Ensimmäinen Squid Gamen tuotantokausi oli Netflixille jättimenestys. Korealaissarja oli sekä vastustamattoman viihdyttävä, tv-sarjamuotoon venytetty Battle Royale -klooni että yllättävän toimiva kapitalismiallegoria. Toisella kaudella on paha paikka jatkaa tarinaa, sillä sen edeltäjä oli niin toimiva itsenäinen kokonaisuus. Miten säilyttää sarjan pihvistä eli kuolettavista peleistä kumpuava kiero viehätys toistamatta vain vanhaa?
Ensin vaikuttaa, että show’n kakkoskausi valitsee vaihtoehdoista kiinnostavamman. Kaksi ensimmäistä jaksoa eivät nimittäin saman tien starttaa katsojan mieliksi uusia pelejä. Sen sijaan ne seuraavat viimekertaista voittajaa, Lee Jung-jaen esittämää katkeroitunutta Seon Gi-hunia, joka yrittää päästä kisan järjestäjien jäljille.
Aluksi voisikin kuvitella, ettei sarja ole hukannut yhteiskuntakriittistä ydintään. Tarinassa painotetaan vahvasti sitä, miten moraalittomat ja varakkaat häikäilemättä hyväksikäyttävät heikkoon asemaan epäreilusti ajautuneita. Vangitsevan karismaattinen Jung-jae osaa myös myydä katsojalle päähenkilön tuohtumuksen tätä halveksittavaa korppikotkamaista asetelmaa kohtaan.
Erityisesti kauden ensimmäinen episodi tempaisee mukaansa voimalla. Jakson kaksi kohtausta, joissa pelataan venäläistä rulettia, ovat pirullisen intensiivisiä, kaikesta ennalta-arvattavuudestaankin huolimatta.
Ei kulu kuitenkaan kauaa, kun Gi-hun tempaistaan jo mukaan uusiin kuolettaviin karkeloihin uuden osallistujakatraan kanssa. Tästä eteenpäin kausi etenee hyvin samoin askelmerkein kuin ensimmäinen, mikä tuntuu mielikuvituksettomalta.
Kiinnostavampiakin mahdollisuuksia olisi ollut: entä jos tarina olisi seurannut samaan aikaan uusia kisailijoita rinnakkain Gi-hunin kanssa, joka pyrkii selvittämään pelien mysteeriä ulkoapäin? Nyt show vaikuttaa formaattinsa vangilta, sillä tv-yleisölle, kuten pelien rikkaille VIP-katsojille, on tarjottava heidän kaipaamaansa leipää ja sirkushuveja.
Monet hahmoarkkityypit tuntuvat toisella kaudella myös aiemmin nähtyjen hiilikopioilta. Mukaan on ujotettu kaoottinen äänekäs naishahmo, muiden karttama vanhus, ajan myötä antagonistiksi paljastuva kylmäverinen tiimikaveri, ongelmia aiheuttava häikäilemätön pahiskilpailija, eikä lista edes lopu tähän. Räppäri Thanos, jota näyttelee tosimaailman räppäri T.O.P, on lisäksi kauden ilkimyksenä harvinaisen rasittava kaikessa epähauskassa överiydessään.
Onnistumisiakin henkilörintamalla tosin nähdään. Transnainen Cho Hyun-ju on saanut ansiosta kiitosta, enkä olekaan törmännyt aiemmin televisiossa hänenkaltaiseen sympaattiseen kannustettavaan ja kiinnostavaan transhahmoo. Koska hahmo esitetään yksinomaan positiivisessa valossa, hänen kohdallaan käsikirjoittajia voisi toki syyttää Mary Sue -trooppiin lankeamisesta, mutta näin marginalisoidun ihmisryhmän kohdalla se sallittakoon.
Kauden pääpahis, pelaajien joukkoon sulautuva ja Seon Gi-hunin kanssa ystävystyvä, Hwang In-ho erottuu myös joukosta, lähinnä Lee Byung-hun rautaisen roolisuorituksen vuoksi. Molemmat Leet naulitsevat katsojan nojatuoliinsa ruutupresenssillään, joten heidän hahmonsa muodostavat protagonistina ja antagonistina mainion vastinparin.
Sitä voi tosin ihmetellä, ettei jo kerran samalla tavalla kisajärjestäjän manipuloimaksi tullut Gi-hun epäile hetkeäkään In-hota, vaikka tämä antaa siihen aihetta. Samoin kummastuttaa, miksi In-ho on itse valmis ottamaan riskin Gi-hunin vuoksi. Sarja vihjaa, että naamiomiehet tietävät hänen identiteettinsä, mutta jos hän häviäisi, eikö peli tällöin jouduttaisi keskeyttämään? Vai onko In-ho valmis uhraamaan henkensä yhdentekevän filosofisen erimielisyyden vuoksi? Ja jos naamiomiehet tietävät hänen kasvonsa, miksi hän ylipäänsä tarvitsee naamiota?
Pelit ovat myös paikoin kakkoskaudella jo niin naurettavan haastavia ja epäreiluja, ettei niistä olettaisi kovinkaan monen selviävän hengessä. Juonipanssarit ovat silti vahvat, sillä liki yksikään sympaatttinen hahmo ei potkaise tyhjää.
