Cowboy Bebop

Suhteeni anime-sarjoihin on menneisyydessä ollut karsastava, sillä ylisanat ovat harvoin kohdanneet laatua. Mainion Attack on Titanin innostamana otin kuitenkin katselun alle hehkutetun 90-luvun animaatioklassikon, Cowboy Bebopin. Sarja osoittautui turhauttavaksi kokemukseksi, sillä kehuistaan huolimatta se palkitsee katsojansa vasta aivan lopussa.

Cowboy Bebopin aloitettuani tajusin, että olen nähnyt toisenkin sen luojan, Shinichirō Watanaben, sarjan: Samurai Champloon. Myös siinä päähahmoina seikkaili kahden miehen ja yhden naisen porukka, musiikki näytteli suurta osaa, animaatio oli tyylikkään räiskyvää ja kerronta kallistui vahvasti episodimaisen puolelle. Sarjojen heikkouksissa on niin ikään paljon samaa.

Cowboy Bebop sekoittaa genrejä jännittävästi. Pintapuolisesti kyseessä on tieteisseikkailu western-elementein, hieman Joss Whedonin Fireflyn tapaan. Tyylillisesti show muistuttaa kuitenkin melankolisuudessaan ennemmin film noiria ja neo-noiria.

Watanaben teosta ei voi myöskään mainita kehumatta sen musiikkia. Yoko Kannon ja hänen Seatbelts-yhtyeensä jazz-painotteinen soundtrack on poikkeuksellisen tarttuva ja ansaitsee kuuntelun sarjasta irrallaankin. Erityisesti ikoninen Tank!-introbiisi on niin svengaava, että se on pakko kuunnella kelaamatta joka kerta.

Otsikon mukaisen bebop-tyylisen jazzin ohella Cowboy Bebopissa kuullaan myös lukuisia muita genrejä, kuten bluesia, folkia, funkia, rockia ja elektronista. Show rakentaa koko identiteettinsä musiikin ympärille, ja useimmilla jaksoilla on oma tunnistettava teemansa. Ei olekaan ihme, että sarja itse nimittää episodejaan “sessioiksi”.

Sarjan animaatio ansaitsee samoin suitsutuksensa. Toimintakohtauksissa ja avaruustaisteluissa on huikeaa energiaa ja vauhdin tunnetta, mitä soundtrack ansiokkaasti tukee. Perspektiiveillä sekä terävillä leikkauksilla terästetään räväkkää vaikutelmaa. Ainoastaan ajoittaiset 90-luvun CGI-tuotokset istuvat hiukan huonosti kokonaisuuteen.

Entä sitten itse tarina ja sen hahmot? Ne aiheuttavat minussa paljon ristiriitaisempia tuntemuksia. Cowboy Bebopin kolme päähenkilöä ovat Bebop-aluksella matkaavat palkkiometsästäjät, Spike, Jet ja Faye, sekä pienempinä sivuhahmoina androgyyninen Ed-hakkerityttö ja Ein-koira. Liki jokainen show’n jakso kietoutuu uuden palkkiometsästyskeikan ympärille, jonka suoritettuaan sankareille jää harvoin käteen pennin jeniä.

Episodimaisessa kerronnassa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa. Ongelma siitä kehkeytyy kuitenkin sarjalle siksi, että monet jaksoista ovat täysin unohdettavia Aku Ankka -tasoisten juonen varaan väkerrettyjä kyhäelmiä, jotka eivät kehitä edes sen hahmoja millään tavalla. Puutteita ei pystytä paikkaamaan kiehtovalla tieteissisällölläkään, sillä vaikka Bebop raottaa tulevaisuuskuvaansa taitavasti vähitellen, sen maailmanrakennus on kaikkea muuta kuin johdonmukaista.

