The Brutalist

Brutalismi on 1950-luvun arkkitehtuurin suuntaus, joka on tunnettu dystooppisista betonihirviöistään. Sille ovat tunnusomaista pelkistetyn kulmikkaat muodot sekä viimeistelemättömät betonipinnat. Koruton möhkäle on myös Brady Corbetin kolme ja puolituntinen The Brutalist, joka kertoo USA:han holokaustin jäljiltä muuttavasta arkkitehdistä, László Tóthista. Onneksi elokuvan keskellä on sentään 15 minuutin väliaika.

The Brutalist on filmi monesta aiheesta. Se kertoo ajankohtaisesti maahanmuutosta, ennakkoluuloista maahanmuuttajia kohtaan sekä heidän kaltoinkohtelustaan. Toisaalta se käsittelee myös yleisemmin rasismia, holokaustin traumoja, yhteiskunnan teollistumista sekä tietysti amerikkalaista kapitalismia.

Leffassa Adrien Brodyn esittämä László muodostaa yhtävyyssuhteen rikkaan teollisuuspohatan, Guy Pearcen näyttelemän Harry Lee Van Burenin kanssa. Ystävyyssuhde ei ole kuitenkaan tasa-arvoinen, sillä vauraampi osapuoli, joka vaikuttaa aluksi hyväntekijältä, paljastuukin hyväksikäyttäjäksi.

Vaikka László on elokuvan ensisijainen uhri, hahmot eivät ole kuitenkaan totaalisen mustavalkoisia. Van Buren on esimerkiksi syntynyt äpäränä, ja hänen äitinsä hyljänneet isovanhempansa yrittivät välittömästi hyötyä hänen rikastumisestaan. Huomionarvoinen rooli on myös Lászlón ystävällä, mustaihoisella Gordonilla. Hän on filmin alussa miltei yhdenvertainen Lászlón kanssa, mutta päätyy myöhemmin tämän pompoteltavaksi. Leffa ei myöskään alleviivaa näitä moniulotteisempia sävyjään.

Ei The Brutalist ole toki läpeensä hienovarainen. Jo sen ensimmäisessä otoksessa nähdään itsestään selvä symboli, Vapaudenpatsas ylösalaisin. Elokuvan nimikin herättää hyvin tarkoituksellisia mielleyhtymiä, sillä se ei tietenkään viittaa ainoastaan päähenkilönsä edustamaan arkkitehtuurisuuntaukseen vaan myös kuvaamansa yhteiskunnan julmuuteen.

Toisaalta hienoimmillaan leffan kuvakieli on todella oivaltavaa. Sen avainkohtaus koostuu sarjasta otoksia, jotka etenevät rujoilta marmorikaivoksilta italialaiseen idylliseen kylään ja sen marmoriveistoksiin. Kohtauksessa tiivistyy filmin idea siitä, kuinka upeidenkin taideteosten sekä korkeakulttuurin taustalle kätkeytyy usein valtava määrä rumuutta, yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta sekä ihmisten ja luonnon hyväksikäyttöä. Tämän punaisen langan ansiosta elokuva pysyy myös kasassa, vaikka se pyörittelee lukuisia painavia aiheita ja teemoja.

Mielenkiintoisesti The Brutalist on kaiken lisäksi kuin kommentääri omasta tuotantoprosessistaan. Kamppailu filmin aikaansaamiseksi kesti nimittäin seitsemän vuotta, johon sisältyi lukuisia vastoinkäymisiä, samoin kuin Lászlónkin rakennusprojektiin. Ei leffa sattumalta toteakaan epilogissaan, että joskus päämäärä on matkaa tärkeämpi. Vaikka elokuva on ollut sekä arvostelu- että maltillinen kaupallinen menestys, Corbet on myös väittänyt, ettei hänelle ole jääny välikäsien jälkeen teoksestaan latin latia.

Yksi The Brutalistin erottavia tekijöitä on sen tummanpuhuva, industriaalisia kaikuja sisältävä soundtrack. Leffan säveltäjä Daniel Blumberg käytti muun muassa vaskisoittimia rakennustyömaan äänien jäljittelemiseksi.

Filmin kuvausta täytyy myös kehua. Lol Crawleyn Oscar aiheesta on ansaittu, sillä hän onnistuu vangitsemaan kamerallaan näkymiä, jotka karussa kauneudessaan heijastelevat brutalismin estetiikkaa. Mieleen painuu lisäksi elokuvan loppupuolella nähtävä vaikuttava ja dramaattinen yhden otoksen kohtaus.

Brodyn ja Piercen roolisuoritukset ovat niin ikään mainioita. Brodyn László on vähäsanainen mutta oma-arvontuntoinen henkilö, joka onnistuu ylpeydellään ärsyttämään monia mutta kantaa samalla mukanaan huomattavia traumoja. Oscar-voitto on moniulotteisesta osasta perusteltu, vaikka henkilökohtaisesti olisin mieluusti nähnyt pystin menevän Ralph Fiennesille. Pearcen Van Buren taas on ulkoisesti miellyttävä arkkitehtikumppaninsa miljonääri-ihailija, jolla on kuitenkin pimeä puolensa.

The Brutalist pitää järkälemäisyydestään huolimatta otteessaan koko kestonsa. Tarina etenee jatkuvasti eikä leffa tunnu verkkaiselta, vaikka sen tapahtumat ovat enimmäkseen arkisia. Lászlón heroiiniaddiktio on tosin hiukan yllätyksetön sivujuonne, jossa lähinnä odotetaan, että väistämättömät seuraukset lävähtävät päähenkilön kasvoille.

Filmin dialogi on enimmäkseen taitavasti kirjoitettua, vaikka hetkittäisiä kömpelyyksiäkin siihen sisältyy. Tuskin ketkään serkukset esimerkiksi tervehtivät toisaan sanomalla ääneen: “Serkku!” paitsi valkokankaalla, jotta yleisö ymmärtäisi hahmojen sukulaisuussuhteet. Välillä kielenvaihto unkarista englantiin puolestaan tapahtuu väkinäisesti ja jälleen ennemmin katsojien kuin tarinan tarpeesta. Myös filmin sanoman tavuttaminen auki kirjaimellisesti yleisölle pidetyn monologin kautta on kankea ratkaisu.

Pidän suuresti perusteellisesta elokuvatarinankerronnasta. Viime aikojen massiivisista leffoista The Brutalistissa on paljon samaa kuin Martin Scorsesen Killers of the Flower Moonissa. Se nimittäin muuttaa monumentaalisuutensa vahvuudekseen ja imaisee mukaan huolella rakennettuun, epäoikeudenmukaisuuksien täyttämään maailmaansa. Tällä kertaa katsojan ei tarvitse edes koetella rakkoaan.