotuksiaan. Siellä vierailevat myös tiheään kaksi hänen eläköitynyttä tuttuaan, Jane Curtinin esittämä Joyce sekä Harriet Sansom Harrisin Sandy. Kaikkien elämä muuttuu, kun Miltonin takapihalle rysähtää lentävä lautanen, josta kömpii ulos avaruusolento.

Omalaatuisena piirteenä Julesissa itse muukalainen on puhdas MacGuffin. Otsikon mukaisesti nimettävä humanoidi pitkälti vain möllöttää paikoillaan koko leffan ajan ja hädin tuskin reagoi mihinkään. Silti hän saa läsnäolollaan elokuvan ihmishahmot avautumaan sekä luomaan suhteita toisiinsa.

Jules onnistuu tutuista elementeistään huolimatta rikkomaan kaltaistensa hyvän mielen elokuvien kaavaa. Leffan huumori ei esimerkiksi ole väkinäistä, sillä varsinaiset vitsit ovat hyvin harvassa. Arvostan kuitenkin enemmän sitä, että laatu korvaa niiden kohdalla määrän. Ylenpalttiseen sentimentaalisuuteen ei myöskään sorruta, sillä pakotettujen sydämellisten hetkien sijaan tarina uskaltaa luottaa hahmoihinsa.

Vanhuskolmikosta muodostuu filmin sielu, sillä heidän ongelmansa ovat hyvin arkisia ja samaistuttavia. Milton on etääntynyt pojastaan ja pelkää sitä, miten mahdollinen muistisairaus tulee vaikuttamaan hänen tyttäreensä. Sandy on menettänyt aviomiehensä ja kaipaa sosiaalista kontaktia nuorempiin ihmisiin. Joycen ainoa läheinen on puolestaan hänen iäkäs huonokuntoinen kissansa. Kaikkien hahmojen näyttelijät tekevät todella onnistuneet roolityöt.

Elokuvan sanoma muodostuu yksinkertaisista mutta puhuttelevista totuuksista. Yhteys muihin ihmisiin on perusedellytys onnelliselle elämälle, eikä vanhuus ei tee kenestäkään merkityksetöntä. Empatia puolestaan ylittää eroavaisuudet, sillä sekä ihmiset että muukalainen kohtelevat filmissä toisiaan kunnioituksella.

Julesin ainoa huomattava heikkous on siinä, ettei se ole leffana erityisen mieleenpainuva tai kunnianhimoinen. Pienimuotoinen tarina on kuitenkin niin taidolla ja valloittavasti kerrottu, että sitä on helppo suositella. Ei jokaisen elokuvan tarvitsekaan järisyttää katsojaa.

Sitä en voi tosin olla ihmettelemättä, millaisia kissanvihaajia Miltonin kaupungin asukkaiden täytyy olla. Pääkolmikko löytää nimittäin muutaman tunnin ajelulla tien varsilta enemmän epäonnisia kattien raatoja kuin suomalainen kohtaa vuodessakaan.