Alkuperäisen Star Wars -trilogian keskimmäistä osaa on tavanomaisesti kehuttu sen parhaaksi. Omaksi suosikikseni on aikuisiällä muodostunut George Lucasin vuoden 1977 filmi, mutta jatko-osa asettaa sille kieltämättä kovan haasteen. Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä sävyltään synkempi, efekteiltään entistä vaikuttavampi sekä tarinaltaan yllättävämpi, tunteikkaampi ja moniulotteisempi.
Pohjimmiltaan Irvin Kershnerin ohjaama elokuva on Lucasin ensimmäisen osan tavoin kasvukertomus, mutta kypsempi sellainen. Siinä missä trilogian aloitus on varsin suoraviivainen Luke Skywalkerin tarina, jossa maalaispoika löytää “sisäisen voimansa” ja nousee kapinallisten sankariksi, Imperiumin vastaisku käsittelee ennemmin itsensä uhraamista sekä henkistä varttumista.
Kaikki filmin kolme keskeistä hahmoa päätyvät luopumaan jollain tavoin itsenäisyydestään muiden ihmisten vuoksi. Luke jättää kesken jedi-koulutuksensa lähteäkseen pelastamaan ystävänsä. Han taas laiminlyö salakuljettajan velvoitteensa ja ryhtyy taistoon hänelle tärkeän asian puolesta. Leia vuorostaan joutuu hylkäämään osan riippumattomuudestaan myöntäessään tunteensa Hania kohtaan.
Jokainen hahmoista saa myös varsinaisen oppituntinsa liian myöhään. Luken malttamaton yltiöpäisyys auttaa lopulta hänen ystäviään hyvin vähän. Han löytää kapinallisista todellisen yhteisön ympärilleen mutta joutuu syväjäädytetyksi. Leia puolestaan päätyy tunnustamaan Hanille rakkautensa, mutta menettää hänet palkkiometsästäjälle.
Imperiumin vastaisku onkin kuuluisa siitä, että se jää kesken cliffhanger-päätökseensä. Avoin lopetus tukee silti tarinankerrontaa. Muutos hahmoissa on tapahtunut, mutta todellisen kasvun toteutumiseksi pahan täytyy väliaikaisesti voittaa.
Filmi jatkaa myös Darth Vaderin syventämistä antagonistina. Hahmon uhkaavuus korostuu entisestään hänen voimakuristaessaan vuorotellen hengiltä amiraalejaan. Pahiksena hänen julmuuksissaan on kuitenkin aina mukana ripaus mustaa komediaa.
Elokuvahistorian kuuluisampana käänteenä Vader paljastaa leffan lopussa sukulaissuhteensa Lukeen. Tämä tekee hänestä hahmona päähenkilölle henkilökohtaisemman sekä moraalisesti harmaamman vastustajan. Jos sankarin isä on päätynyt pahan puolelle, sen täytyy tarkoittaa, että hän on joskus ollut hyvä. Vastaavasti se osoittaa, että sankarista voi tulevaisuudessa kehittyä paha.
Myös Star Warsin mielikuvituksellinen maailma laajenee tuntuvasti Imperiumin vastaiskun myötä. Hothin, Dagobahin ja Bespinin kaltaisten planeettojen lisäksi moni saagan tuttu konsepti esitellään vasta trilogian toisessa osassa. Katsojalle avataan esimerkiksi voiman luonnetta sekä sen valoisaa ja pimeä puolta. Lisäksi leffa muodostaa peruspilarit jedien filosofialle. Elokuvassa saadaan myös vahvistus sille, että imperiumin naruista nykii tosiaan keisari.
Myös musiikkipuolella soivat tuoreet sävelet. On helppo unohtaa, että muun muassa ikimuistoinen Imperiumin marssi soi vasta leffasarjan tässä osassa. Muista John Williamsin legendaarisista sävelistä painuu mieleen erityisesti The Battle of Hoth.
