The Last of Us – kausi 2

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä vuonna 2023 käynnistynyt The Last of Us televisiosarja paljastui erääksi historian onnistuneimmista videopelisovituksista. Chernobyl-minisarjan luoneen Craig Mazinin sekä pelien ohjaajan Neil Druckmannin käsissä ensimmäisestä kaudesta muodostui Naughty Dog -studion alkuperäisteokselle uskollinen versiointi, joka onnistui jopa osin parantamaan lähdemateriaalistaan. Päähenkilöt Joel ja Ellie tuntuivat Pedro Pascalin ja Bella Ramsayn tulkitsemina esikuviaan inhimillisimmiltä, ja koskettavasta kolmannesta episodista, Long Long Timestä, kehkeytyi vuotensa televisiotapaus.

Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi sovitti vuoden 2013 videopelin, show’n toinen ja vähintään kolmas tuleva kausi keskittyvät jatko-osaan. The Last of Us Part II on kuitenkin paljon road trip -henkistä edeltäjäänsä haastavampi eläin. Kyseessä on vahvasti mielipiteitä jakanut mestariteos, älykäs ja totaalisen synkkä kostodraama, videopelien Kummisetä osa II, joka uskalsi haastaa pelaajaansa. Se on myös liki tuplasti pidempi kuin ensimmäinen peli ja hyödyntää kerronnassaan tehokkaasti mediansa vahvuuksia.

Siitä huolimatta televisiosovituksen toinen tuotantokausi pyrkii sovittamaan Naughty Dogin luomuksen uskollisesti. Muutokset ovat lähinnä kosmeettisia. Hämmästyin, että show kopioi ilmeisesti jopa videopelin faneja polarisoineen tarinarakenteen sellaisenaan.

Siinä mielessä uskollisuudessa mennään liiankin pitkälle, että kauden huippuhetket tuntuvat olevan järjestään suoraan pelistä kopioitu, eikä ensimmäisen kauden tapaisia omilla ansioillaan loistavia irtiottoja harrasteta. Pelin pelanneille on siis varsin rajallisesti uutta nähtävää, ja heille sarja tuntuu enimmäkseen tuttujen tapahtumien uudelleen kuvittamiselta.

Eniten lähdemateriaalissa polemiikkia herättänyt ratkaisu, josta show ei peräänny, on tietysti ykkösosan päähenkilön, Joelin, varhainen kuolema. Alkuperäinen käänne on rohkea ja perusteltu. Vaikka sen toisaalta pystyi aikoinaan ennakoimaan, alkuvaiheille jatko-osaa sijoiteltu sankarin brutaali, koruton murha oli silti jotain hätkähdyttävää ja ennennäkemätöntä. Sen seurauksena fanit toki repivät pelihousunsa.

Televisiosarjalle julma yllätys on vielä suurempi riski, sillä ensimmäinen kausi nojasi paljon Pascalin ja Ramsayn kemian varaan. Ei olekaan ihme, että toisen kauden selkäksi huipuksi nousee sen kuudes jakso, The Price, jossa palataan ajassa taaksepäin tarkastelemaan, miten Ellien suhde Joeliin kehittyi Salt Lake Cityn sairaalaepisodin jälkeen.

Uskollisuus videopelille tuottaa myös siinä suhteessa haasteen, että show’n on vaikea laittaa paremmaksi loistavasta alkuperäisteoksesta. Pelin ääninäyttelijät ja ohjaajat ovat tehneet niin erinomaista jälkeä, että sarjan kaarti saa tehdä tosissaan töitä, jotteivät kohtaukset tuntuisi vain kalpeilta varjoilta esikuvistaan.

Pahana tapanaan televisiosovitus sortuu usein selittelemään aivan liikaa ja paljastamaan varhain sellaista informaatiota, jonka peli piti viisaasti pelaajalta pitkään salassa. Esimerkiksi kun isänsä Joelin käsissä menettänyt Abby kostaa teon nemesikselleen, nainen päätyy pitämään monologia motiiveistaan, jotka pelissä selviävät vasta tarinan puolivälissä. Tämä latistaa tehokkaasti Ellien takaisinmaksuretken jännitettä, koska antagonistia ympäröivä mysteeri puuttuu.

