En ole suurin Cowboy Bebop -sarjan fani. Vaikka klassikkoanime yhdistää ainutlaatuisesti avaruuslänkkärin, film noirin, huikean soundtrackin sekä yllättävän temaattisen syvyyden, sen umpiepisodimainen rakenne myös puudutti minua pahasti. Eniten toivoin Cowboy Bebop -elokuvalta, ettei se olisi käytännössä vain pidennetty, show’lle tyypillinen "viikon keikka" -jakso. Turhaan.
Cowboy Bebop: The Movie sijoittuu sarjan episodien 22 ja 23 väliin. Siinä Spike Spiegel ja kumppanit ryhtyvät jäljittämään terroristeja, jotka uhkaavat päästää tappajaviruksen valloilleen Marsin siirtokunnassa. Juonessa on kaikuja Tokion vuoden 1995 sariinikaasuiskusta. Se julkaistiin myös Japanissa vain kymmenen päivää ennen 11. syyskuuta terrorihyökkäystä.
Elokuvan tarina noudattaa tuttua kaavaa, jossa sankarit lähtevät jahtaamaan etsintäkuulutettuja palkkion toivossa. Etsivätarinoille tyypillisesti ensin metsästetään johtolankoja rikollisten jäljille pääsemiseksi. Lopussa taas otetaan armottomasti yhteen jazzin tahtiin.
Ongelma on siinä, että jo monet itse animesarjan jaksoista olivat melkoista pakkopullaa napakasta parinkymmenen minuutin kestostaan huolimatta. Kahteen tuntiin venytettynä sama formaatti saa kuolan valumaan suupielistä – eikä hyvällä tavalla.
Cowboy Bebop: The Movien tarina ei valitettavasti kuulu sarjan luojan Shinichirō Watanaben parhaimmistoon. Terrorismisalajuoni nanobottiviruksineen on kuin videopeliohjaaja Hideo Kojiman jämäraapustuksista kaavittu. Leffan puoleenväliin asti jatkuva yhdentekevä etsivätouhu on vieläpä tuskaisen uuvuttavaa seurattavaa.
Filmin perimmäinen vika on sama kuin sarjan: hahmot eivät kehity lainkana eivätkä heidän välinsä syvene. Spike on alituiseen sama coolia esittävä tyhjä taulu. Jetillä ei ole mitään roolia tarinassa, kuten tavallista. Fayen merkitys taas tiivistyy tasan kahden asian palvelemiseen faneille, tällä kertaa entistä esineellistävämmin ja jopa seksuaaliseen väkivaltaan vihjaillen. Ediä ja Ein-koiraa on edes turha mainita.
Uudet sivuhenkilöt ovat niin ikään unohdettavia. Spiken huomion nappaava Elektra on täysin persoonaton ja tarpeeton naishahmo. Antagonisti Vincent puolestaan ei herätä motiiveineen mitään mielenkiintoa, vaan on yksi hullun pahiksen klisee.
Sarjan tapauksessa jaksojen kohdalla pystyi sentään yleensä luottamaan, että lopussa tykitellään kunnon toiminnan ja svengaavan musiikin muodossa. Toimintakohtaukset ovat elokuvankin parasta antia. Sen aloitus, jossa Spike ja Jet selvittävät myymäläryöstön, on ehkä tyylikkäintä todistamaani Cowboy Bebopia. Spiken ja Elektran ensimmäinen kohtaaminen erottuu myös edukseen.
Räjähtävää menoa ei ole silti likimainkaan riittävästi suhteessa leffan muuhun vatulointiin. Edes Seatbeltsin soundtrack ei lähde tällä kertaa lentoon paitsi loppupuolen ilmataistelussa, joka on muun tarinan kannalta täysin irrallinen.
Elokuvaa vaivaavat myös hahmojen massiiviset juonipanssarit. Spikeä ammutaan esimerkiksi rintaan, ja hän putoaa junasta useita kymmeniä metrejä alla olevaan järveen, josta hän pelastavat naurettavat Mars-intiaanit. Pääpahis taas räjäyttää käsikranaatin kädessään ja selviää hengissä, luoja tietää miten.
Cowboy Bebopille tavanomaisesti kokonaisuus ei ole kuitenkaan yhtä yksioikoinen kuin pinta antaa ymmärtää. Filmi nimittäin vihjaa lopputekstiensä jälkeen, että sen koko tarina on ollut Spiken unta. Aivan kuin traaginen Vincent-pahis, joka ei erota tosimaailmaa unesta, Spike pakenee traumaattista menneisyyttään. Unen logiikka selittääkin monet tapahtumista, jotka olisivat jopa Cowboy Bebopin mittapuulla epäuskottavia.
Leffan teemana on show’n tavoin todellisuuspako. Siinä missä sarjassa Spike ja kumppanit pakenivat mennyttä tyhjänpäiväisiin palkkiometsästyskeikkoihin, valkokankaalla Spike karkaa tosimaailmaa kirjaimelliseen uneen. Sarjan ikonisen “See you space cowboy” -toivotuksen sijaan filmi kysyy lopussa yleisöltään: “Are you living in the real world?”
Vaikka sisältö on jälleen syvempää kuin ensivaikutelma pohjalta voisi päätellä, Cowboy Bebop -elokuvaa tuntuu silti vaivaavan outo kunnianhimottumuus. Parin tunnin keston kuvittelisi antavan mahdollisuuksia aivan erilaiseen kokeilunhaluisuuteen ja revittelyyn kuin lyhyiden tv-sarjajaksojen. Sen sijaan Watanabe on valinnut hämmentävän turvallisen ja yllätyksettömän lähestymistavan. Valitettavasti sen parissa katsojaakin alkaa unettaa.
Kommentit
Lähetä kommentti