Dan Ericksonin ja Ben Stillerin luoman Severance-televisiosarjan ensimmäinen tuotantokausi oli lupaava alku sci-fi-tarinalle, vaikken yhtynytkään sen varauksettomaan hehkutukseen. Mysteeri oli kiehtova ja jäi roikkumaan jännittävään joskin turhauttavaan cliffhangeriin. Toisella kaudellaan show alkaa lunastaa lupauksiaan.
Mysteerisarjoille tyypillinen rakenne on sellainen, jossa vain kausifinaaleissa tapahtuu jotain ja seuraavalla kaudella palataan heti status quoon odottamaan seuraavaa päätösjaksoa. Pelkäsin, että myös Severance iskisi välittömästi reset-nappia. Ilokseni toimistorottien perusrutiiniin ei palatakaan, vaan tarina ottaa kokonaan uuden suunnan. Mysteeri syvenee, maailma laajenee eikä seuraavaksi tiedä, mitä odottaa – mahtavaa!
Ehkä paras esimerkki toisen kauden arvaamattomuudesta on neljäs jakso, Woe’s Hollow, jossa makrodatajalostusyksikkö löytää itsensä virkistyspäiväretkeltä keskellä erämaata. Katsoja on aluksi aivan yhtä sekaisin kuin hahmotkin. Kylmäävät etäisyyden päästä heitä tarkkailevat doppelgängerit nostavat puolestaan ihon kananlihalle. Mitä pidemmälle episodi etenee, sitä enemmän se onnistuu katsojaa äimistyttämään.
Välillä ensimmäisellä kaudella loistanut työelämäsatiiri on vaarassa hautautua mysteerin kierrepallojen alle. Silti vähitellen ironia alkaa jälleen purra. Lumonin kätyrit, kuten aina yhtä viihdyttävä herra Milchick ja kylmäävän robottimainen Natalie, onnistuvat esimerkiksi vangitsemaan jotain karmivaa sieluttomasta ja teennäisestä korporaatiokulttuurista, jossa hymy on aina leveä mutta tekemistä ohjaavat pelko ja nöyristely.
Nyt heidän vieraannuttava käytöksensä saa vielä enemmän perustetta, sillä Lumonin toimintaa avataan kaudella laajemmin. Suuryhtiö on levittänyt myrkylliset lonkeronsa yhteiskunnan joka kolkkaan. Nykypäivän CEO-palvonta on puolestaan mennyt yrityksen kohdalla äärimmäisyyksiin, sillä sen entisen perustajan ja toimitusjohtajan ympärille on syntynyt kokonainen uskonto.
En tosin tiedä, onko Severance paras taho irvailemaan megakorporaation johtajakultille ottaen huomioon, että se on julkaistu Apple TV:ssä. Tai ehkä se on sitä juuri siksi?
Kiinnostavaa tarinassa on myös neiti Cobelin ja herra Milchickin kehitys, sillä heidän suhteensa työnantajaansa alkaa rakoilla. Kun Cobelin ylpeys kokee kolauksen, hän vaikuttaa liittyvän kapinaan Lumonia vastaan. Milchickin vakaumus puolestaan horjuu, kun hänen nenänsä eteen lykätään palkintona karmiva mustaihoinen versio Kieristä ja toisaalta hänen työtään kritisoidaan hulvattomassa suoriutumisarviossa, jossa nillitetään vääränlaisesta paperiklippien käytöstäkin.
Show’n yksi vahvuuksista on sen erinomainen näyttelijäkaarti. Päänelikkoa esittävät Adam Scott, Britt Lower, Zach Cherry ja John Turturro tekevät kaikki kiitettävää jälkeä. Sivuosissa taas esimerkiksi Patricia Arquette, Christopher Walken sekä uutena mukaan liittyvät John Noble ja Gwendoline Christie ovat loistavia. Sarjan todelliseksi valopilkuksi kohoaa kuitenkin hillitön ja moneen venyvä Tramell Tillman herra Milchickinä.
Toisella tuotantokaudella on viimeistään pakko ihailla myös Severancen maailmanrakennusta. Komea talvimaisemien käyttö luo esimerkiksi sarjaan todella uniikin ilmapiirin. Tapahtumien ajankohtaa on puolestaan mahdoton määrittää, koska futuristisen teknologian rinnalla käytetään kuvaputkinäyttöjä, lankapuhelimia, fyysisiä junalippuja sekä 80- ja 90-lukujen autoja.
Muuten taitavaan käsikirjoitukseen luovat toisella kaudella säröjä tietyt hahmojen kummalliset ratkaisut. On esimerkiksi vaikea uskoa, että Mark haluaisi jatkaa Lumonilla saatuaan tietää joutuneensa kidutuksen uhriksi. Yhtiö nimittäin selittää asian leväperäisesti vain yhden epävakaan esihenkilön toiminnalla. En myöskään ymmärrä, miksi Mark ja Devon pitävät neiti Cobelia kauden loppupuolella millään tasolla luotettavana henkilönä.