The Price -jaksossa puolestaan pelin keskeisin avainkohtaus, jossa Ellie ja Joel pyrkivät selvittämään välinsä, siirretään aivan eri vaiheeseen tarinaa. Kohtauksen sijoittaminen pelin loppuun oli lähdeteoksen yksi nerokkaimpia vetoja, sillä siellä se iski pelaajasta emotionaalisesti ilmat pihalle. En ymmärrä, minkä varaan sarja aikoo edes oman kostotarinan huipennuksensa rakentaa, kun kaikki paukut on jo käytetty. Kaiken lisäksi kohtauksen dialogi tavuttaa auki asioita, jotka pelissä jätettiin luettavaksi rivien välistä.

Tästä huolimatta kausi sovittaa pitkään varsin onnistuneesti materiaalia mediasta toiseen. Vaikka Ellien ihastuksen kohteesta, Dinasta, ei esimerkiksi ole Joelin korvaajaksi, Isabela Merced luo hahmosta välittömästi pidettävän ja kiinnostavan kumppanin Ellielle. Toimintakohtauksiin on myös laitettu rahaa, niissä on intensiteettiä ja ne tuntuvat johdonmukaisilta, kuten sienizombiarmeijan hyökkäys Jacksonin kaupunkiin sekä Ellien ja Dinan pakomatka Wolf-militian kynsistä Seattlen metrotunneleihin.

Ulkoisesti sarja on myös vaikuttavaa jälkeä. Pelien ympäristöt on onnistuttu jäljentämään televisioruudulle hämmentävällä tarkkuudella. Lopputulos on komea yhdistelmä taitavaa lavastusta sekä lavasteiden tietokonelaajennoksia. Ainoastaan jotkin laajat CGI-näkymät Seattlesta näyttävät liian kaksiulotteisilta hahmojen tallustellessa niiden edessä.

Kauden kompastelu alkaa viidennestä jaksosta, Feel Her Love. Hahmot tuntuvat seikkailevan ensinnäkin kummallisen kepeästi ja varomattomasti keskellä Seattlen sotatannerta. He tallustavat keskellä katuja ja pölöttävät kovaan ääneen aivan kuin eivät voisi joutua minä hetkenä hyvänsä Wolf-sotilaan tai hullun kultistin likvidoimaksi. Tunnelma on ylipäänsä veriseksi kostoretkeksi kummallisen hyväntuulinen. Kaiken lisäksi hahmot törmäilevät suurkaupungin raunioissa sattumalta toisiinsa täysin epäuskottavasti.

Pian käy selväksi, että televisioversion suurin epäkohta on siinä, miten se käsittelee Ellien hahmoa. Vika ei ole Ramsayn roolisuorituksessa vaan siinä, miten tyttö on kirjoitettu. Hänet esitetään pyrkimyksissään naiivina, impulsiivisena, jopa epäpätevänä. Show yrittää kuvata hänen tapporeissunsa huonosti harkittuna, mutta saa hahmon tuntumaan vain kakaramaiselta ja etäännyttävältä. Kysymys on nyansseista, mutta kokonaisuutena ne ovat merkittäviä.

Jo ensimmäisestä jaksosta lähtien Ellie tekee yhtä typeriä valintoja kuin The Walking Deadin tomppelit pahimmillaan. Aivan kuin hahmossa olisi tapahtunut ykköskauden jäljiltä ennemmin taantumista kuin minkäänlaista kasvua ja aikuistumista. Se voi olla osa pointtia, mutta seurauksena häntä on vaikea kannustaa lainkaan.

Tyttö nappaa kauden lopussa hyllystä alleviivatusti kirjan The Monster at the End of this Book, jonka lopussa hirviö tietysti paljastuu päähahmoksi itsekseen. Jotta katsoja tahtoo seurata hirviötä, hirviön pitäisi olla kuitenkin kiinnostava.

