Joskus tuntuu siltä kuin elämä olisi vain työtä ja ohikiitäviä hetkiä sen välissä. Severance-televisiosarjan hahmojen todellisuus on tätäkin äärimmäisempi: heidän tietoisuutensa on erotettu kahteen osaan, töissä käyvään “innieen” ja töiden ulkopuoliseen “outieen”. Työminä ei muista mitään, mitä vapaa-ajan minälle tapahtuu – ja päinvastoin.
Originaalit kiinnostavat scifi-konseptit eivät kasva puissa. Dan Ericksonin ja Ben Stillerin luoman Severancen toimistodystopia pitää kuitenkin otteessaan. Se leikittelee kutkuttavasti identiteetillä sekä muistoilla.
Severancen päähenkilö on Lumon Industries -megakorporaation makrodatajalostusyksikön tuore osastopäällikkö Mark. Häntä näyttelee Parks & Recreationista tuttu Adam Scott. Markin outie on suostunut erotusproseduuriin selvitäkseen vaimonsa kuoleman aiheuttamasta masennuksesta.
Jokapäiväiset rutiinit muuttuvat makrodatajalostusyksikössä, kun osastolle saapuu uusi työntekijä, Helly. Helly, toisin kuin Mark ja hänen työtoverinsa, ei suostu uhraamaan elämäänsä hämäräperäiselle numeronmurskausduunille, jonka tarkoitusta kukaan ei osaa edes selittää. Sen sijaan hän kapinoi kaikin voimin uutta työnantajaansa vastaan.
Pohjimmiltaan Severance on yksi iso mysteeri. Kukaan hahmoista ei tiedä tarkalleen, mistä Lumonin bisneksissä on kysymys. Yrityskulttuuri vaikuttaa tosin perustuvan kierolle aivopesulle ja sisältävän kulttimaisia piirteitä. Katsoja ei tiedä edes, millaista toimistotyöntekijöiden elämä ulkomaailmassa on Markia lukuun ottamatta.
Tunnelma Lumonin toimistokompleksissa on klaustrofobinen. Ikkunaton työhuone ja labyrinttimaiset käytävät muodostovat arkisessa ahdistavuudessaan modernin helvetin. Kaiken kruunaa Tramell Tillmanin olan yli pelottavan teennäisesti hymyilevä pomomies. Sarjassa onkin vahvan satiirisia sävyjä.
Tarinan salaisuutta raotetaan vähitellen ja siihen heitetään mukaan uusia kierrepalloja, mikä tuo mieleen Lostin parinkymmenen vuoden takaa. Erona on se, että tällä kertaa käsikirjoittajat vaikuttavat tietävän, mitä ovat tekemässä. Siksi osuvampia vertailukohta olisivat kenties Attack on Titan -anime tai Westworldin ensimmäinen kausi.
Severancen näyttelijäkaarti on tv-sarjaksi poikkeuksellisen nimekäs. Sivuosissa nähdään muun muassa Patricia Arquette Markin jäätävänä pomona, Cobelina, John Turturro hänen työtoverinaan, Irvinginä, sekä Christopher Walken naapuriosaston johtajana, Burtina.
Silti hahmot ovat scifi-sarjan yksi heikkouksista. Mark tai hänen kollegansa eivät kehity kovinkaan kiinnostaviksi persooniksi eikä heihin porauduta järin syvälle. Irvingin ja Burtin tuhoon tuomittu homoromanssi muodostaa kenties kauden kiinnostavimman henkilökaaren.
Jotkin hahmoja koskevat juonikuviot ovat jopa töksähtäviä ja huonosti pohjustettuja. Helly ei esimerkiksi vaikuta likimainkaan niin epätoivoiselta, että hän yrittäisi itsemurhaa ihan vain katkeruudesta outietaan kohtaan. Asia myös kuitataan tökerösti ilman kunnollista jatkokäsittelyä.
Samoin Markin ja Hellyn välinen romanssi tuntuu ansaitsemattomalta. Ymmärrän toki, että suljetussa ympäristössä, jossa on rajallinen määrä vaihtoehtoja, ihastuminen voi tapahtua täysin ilman kahdenkeskistä kemiaakin. Silti toivon, että kaksikon välinen lemmen leiskunta jää yhteen suudelmaan.
Markin ja Hellyn välisestä suhteesta herää tosin mielenkiintoisia kysymyksiä innieiden seksuaalisuuden suhteen. Mitä tapahtuu, jos inniet harrastavat työpaikalla seksiä keskenään saati jos toinen heistä tulee raskaaksi? Ylipäänsä on huvittava ajatus, että jakautuneen tietoisuuden osilla olisi toisistaan tietämättä parisuhteet kokonaan eri henkilöiden kanssa. Ei liene ihme, että Lumonilla työkavereiden kanssa “veljeily” on ehdottomasti kiellettyä.
Eräs turhauttava puoli Severancen ensimmäisellä kaudella onkin se, että hahmojen toivoisi esittävän enemmän kysymyksiä. Helly kapinoi kyllä työnantajaansa vastaan, mutta ottaa uuden oudon vankilansa annettuna. Muut hahmot ovat puolestaan Lumonin onnistuneesti aivopesemiä.
Periaatteessa on uskottavaa, ettei moni ihminen erotettuna välttämättä ryhtyisi syvempiin epistemologisiin pohdintoihin ja ehkä jopa hyväksyisi osansa. Silti sarja kaipaisi edes yhden henkilön, joka kyseenalaistaa vahvemmin Lumonin kaikkien väittämien luotettavuutta. Katsojana on nimittäin tylsää olla jatkuvasti monta askelta hahmoja edellä.
Kun muistot ja tietoisuus ovat manipuloitavissa, kaiken pitäisi asettautua epäilyksenalaiseksi. Voiko mihinkään muistoihin enää luottaa? Onko koko erotus edes todellinen asia vai jonkinlainen temppu? Ketkä kaikki itse asiassa ovat erotettuja? Kun erotettu henkilö poistuu toimistolta ja palaa takaisin, paljonko aikaa todella kuluukaan? Miten erotetut henkilöt, joilla ei ole aiempia muistoja, osaavat kuitenkin kielen ja tietävät useita ulkomaailman konsepteja? Voiko sama henkilö olla erotettu useampaan kuin kahteen tietoisuuteen?
Mysteerin kiehtovuudesta tosin kertoo se, että kaikista pikku ärsyttävyyksistä huolimatta siihen uppoutuu vastustamattomasti. Varsinaiset suuret paljastukset tosin säästetään perinteiseen televisiosarjatyyliin kausifinaaliin. Jännittävää huipennusta rasittaa klisee, jossa tiukan aikarajan alaiset hahmot eivät pidäkään yhtäkkiä mitään kiirettä. Kaikki päättyy tietysti ärsyttävään cliffhangeriin.
En nostaisi Severancea vielä ensimmäisen kauden pohjalta sellaiseksi sarjatapaukseksi, millaiseksi sitä on hehkutettu. Silti dystooppisen scifin, mysteerin ja satiirin yhdistelmä onnistuu rakentamaan tehokkaasti kauhua nykypäivän toimistotyöläisen elämästä, jossa merkityksetön puurtaminen korporaation rattaissa ei lopu koskaan. Seuraavalta kaudelta odotan vielä mieltä nyrjäyttävämpiä käänteitä sekä hahmojen syventämistä.
Kommentit
Lähetä kommentti