Filmin uusista sivuhenkilöistä merkittävin tuttavuus on tietysti jedimestari Yoda. Hän on hahmona siitä nerokas veto, että yleisö tuskin itsekään on uskoa ensin mökkihöperöä, pikkuruista ja hassusti puhuvaa vanhusta suureksi mentoriksi. Toisaalta kun Luken jedikoulutus alkaa ja mies koikkelehtii ympäri Dagobahin soita vihreä muppet selässään, leffa on hetkittäin livetä itseparodian puolelle.
Yodan opetukset vahvistavat silti elokuvan keskeisiä teemoja. Hän tuo omalla esimerkillään ilmi sen, ettei kaikki ole sitä, mitä pinnalta näyttää. Hahmo sekä hänen oppituntinsa muodostavatkin antiteesin itsekkäälle suuruuden tavoittelulle, joka Star Warsissa johtaa pimeälle puolelle. Samoin jedimestari yrittää takoa Luken päähän, että todellinen itseuhraus on jättää omat henkilökohtaiset tunteensa syrjään suuremman aatteen vuoksi.
Toisena huomattavana sivuhenkilönä leffassa esitellään Han Solon pitkäaikainen ystävä, Lando Calrissian. Bespinin pilvikaupungin hallitsija. Hän joutuu niin ikään tekemään valinnan sen välillä, taipuako imperiumin muodostaman uhan edessä vai ottaako riski ja auttaa tovereitaan hädässä.
Imperiumin vastaiskun silmiinpistävimmäksi heikkoudeksi osoittautuu Hanin ja Leian romanssi. Filmi implikoi hahmojen välisellä piikittelyllä, että he ovat lähentyneet elokuvien välillä, vaikka Leia esittää kylmää Hania kohtaan. Koska katsoja ei ole kuitenkaan todistanut tätä välien lämpenemistä, Hanin lähentelyt tuntuvat tulevan aivan puskista ja vaikuttavat hetkittäin vain ahdistelevilta – erityisesti väkisinsuutelu Millenium Falconissa Leian vastusteluista huolimatta.
Toki hahmojen välistä kemiaa ehditään silti viritellä enemmän kuin
monessa muussa Hollywood-klassikossa. Sitä ei voi myöskään kiistää, etteikö Hanin renttumainen vastaus Leian tuhannen taalan hetkellä
annettuun rakkaudentunnustukseen olisi kuolematon:
- I love you.
- I know.
Filmin huumori on puolestaan kaksiteräistä. Alkuperäisessä Tähtien sodassa siitä vastasi C-3PO-droidin ohella myös pääsankarikolmikko mainiosti kirjoitetulla sanailullaan. Koska Luke viettää kuitenkin valtaosan leffasta eristyksissä Hanista ja Leiasta, yhä suurempi osa komediavastuusta lankeaa robotin niskoille.
C-3PO:lla on hetkensä: todennäköisyysarvioiden paniikinomainen latelu irrotti esimerkiksi tälläkin kertaa minusta spontaanin hörähdyksen. Toisaalta kultapiisku on äänessä niin tauottomasti, että pölötys tasapainottelee ärsyttävän rajamailla.
Star Wars -saagan ensimmäisen osan efektit olivat aikoinaan jo mullistavat. Imperiumin vastaisku ottaa niistä vielä huomattavan harppauksen. Jo kiituritaistelu Hothin jääplaneetalla on ällistyttävää jälkeä, eikä minulla ole hajuakaan, miten moista on saatu aikaiseksi 1980-luvun alkupuolella pelkillä pienoismalleilla. Avaruustaistelut ovat puolestaan entistä vauhdikkaampia ja näyttävämpiä, minkä lisäksi imperiumin massiivisissa sota-aluksissa on koon tunnetta. Yoda on myös käytännön tehosteena edelleen yllättävän toimiva.
Kaikki efektit eivät toki ole kestäneet yhtä hyvin aikaa. Esimerkiksi leffan alussa nähtävän wampa-lumimiehen hyökkäys sekä tauntaun-ratsun kuolema näyttivät kököiltä jo lapsuudessani.