Myös pelissä Ellien pakkomielle kostoon on itsestään selvästi tuhoon tuomittu tie. Siitä huolimatta häneen pystyy samaistumaan ihmisenä, joka kulkee läpi helvetin kostaakseen rakkaan läheisensä. Pelin Ellie on nimittäin osaava, päämäärätietoinen ja kylmäverinen, kypsempi versio nuoresta itsestään. Hänen murhakierteensä on kieltämättä vähiten kiinnostava osa alkuperäisteosta, mutta se on silti yksinäänkin tehokkaasti kerrottu. Siinä missä televisiosarjan ensimmäisellä kaudella Ellie tuntui sympaattisemmalta kuin videopelivastineensa, nyt asetelma on kääntynyt ympäri.

Valitettavasti toisen kauden heikoimmaksi jaksoksi osoittautuu sen viimeinen, Convergence. Sen lisäksi, että finaali korostaa entisestään Ellien eroa esikuvaansa, mukana on todella outoja kerronnallisia ratkaisuja. Piipahdusta kultistien saarelle on kritisoitu syystä, sillä se ei todella tuo tarinaan mukaan mitään lisää. Episodi päättyy puolestaan äärimmäiseen turhauttavaan ja väkinäiseen cliffhangeriin, jonka seurauksena kolmoskausi voi kohdata melkoisen katsojakadon. Ensimmäisellä kaudellakin oli kerronnalliset kömpelyytensä, kuten Joelin joukkosurman videopelimäisyys, mutta kertaakaan aiemmin Mazinin versionnin ratkaisut eivät ole tökkineet näin pahasti.

Päätösjakso alleviivaa myös yhtä kauden suurimmista ongelmista eli kiirehtimistä. En tiedä, onko HBO:lla ollut suurten joukkokohtausten vuoksi budjetti tiukoilla, mutta seitsemän episodia tuntuu aivan liian tiiviiltä määrältä jaksoja kerrottuun tarinaan nähden. Dramaattiset päähenkilöä traumatisoivat tapahtumat, kuten Noran kidutus tai Owenin ja Melin murha, eivät pääse hengittämään lainkaan ja niitä jatkokäsitellään vähänlaisesti. Siinä missä Seattlen kolme päivää kestivät videopelimuodossa reilusti yli kymmenen tuntia, sarja pyyhältää tuon ajanjakson läpi vaivaisessa kolmessa.

Hötkyily tuottaa haasteita päähenkilön kehityskaarelle. Ellien kostoreissun pitäisi tuntua vastaavalta sukellukselta syvyyksiin kuin Danten, mutta siihen ei ole yksinkertaisesti varattu riittävästi aikaa. Videopelissä esimerkiksi kolmannen päivän myrsky kehittyi pikkuhiljaa tihkusateesta raivoavaksi hirviöksi, joka vaikutti kuin syövän koko kaupungin sisuksiinsa. Tällainen vertauskuvallinen taso hukkuu taas show’ssa täysin.

Kun tarinan peruspalaset alkavat loksahdella pois paikoiltaan, myös pienet asiat alkavat kaihertaa normaalia enemmän. Myös ensimmäisellä kaudella olisi voinut nipottaa jos jonkinmoisista postapokalyptisista epäuskottavuuksista, kuten bensan säilymisestä käyttökelpoisena. Ne oli silti helppo ohittaa olankohautuksella. Nyt huomaan sarjaa katsoessani kiinnittävän huomiota kaikenlaisiin ärsyttävyyksiin, kuten meikattuihin kasvoihin, täydellisiin hiuksiin ja hampaisiin sekä puhtaisiin kuontaloihin, jotka saavat zombiapokalypsin vaikuttamaan ennemmin maailmanlopun larpilta.

En kuitenkaan viitsi vaipua yltiönegatiivisuuteen kuten puoli Internetiä sarjan tason notkahduksen vuoksi. Suurin osa kaudesta on edelleen erittäin toimivaa televisiota, vaikka sovituksena se saisi olla huomattavasti rohkeampi. Tarpeeton hoppu, ärsyttävämpi versio Elliestä sekä pelin pilkkominen kahtia typerän cliffhangerin kera saavat lopetuksen ikävästi lässähtämään muttei kokonaisuutta ajatellen kriittisesti, jos apokalypsiijuna saadaan ensi kaudella raiteilleen. Pelin fanina toivon sarjan puolesta, että katsojat antavat sille vielä mahdollisuuden – ja ettei hirviö kaiken lopussa ole sittenkin The Walking Dead Part II.