Kauden toisessa pelissä kisailijoiden pitää esimerkiksi suorittaa viisi minipeliä viidessä minuutissa sekä siirtyä toisiinsa sidottuna vielä pelipaikkojen välillä. Koska osa minipeleistä on aidosti haastavia eikä virhemarginaalia ole juuri ollenkaan, olisin odottanut näkeväni ruumiita ainakin kymmenkertaisesti.
Edes In-hota ei tällaisten pelien tietäminen etukäteen auta, koska hän on riippuvainen tiimikavereistaan. Hän ja Gi-hun selviävätkin eteenpäin käytännössä puhtaalla tuurilla, mikä on tässä vaiheessa sarjaa laiskanpuoleista kirjoittamista.
Kisasäännöissä tapahtuu kakkoskaudella yksi merkittävä uudistus. Tällä kertaa pelaajat saavat pitää kaikki siihen mennessä tienaamansa rahat, vaikka he päättäisivät lopettaa pelit kesken. Tällä In-ho pyrkii tietysti demonstroimaan Gi-hunille uhriensa typerää ahneutta.
Katsojana minun on silti vaikea sulattaa, että säilytettyään henkiriepunsa useiden vähältä piti -tilanteiden ja onnenkantamoisten jälkeen, enemmistö pelaajista haluaisi aina uudelleen jatkaa pelaamista, vaikka saisivat osan rahoista mukaansa. Sitäkin vaikeampi on uskoa, että jatkon puolesta äänestäneet kääntyisivät joukolla lopettamista kannattavia vastaan. Kai heidän hyvänen aika pitäisi tuossa tilanteessa ymmärtää, että he taistelevat hengestään jatkossa myös keskenään! Heidänkaltaisen porukan kuvittelisi hajoavan hetkessä omaan mahdottomuuteensa.
Mutta mitäpä minä osaan sanoa mitään ihmisten typeryydestä? Pelaavathan massat joukolla Lottoakin, vaikka siinä häviäminen on tilastollinen varmuus. Saati sitten, että äänestävät Donald Trumpin toistamiseen presidentiksi lukemattomista varoitusmerkeistä huolimatta.
Kaikista ärsyttävyyksistään huolimatta Squid Game onnistuu jälleen myymään katsojalle kisojen tunteen palon, ahdingon ja jännityksen. Kun katsoo hahmojen hikoilua hengenlähdön partaalla pöhköjen pelien parissa, näkee häviäjien saavan luodista ja voittajien riemuitsevan ekstaasissa – ei voi mitään, viihde on yksinkertaisesti taattua.
The Last of Usin toisen kauden tavoin Squid Gamen toinen kausi on tynkäkausi, joka HBO:n zombihitin lailla jää pahasti kesken cliffhangeriin roikkumaan. Ratkaisua on vaikea ymmärtää, sillä kolmas kausi julkaistaan jo kesäkuun lopussa. Netflix lienee laskeskellut, että pätkäisemällä tarinan jatkon kahtia se maksimoi katsojamääränsä.
Niin ikään The Last of Usin tavoin Squid Gamen kakkoskauden finaali on sen kehnointa antia. Gi-hunin suunnitelma on ensinnäkin hölmö alkaen sängyn alle piiloutumisistaan. Hänen poppoonsa olisi mennyttä, jos yksikin kisojen jatkamista kannattavista yöllisistä murhaajista huutaisi: “Hei, osa heistä on sängyn alla!” Hyvisten matka katkeaisi myös kuin kananlento, jos heidän ryöstettyään naamiomiehiltä aseet seuraava vartijajoukko ryhmittäytyisikin piiput tanassa odottamaan heitä heti oven taakse.
Sen sijaan valtaisat juonihaarniskat suojelevat kaikkia keskeisimpiä hahmoja loputtomiin videopelimäisessä räiskintähuipennuksessa. Squid Gamen vihulaiset ovat hakeneet selvästi oppia tähtäykseensä Star Warsin stormtroopereilta.
Kapitalismikritiikin sijaan voisi sanoa, että Squid Game on muuttunut toisella kaudellaan kapitalismista nautiskeluksi. Yhteiskunnallinen ulottuvuus hivuttautuu vaivihkaa pois näyttämöltä, kun show keskittyy tarjoilemaan sitä samaa vanhaa verikekkeriä katsojille, mitä se tietää heidän haluavan. Olo on kuin katsoisi uutta tuotantokaudellista tuttua tositelevisioformaattia, joka tällä kertaa on kuitenkin käsikirjoitettu. Naureskelen sarjan hyväksikäytettyjen pelaajien tyhmyydelle, mutta kuka tosiasiassa onkaan tyhmä, kun Netflix-pomo VIP-huoneessaan myhäilee vietyään rahani?
Silti jos kuolemanpeleissä kunnostautunut Russel Crowe astelisi areenalle ja kysyisi minulta: “Are you not entertained?” turhaan huijaisin itseäni. Kyllä olen, Russel, kylläpä hyvinkin.
Kommentit
Lähetä kommentti