Show’n ensimmäinen jakso, Asteroid Blues, on vielä kohtalaisen mukaansatempaava, film noir -hengessä sopivan kyyninen aloitus sarjalle. Välittömästi sen jälkeen eksytään kuitenkin yhdentekevyyksien tielle eikä sieltä ihan heti palata.

Periaatteessa monia episodeja voi kyllä kiitellä ekonomisesta ja alleviivaamattomasta kerronnasta, jolla tarinat saadaan aina mahtumaan 24 minuuttiin. Harmillisesti itse käsikirjoitukset ovat enimmäkseen tautisen latteita. Viikon keikan aiheena saattaa olla vaikkapa entisen ilmiantajan jäljittäminen ulottuvuuksien välisestä avaruudesta feng shui -mystiikan pohjalta, mikä on juuri niin hoopoa, miltä kuulostaa.

Cowboy Bebopin keskeisiä teemoja ovat muun muassa eksistentiaalinen ajelehtiminen, tarkoituksettomuus, yksinäisyys sekä menneisyyden ote. Nämä näyttäytyvät jaksoissa käytännössä aina jollain tavalla. Erityisesti ne korostuvat hahmojen taustatarinoissa, joihin silloin tällöin poiketaan.

Sarjan hahmot ovat hyvin kaksijakoisia. Kaikille heistä on kirjoitettu periaatteessa kiinnostava henkilöhistoria, mutta he jäävät silti katsojalle kummallisen etäisiksi eikä heidän välilleen synny järin kiinnostavia ihmissuhteita.

Entinen gansteri Spike vaikuttaa esimerkiksi hyvin pitkään vain pinnalliselta viileys edellä rakennetulta pahvinukelta. Aimo osan show’n kestosta hän vain patsastelee hiljaa savuketta polttaen, mutta omaa tietysti supersankarimaisen yli-inhimilliset taistelutaidot ja kestävyyden. Niiden vuoksi komeissa taistelukohtauksissa on harvoin kunnollista jännitettä.

Kryogeenisesta unesta heränneen Fayen menneisyys on puolestaan kolmikosta kiinnostavin. Hänen muistojensa ympärille rakentuu yksi show’n paremmista ja humoristisista episodeista, Speak Like a Child, jossa Spike ja Jet päätyvät etsimään Betamax-nauhuria hylätyltä maapallolta. Silti Faye tuntuu enimmäkseen vain Neon Genesis Evangelionin Asukaa muistuttavalta vahvatahtoisen ja lyhytpinnaisen anime-naisen karikatyyrilta, jonka vähäpukeisuutta ja jatkuvasti kuvaan änkäytyvää valtavia ryntäitä käytetään noloon fanipalveluun.

Jet taas on päähenkilöistä arkisessa jokamiesmäisyydessään kenties samaistuttavin. Hän on entinen etsivä, joka on menettänyt kätensä virantoimituksessa. Hänellä on myös rakkauselämässään selvittämättömiä asioita, jotka palaavat kummittelemaan.

Hahmojen taustojen tutkiskelut tuovat toki sisältöä letkeään scifi-jammailuun, mutta aina nekään eivät vakuuta. Muun muassa Jetin poliisimenneisyyteen keskittyvä Black Dog Serenade noudattelee niin ennalta arvattavaia film noir -kliseitä, että jo puolivälissä jaksoa alkaa haukotuttamaan.

Koska sarjassa tapahtuu niin vähän minkäänlaista tarinallista kehitystä, on vaikea perustella monien sellaisten episodien olemassaoloa, jotka eivät edes keskity johonkuhun Bebopin matkustajista. Esimerkiksi ikääntymättömän ja kuolemattoman pahislapsen esittelevä kuudes jakso, Sympathy for the Devil, on sisällöltään aivan unettavaa huttua. Samanlaista täytettä tarjoaa myös episodi numero 14, Bohemian Rhapsody, jossa jahdataan rikollisia ohjailevaa shakkimestarikoodaria.

