Paris, Texas

Muistinsa menettänyt mies harhailee autiomaasta pieneen lähikauppaan ja pyörtyy. Hänen veljensä hälytetään toiselta puolelta USA:ta noutamaan häntä. Näin alkaa Wim Wendersin vuoden 1984 Paris, Texas. Se on viipyilevä mysteeri ja road movie, jossa nähdään Harry Dean Stanton yhdessä harvoista päärooleistaan.

Ensimmäisenä Paris, Texasissa kiinnittää huomion maisemakuvaus. Texasin avara autiomaa, jonka läpi päähenkilö Travis vaeltaa, levittäytyy mittaamattomana sinisen taivaan alla. Otsikkoon nostettu karu osavaltio näyttelee leffassa liki yhtä suurta roolia kuin tarinan ihmisetkin. Lohduttomat yksinäiset tasangot heijastelevat erehtymättömästi Travisin mielenmaisemaa.

Myös elokuvan värimaailmaa täytyy ihailla. Tällä tavalla voimakkaasti loistavia perusvärejä ei enää näe nykypäivänä valkokankaalla. Niitä kohtaa vain filmille kuvatuissa klassikoissa.

Visuaalisen ilmeen ohella yhtä tunnistettava on leffan ikoninen musiikkiraita. Samoin kuin Texasin erämaat, Ry Cooderin minimalistinen slide-kitara korostaa tarinan melankolista ja kaihoisaa tunnelmaa.

Paris, Texasin tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä mykkä Travis ja hänen veljensä Walt, jota esittää muun muassa Battlestar Galacticasta myöhemmin tunnettu Dean Stockwell, ajavat Texasista Kaliforniaan. Toisessa Travis ja hänen poikansa Hunter palaavat Texasiin etsimään Hunterin kadonnutta äitiä.

Wendersin elokuva etenee hyvin verkkaisesti. Se pitää kuitenkin mielenkiinnon yllä, sillä tarina ei pysähdy hetkeksikään paikoilleen. Leffa antaa yksinkertaisesti hahmojensa hengittää. Hiljaisuudesta ja hidastempoisuudesta syntyy myöhemmälle draamalle painoarvoa, sillä katsoja voi tuntea päähenkilön hartioilla lepäävän emotionaalisen taakan.

Muistinsa menettäneestä sankarista on vuosikymmenien saatossa muodostunut klisee, erityisesti videopeleissä. Tämä ei kuitenkaan jälkikäteisesti himmennä Paris, Texasin vaikuttavuutta. Filmi ei nimittäin rakenna Travisin muistin palautumisesta suurta latteaa käännettä. Se tapahtuu sitä vastoin vähitellen ilman fanfaareja.

Jonkin verran elokuvassa voi kyseenalaistaa sitä, kuinka helposti Walt ja hänen vaimonsa antavat henkisesti yhä silminnähden epävakaan Travisin touhuta Hunterin kanssa ilman valvontaa. Siinä vaiheessa, kun mies nappaa pojan mukaansa, on katsojan vaikea olla levittelemättä käsiään hahmoille merkitsevästi. Hunter itse puolestaan suhtautuu seitsemänvuotiaaksi yllättävänkin tyynesti siihen, että hän päätyy roadtripille käytännössä puolituntemattoman miehen kanssa.

Paris, Texas on pintansa alla tragedia epäonnistuneesta rakkaudesta ja vanhemmuudesta. Mustasukkaisuudesta kärsinyt Travis aiheutti avioliittonsa katastrofaalisen hajoamisen, minkä seurauksena hänen vaimonsa jätti hänet ja luovutti Hunterin Travisin veljen huostaan. Päähenkilö yrittää elokuvan aikana toipua tämän murhenäytelmän aikaansaamasta traumasta.

Tarinassa on kysymys myös identiteetin etsimisestä. Travis yrittää elokuvan alussa palata elämänsä alkulähteille, Texasin Paris-nimiseen kaupunkiin, jossa hänet on äitinsä mukaan siitetty. Näin puutteidensa ja menneisyytensä runtelema mies yrittää ymmärtää, kuka hän pohjimmiltaan on.