Edetessään elokuva tarjoaa visuaalisesti vaikuttavia hetkiä. Pimeä tähtitaivas on aina jylhän upeata katseltavaa, mutta tunnelmaa irtoaa niin ikään Bespinin auringonlaskun maisemista. Viimeisessä näytöksessään filmi kehittyy jo varsinaiseksi avaruusoopperaksi Luken ja Darth Vaderin kohdatessa silhuetteina valomiekat ojossa samalla, kun Williams pistää parastaan.
Luken ja Vaderin välinen taistelu kohoaakin yhdeksi trilogian ehdottomista huippuhetkistä. Päähenkilö on yhteenotossa auttamattoman alakynnessä eikä elokuva anna hänelle armoa. Hänen käden katkaisunsa on jopa hätkähdyttävän julma hetki ja alustaa kuuluisan yllätyskäänteen demonstroimalla, että leffa on tosissaan. Muistan, että lapsena sankarin murtunut reaktio Vaderin paljastukseen hihitytti, mutta nyt Mark Hamillin näyttely tuntuu sen sijaan vakuuttavan raa’alta ja kaunistelemattomalta.
Loppuhuipennuksessa muiden hahmojen osuus ei sitä vastoin pidä otteessaan samalla tavalla. Leian ja kumppaneiden pako pilvikaupungista taantuu laiskaksi pyssyttelyksi stormtrooperien kanssa, joiden heikkoa osumatarkkuutta ei tällä kertaa selitä edes salajuoni kapinallistukikohdan paljastamiseksi.
Star Warsien tarinat ovatkin aina edenneet seikkailuelokuvien kepeyden ehdoilla. Siten myös Imperiumin vastaiskun logiikkaa voi monin paikoin kyseenalaistaa. Luke ja Han esimerkiksi selviävät Hothin pakkasista puhtaasti juonihaarniskojen voimin. Luke karkaa lisäksi planeetalta vaivatta imperiumin seuratessa omituisesti vain Millenium Falconia ja laskeutuu Dagobahiin sopivasti juuri Yodan takapihalle. Myös hahmojen välillä aika tuntuu kulkevan eri tahtia, sillä Falcon pakenee tähtituhoojia korkeintaan pari päivää siinä, missä Luke vaikuttaa viettävän Dagobahilla vähintään viikkoja.
Seikkailuleffaklassikon viehätystä ei kuitenkaan pysty pilaamaan edes yksityiskohtiin takertumalla. Imperiumin vastaisku on edelleen yksi kaikkien aikojen jatko-osia, joka onnistuu poikkeuksellisen luontevasti kehittämään edeltäjänsä maailmaa, hahmoja sekä teemoja. Viimeisimmästä elokuvan katsomiskerrastani lienee yli kymmenen vuotta aikaa, mutta muistin virkistyksen jälkeen on yhä helpompi ymmärtää, miksi Star Warsista nousi aikoinaan popkulttuurin yksi suurimpia ilmiöitä.
Katsoin Imperiumin vastaiskun fanien restauroimana Despecialized Edition -versiona. Se vastaa mahdollisimman läheisesti alkuperäistä teatterijulkaisua, ja siitä on poistettu kaikki Special Edition -päivityksen lisäykset ja muokkaukset.
Lucas sormeili keskimmäistä osaa koko trilogiasta kaikkein vähiten, joten muutoksia ei ole paljon. Despecialized Editionin muun muassa poistaa jälkikäteen lisätyt wampa- ja Bespin-otokset, Luken huudon hänen syöksyessään pilvikaupungin kuiluun sekä palauttaa Marjorie Eatonin esittämän keisarihologrammin Ian McDiarmindin tilalle. Näistä ainoastaan wampa-otokset, jotka konkretisoivat Luken jääluolassa kohtaamaa uhkaa, olisivat säilyttämisen arvoisia.
Kommentit
Lähetä kommentti