Sisältää Cowboy Bebop silti kelvollisiakin jaksoja. Toys in the Attic on esimerkiksi mukiinmenevä Alien-pastissi, kun taas Batman-animaatiosarjasta vaikutteita ottava Pierrot Le Fou sisältää poikkeuksellisen karmivan pahiksen. Jotkut huumoriepisodeista myös onnistuvat kevyesti huvittamaan, kuten Mushroom Samba, joka nostaa muuten statistiksi jäävän Edin pääosaan. Show myös petraa jonkin verran loppuaan kohden, mutta siitä huolimatta hämmentävän monen jakson kohdalla päädyin katselemaan kelloa.

Vasta sarjan lopetus antaa kunnollisen perustelun sen junnaavuudelle ja päämäärättömyydelle. Show’n keskeiset teemat ovat toki selkeitä jo ennen sitä, mutta koruton lopetus vetää ne yhteen harvinaisen puhuttelevalla tavalla. Varsinainen yhteenotto Spiken ja hänen arkkinemesiksensä, täysin ontoksi kuoroksi jäävän Vicious-gansterin, välillä on vielä umpikliseinen. Se miten Spike kävelee kohtaamaan menneisyytensä ja kuolemansa jättäen ystävänsä taakseen, on kuitenkin jotain poikkeuksellista.

Kaikki Cowboy Bebopin hahmot ovat jollain tapaa menneisyytensä vankeja. Siinä missä muut aluksen matkustajat pääsevät sinuiksi historiansa kanssa, Spiken kohtalo on kaksijakoinen. Toisaalta taisteluun marssiminen, perivihollisen haastaminen sekä kuolema ovat hänen tapansa kohdata menneisyyden haamut. Toisaalta, toisin kuin matkakumppaninsa, hän jää niiden uhriksi.

Sarjan päätöksen jälkeen sen loputtomat näennäisen turhat seikkailut paljastuvatkin sen päähenkilöiden keinoksi paeta itseään. Mihinkään johtamattomat keikat, joiden tuloksena hahmot eivät saa edes särvintä leipänsä päälle, ovat elämässään eksyneiden ihmisten todellisuuspakoa ja väliaikaista distraktiota. Ne ovat hupsuja ja merkityksettömiä, koska ne korostavat palkkiometsästäjäporukan olemisen – ja ylipäänsä ihmisyyden – suunnattomuutta ja tarkoituksettomuutta. Tämä selittää myös joukkion keskinäisten suhteiden löyhyyttä, sillä heistä kehittyy keskenään ainoastaan hyvin hatara, juurtumaton perhe, toisin kuin monista tv-sarjojen lämminhenkisistä hahmokaarteista.

Cowboy Bebop on loppujen lopuksi perimmäiseltä luonteeltaan hyvin eksistentiaalinen teos. Kuten sen kuuluisa yleisölle osoitettu loppulausahdus, “You gonna carry that weight”, toteaa, ihminen joutuu elämässään kantamaan kaikkien valintojensa ja tekojensa taakkaa. Eikä elämällä toisaalta ole sen suurempaa merkitystä kuin juurikin ne valinnat, joita teemme.

On toki aiheellinen kysymys, oikeuttaako Cowboy Bebopin terävä lopetuskaan 26 jaksoa haahuilua. Silti sarjan päätöksen myötä sen klassikkostatusta on helpompi ymmärtää, sillä 90-luvulla myös yleisön toleranssi status quon säilyttävää episodimaista viihdettä kohtaan oli korkeampi. Show’lla on siinä mielessä yhteistä samalla vuosikymmenellä ilmestyneen Neon Genesis Evangelionin kanssa, että sen näennäisen viihteellisyyden alta paljastuu raaputtamalla odottamattoman syvällistä sisältöä. Eikä popkulttuurisesti merkittävää, uniikkia teosta, jolla on jotain todellista sanottavaa, voi millään olla tyystin kunnioittamatta.