Kohtaus, jossa Travis viimein tapaa vaimonsa uudelleen, on sykähdyttänyt monia. Tirkistelykopissa käytävä puhelinkeskustelu on kuvattu ovelasti niin, että molemmat hahmot näkyvät kuvassa yhtä aikaa, ja katsoja voi seurata kummankin reaktioita. Stanton ja Nastassja Kinski tekevät kameran edessä erinomaista jälkeä mikroilmeitä myöten.

Elokuvan huipennus ei kuitenkaan päässyt minun ihoni alle. Pieni syy tähän on, että avainkohtaus on loppujen lopuksi hyvin suoraa – joskin naamioitua – ekspositiota, jossa Travis selostaa tarinansa ääneen. Travisin ja hänen vaimonsa suhteeseen ei ole syntynyt sitä ennen minkäänlaista tunnesidettä, minkä vuoksi myös varsinaiset tapahtumat tuntuvat etäisiltä.

Sitäkin olennaisemmin en pysty pitämään Travisin hahmoa erityisen empatisoitavana. Sen lisäksi, että mies on käyttäytynyt väkivaltaisesti puolisoaan kohtaan, hän ei missään vaiheessa pyydä kunnolla anteeksi. Sen sijaan hän tyytyy jättämään poikansa vaimonsa huollettavaksi ja karauttamaan itse auringonlaskuun. Tämä esitetään sovitustekona, vaikka se on tosiasiassa vain pelkuruutta ja kykenemättömyyttä ottaa vastuuta virheistään. Syyt siihen, miksi pojan äiti on jättänyt jälkikasvunsa muiden huostaan, eivät ole myöskään missään vaiheessa muuttuneet: hän joutuu esimerkiksi edelleen kantamaan yksinhuoltajan taloudellisen vastuun.

Tärkeä kysymys kuuluu tietysti, onko Travisia kohtaan tarkoituskaan kokea tarinassa empatiaa. Hänet esitetään toki hyvin epätäydellisenä ja rikkinäisenä ihmisenä. Silti väitän, ettei filmi kuvasta häntä toksisen miehen perikuvana vaan pyrkii herättämään myötätuntoa häntä kohtaan. Murhenäytelmän ytimessä on nimittäin tehtyjen virheiden ohella syvä katumus. Muuten leffa jäisi emotionaaliselta ytimeltään hyvin ontoksi.

Tarinan kaksivaiheisuus tuntuu myös loppua kohden aavistuksen oudolta. Walt ja hänen vaimonsa unohdetaan näet leffan puolenvälin jälkeen tyystin, vaikka Waltin rooli on elokuvan alkupuolella ollut lähes yhtä suuri kuin päähenkilön. Tämän voisi tulkita tietysti Travisin itsekkyyden ilmentymänä, sillä mies jättää omien ongelmiensa kanssa painiessaan petettyjä ihmisiä jälkeensä. En usko kuitenkaan, että loppuratkaisun on tarkoitus painottaa miehen piittaamattomuutta vaan hänen vaikeuksiaan voittaa traumansa.

Visuaalisesti elokuva pysyy silti johdonmukaisena. Travisin on tulkittu leffan edetessä kulkevan autiomaasta vastahakoisesti kohden sivistystä, jota edustavat lopussa esimerkiksi Houstonin pilvenpiirtäjien siluetit. Viimeisessä kohtauksessa päähahmo puolestaan jättää kaupungin, sillä hän on kyvytön pääsemään yli henkisistä haavoistaan.

Travisin hahmon vetoavuus vaikuttaa siihen, kuinka paljon katsoja saa irti Paris, Texasista. Elämänsä roolityön tekevästä Stantonista filmin iskevyys ei jää kiinni. Henkilökohtaisesti en silti tuntenut päähahmoa kohtaan sellaista sääliä, jota käsikirjoitus yritti herätellä. Vaikka lopputulos jäi minun kohdallani etäiseksi, Wendersin filmi rakentaa kaikesta huolimatta tunnelmaansa taitavasti. Kenties kiinnostavamman kertomuksen olisi kuitenkin saanut keskittymällä ennemmin parisuhteen nais- kuin miesnäkökulmaan?