Kaikkien aikojen oikeussalidraamana on pidetty Sidney Lumetin Valamiesten ratkaisua, vaikkei se sijoitu edes oikeussaliin. Elokuvassa 12 valamiestä kokoontuu päättämään murhasta syytetyn nuoren miehen kohtalosta. Tuomiona häntä uhkaa sähkötuoli. Tapaus vaikuttaa selvältä ja syytetty syylliseltä, mutta yksi valamies pyrkii vakuuttamaan muut epäilyksistään.
Valamiesten ratkaisu perustuu Reginald Rosen televisiokäsikirjoitukseen. Rose sovitti myös itse elokuvan käsikirjoituksen sekä filmiä edeltäneen näytelmän. Leffaversiointi tuokin vahvasti mieleen teatteriesitykset, sillä se tapahtuu yhdessä miljöössä rajatulla näyttelijäjoukolla ja nojaa täysin hahmojensa väliseen dialogiin. Pitkät katkeamattomat otokset korostavat vaikutelmaa.
Voisi kuvitella, että näin yksinkertaisista aineksista on vaikea saada aikaan mukaansatempaavaa draamaa. Kun Henry Fondan esittämä päähenkilö joutuu puolustamaan yksin skeptisyyttään muita vastaan, älyllisestä taistosta muodostuu kuitenkin kiehtovaa seurattavaa. Panoksena on yhden ihmisen henki, ja vaikkei hänen syyllisyydestään tai syyttömyydestään ole edes varmuutta, se riittää.
Valamiesten ratkaisu on pohjimmiltaan tarina epävarmuuden myöntämisestä. Fondan hahmo yrittää vakuuttaa muut heidän tietämyksensä rajallisuudesta. Mielipiteisiinsä tiukasti takertuvien ihmisten kohdalla se ei tietenkään osoittaudu kovinkaan helpoksi tehtäväksi.
Lumetin elokuvassa erilaiset ihmismielen vinoumat ovat näkyvästi esillä. Osa hahmoista pohjaa näkemyksensä ennakkoluuloihinsa, ja koska syytetty on vähemmistön edustaja, jopa rasismiin. Jotkut ovat liian varmoja omasta ja todistajien erehtymättömyydestä, yksi taas vain välinpitämätön ja haluaa ratkaisun mahdollisimman nopeasti.
Suurin osa porukasta menee silti vain sosiaalisesta paineesta muiden mielipiteen mukana. Painetta puolestaan luovat kaikkein äänekkäimmät tyypit, jotka erottuvuudestaan huolimatta eivät suinkaan ole kaikkein fiksuimpia. Aivan kuten nykypäivän internetissä siis.
Laajasta henkilökaartista huolimatta leffan kaikki 12 hahmoa tuntuvat jollain tapaa merkityksellisiltä. Joillakin on toki suurempi rooli kuin toisilla: Fondan sankarin huomattavimmaksi vastustajaksi kohoaa Lee J. Cobbin esittämä antagonisti, jonka suhtautumista syytettyyn vääristää hänen vaikea suhde omaan poikaansa.
Valamiesten ratkaisun dialogi on sen suurimpia taidonnäytteitä. Moni leffa saisi ottaa esimerkiksi oppia siitä, miten ekspositiota kirjoitetaan uskottavasti osaksi hahmojen keskusteluja. Dialogi ei myöskään aina suoranaisesti edistä tarinaa, vaan sananvaihdot sisältävät paikoin arkisempaa small talkia. Tämä saa kuitenkin vuoropuhelut tuntumaan harvinaisen luontevilta, ja ne paljastavat aina jotain uutta hahmoista.
Leffan kuvaus juryn toiminnasta ei toki ole kaikkien pykälien mukaista. Valamiehistön ei todellisuudessa esimerkiksi sallita suorittavan omaa tutkimustaan tai tekevän pitkälle meneviä faktoihin perustumattomia oletuksia. Toki tämä ei tarkoita, etteikö tällaista ohjeiden vastaista toimintaa saattaisi silti tapahtua suljettujen ovien takana.
Joissain asioissa filmi taas on yllättävällä tavalla realistinen. Epäuskottavalta voi aluksi tuntua, etteivät juryn jäsenet pyydä kertaakaan nähtäväkseen todistajien litterointeja tarkastaakseen heidän sanomistensa yksityiskohtia. Tällainen “kollektiiviseen muistiin” luottaminen on kuitenkin ilmeisesti jotain, mitä valamiehistöt Yhdysvalloissa usein ohjataan tekemään.
Erityisesti Valamiesten ratkaisua on pidetty uskottavana ihmisten välisen ryhmädynamiikan kuvauksena. Sitä ei sattumalta olekaan käytetty lakimiesopintojen koulutusmateriaalina aina Harvardia myöten.
Jos jokin elokuvassa nousee kolmannella katsomiskerralla negatiivisesti esiin, niin se, miten Fondan päähenkilö onnistuu välillä liiankin näppärästi puhumaan vastustajansa pussiin. Ensimmäinen kerta, kun Cobbin hahmo ajautuu ansaan, on vielä nokkela. Toinen tuntuu jo naamaan hieromiselta.
Siinä puolestaan on nykypäivänä jotain idealistisen oloista, miten leffassa kaikki hahmot lopulta kääntävät selkänsä joukon rasistille. Jopa 50-luku onnistuu filmillä vaikuttamaan edistyksellisemmältä kuin vuoden 2025 Amerikka.
Huomionarvoista elokuvassa on myös se, että valamiehet ovat kaikki otsikon mukaisesti miehiä, vieläpä 50-luvun Yhdysvalloille tyypillisesti valkoisia miehiä. Se pistää väistämättä pohtimaan, millä tavalla vääristyneisiin tuomioihin moinen homogeenisyys on aikoinaan varmasti johtanut.
Lumetin leffaklassikko ei ole suotta yhä rakastettu filmi, joka vetoaa katsojaan kuin katsojaan. Käsikirjoitus rakentaa vähäeläisestä tilanteesta emotionaalisesti ja moraalisesti painavan erittäin tunnistettavasti käyttäytyvillä hahmoilla. Samalla se pakottaa katsojansa miettimään, kuinka varmaa on itse asiassa “varmuus” ja kuinka erehtyväisiä ihmiset pohjimmiltaan ovatkaan. Valamiesten ratkaisu on harvinaislaatuinen filmi, joka yleisönsä tyhmistämisen sijaan opettaa kriittistä ajattelua ja kyseenalaistamisen taitoa.
Sidney Lumetin elokuvien paremmuusjärjestys:
- Valamiesten ratkaisu
- Kasvot kuvaruudussa
- Hikinen iltapäivä
- Serpico
Kommentit
Lähetä kommentti