Finaaliepisodissa hyvikset eivät ylipäänsä mieti kaikkea aivan loppuun asti. Ajatus siitä, että Markin kuolleeksi luullun vaimon vapauttaminen tuhoaisi Lumonin, on hellyyttävän naiivi, kun katsoo, mistä kaikesta valtaapitävät nykypäivänä selviävät tefloninsa kärsimättä. Hahmojen suuri vankilapakosuunnitelma vuorostaan nojaa siihen, ettei Lumonilla ole lainkaan vartijoita. Tämä tosin pitää onnekkaasti paikkansa; ehkä heidät potkittiin säätösyistä pois viime muutosneuvottelujen yhteydessä?
Silti kauden viimeinen jakso on jälleen todella jännittävä. Mutkia Markin ja kumppaneiden matkaan tuottavat lopulta yllättävän simppelit asiat, kuten oikean reitin unohtuminen. Tilanne, jossa Mark yrittää esittää viatonta Lumonin pomomiehelle, herra Drummondille, ryskytettyään väärää ovea, on hykerryttävä. Ja vaikka valtavaa Drummondia paiskotaan erikoisen heppoisesti ympäriinsä, hänen yllättävä loppunsa irrottaa epäuskoiset naurut.
Kahden Markin välinen dilemma on sekin aidosti kiinnostava. Kauden keskeinen kysymys koskee selvästi luojan vastuuta luomuksestaan. Vaikka “innie”-Mark on sama henkilö kuin “outie”-Mark, hänen lähtökohtansa ja kokemuksensa ovat uniikit. Hänestä on kaikessa käytännön merkityksessä muodostunut kokonaan oma tietoisuutensa, vaikka keho on hänellä vain lainassa. Kun tällainen elämä on kerran tehty olevaksi, onko sellaisen pois päältä kääntäminen käytännössä murha?
Olisi mielenkiintoista udella erityisesti, mitä identtiset kaksoset ovat mieltä Severancesta. Voiko kukaan nimittäin todella olla vihainen siitä, että oman itsensä kopio kehittää itsenäisiä haluja ja tavoitteita? Entä siinä vaiheessa, kun ne risteävät omien halujen ja tavoitteiden kanssa?
Tietoisuuksien reintegraatio on tosin hiukan liian helppo sarjan tarjoama pakotie ongelmaan, joka olisi muuten paljon kiehtovampi ja kimurantimpi. Kaikkea se ei sentään ratkaise, sillä kaksi naista ei voi jakaa samaa Markia. Polyamoriakaan ei ole vaihtoehto.
Jakautuneen tietoisuuden pulman typistyminen romanttiseksi neliödraamaksi on siitä kuitenkin tylsää, ettei innie-Markin ja Hellyn romanssi ole edelleenkään järin kiinnostava. Heidän ihastuksensa tuntuu yhä pakotetulta ja päälleliimatulta. Olen silti valmis hyväksymään sen pakollisena pahana.
Kaikesta huolimatta kauden päätös on onnistunut. Hyvän scifin merkki on se, että se herättää paljon ajatuksia, ja sitä Severance kyllä tekee. Siksi pystyn katsomaan sormien läpi jopa Markin reintegraatioprosessin yhteydessä harjoitetun aivokäyräyhteensovitus-technobabblen, joka tuntuu tällaiseen sarjaan aavistuksen epäuskottavalta.
Ainoa iso huolenaihe kumpuaa siitä, miten käsikirjoittajat keplottelevat itsensä seuraavalla kaudella ulos näennäisestä umpikujasta. Kaiken järjen mukaan erotettujen kerroksen ovelle jääneen Markin vaimon pitäisi päätyä hetkessä uudelleen Lumonin vangiksi, Markin itsensä ja Dylanin tapetuiksi sekä innie-Hellyn ikuisesti unohdetuksi.
Katsojan pohdittavaksi jää puolestaan, mitä Lumon yrittää tarkalleen tehdä Markin vaimolla. Vihjeitä annetaan sen verran, että johtopäätöksiä pystyy vetämään. Vaikuttaa, että yhtiön tavoitteena on poistaa erotuksella kaikki kärsimys ja ikävät hetket rikkaiden ihmisten elämästä. Oli kyseessä sitten synnytys, hammaslääkäri, lentopelko, pinnasängyn purkaminen keskenmenon jälkeen tai niinkin vähäpätöinen asia kuin joulukorttien kirjoittaminen, jätä se innie-tietoisuuden murheeksi!
Nykypäivän televisioviihteen keskellä Severance muodostaa ilahduttavan poikkeuksen siinä, ettei se lupaavan alkunsa jälkeen haparoi vaan pääsee vasta kunnolla vauhtiin. Ensimmäinen kausi onnistui herättämään kiinnostukseni. Toisella kaudella mysteeri ei jää Lostin tapaan jumittamaan paikoilleen vaan ottaa lisää kierroksia. Olen koukussa.
Kommentit
Lähetä kommentti