Trilogioiden päättäminen on aina haastava tehtävä. Jostain syystä kolmansilla osilla on taipumus lässähtää sarjansa heikoimmiksi. Sellaiseksi on myös haukuttu Jedin paluuta, joka on aina jäänyt arvostuksessa alkuperäisen Tähtien sodan sekä Imperiumin vastaiskun varjoon. Aivan syyttä, sillä kyseessä on niiden tavoin mainio avaruusooppera.
Olen aina miettinyt, onko suomennettu otsikko “Jedin paluu” oikeastaan käännösvirhe yksikkömuodossaan. Luke ei ollut koskaan aiemmissa filmeissä “the Jedi”, joten hän ei voi myöskään palata. Elokuvassa hän kuitenkin palauttaa jedit voimiinsa. Toisaalta Anakin Skywalker on jedi, joka palaa leffan lopussa hyvän puolelle, joten kenties yksiselitteistä tulkintaa ei voi edes muodostaa.
Imperiumin vastaiskua on monesti kehuttu originaalitrilogian kypsimmäksi ja moraalisesti kompleksisimmaksi osaksi. Itse antaisin kuitenkin tittelin sen seuraajalle. Richard Marquandin ohjaama filmin sydämessä on Luke Skywalkerin sekä Darth Vaderin taistelu toistensa sieluista.
Vaikka Star Wars on sinällään suoraviivainen ja mustavalkoinen satu, Jedin paluu osoittaa, miksi se nousee sellaisenakin monien muiden Hollywood-teosten yläpuolelle. Paha ei esimerkiksi ole siinä vain yksioikoinen paha, joka saa lopulta palkkansa. Sekään ei ole välittömästi ennalta nähtävissä, miten hyvisten väistämättömään voittoon lopulta päädytään.
Kun Luke ja Vader kohtaavat ensimmäisen kerran, kohtauksessa onkin enemmän jännitettä kuin esiosa- ja jatko-osatrilogioissa yhteensä. Hahmojen kautta elokuva viestittää tärkeimmän sanomansa: Kuka tahansa hyvä ihminen voi olla vieteltävissä pahan puolelle, jos hän ei aktiivisesti vastusta sitä. Samoin pahoissa ihmisissä voi olla yhä jotain hyvää ja pelastettavaa.
Leian paljastuminen Luken sisareksi toimii puolestaan käänteenä paremmin kuin muistin. Se on kenties halpakopio “olen isäsi” -twististä, mutta toisaalta yllätystä on alustettu jo Imperiumin vastaiskussa Obi-Wanin ja Yodan keskustelulla. Se selittää myös Luken ja Leian telepatiayhteyden kyseisen filmin lopussa.
Ennen kaikkea Leian sisaruus kasvattaa tarinan panoksia.
Koko trilogian vaikuttavimmaksi kohtaukseksi muodostuukin hetki, jolloin
Vader uhkaa käännyttävänsä tyttärensä pimeän puolelle. Tämä saa Luken hyökkäämään
epätoivon vimmalla vastustajansa kimppuun. John Williamsin upealle musiikille
kuuluu tietysti iso kiitos isän ja pojan viimeisen kamppailun ikimuistettavuudesta.
Leian rooli on tosin leffan alussa hieman kyseenalainen. On nimittäin jokseenkin surullista, että trilogian ensimmäisen elokuvan aidosti vahva naishahmo alennetaan keikistelemään bikineissä mieskatsojien mieliksi. Toisaalta hänen ja Hanin välinen romanssi on filmissä Imperiumin vastaiskua tasaveroisempi, eikä Han enää ahdistele häntä limaisesti. Jabban kuristaminen on myös kovempi temppu kuin mikään, mitä hahmo teki edeltävässä elokuvassa.
Hanin pelastaminen Jabban palatsista on filmin aloituksena niin ikään kaksijakoinen. Toisaalta se on mielikuvituksellinen, vauhdikas ja taidolla rakennettu osio, joka tuo sankarit yhteen ja näyttää Luken kykyjen kasvun. Toisaalta se tuntuu irralliselta muusta tarinasta, sillä se ainoastaan kietoo kokoon Imperiumin vastaiskussa avoimeksi jääneen juonilangan.
Luken, Vaderin ja keisarin kohtaamisen ohella leffan loppupuolen muut sivujuonet ovat kieltämättä heikompia. Mahtava imperiumi kaatuu, kun haarniskoilla varustettujen eliittisotilaiden kimppuun hyökkää lauma lyhytkasvuisia nallekarhuja. Lando Calrissian taas hoitaa Kuolemantähti v2.0:n pakettiin parissa minuutissa ennen karkaamistaan viikonlopun viettoon.
Ewokkeja on tosin parjattu liiankin kanssa. Ovathan ne kieltämättä täydellistä leluoheismyynnin markkinointimateriaalia ja siten kapitalismin ruumiillistuma. Toisaalta ne eivät rehellisesti sanottuna ärsytä sen enempää kuin sarjan muutkaan pienet huvittavat muukalaisolennot, kuten jawat tai Yoda. Miksi hyväksyisimme vihreän muppetin jedimestarina muttemme nallekarhuja kriittisen taistelun ratkaisevina sotureina?
Ewokit sopivatkin erinomaisesti leffasarjan sanomaan siitä, miten ulkonäkö voi pettää todellisen luonteen. Samasta syystä kalannaamainen amiraali Ackbar on nerokas valinta laivaston komentajaksi. Sentään elokuvan pahikset, kuten keisari, Jabba sekä Vader kypäränsä alla, ovat poikkeuksetta rumia.
Altavastaaja, joka voittaa vahvemman ylimielisen vastustajan, on samoin koko trilogian läpäisevä teema. Kun muistetaan lisäksi, että ensimmäinen Star Wars oli pohjimmiltaan Vietnam-allegoria, alkaa ewokien tarinankerronnallinen merkitys hahmottua. Kuulostaako nimittäin teknologisesti edistyneemmän imperialistisen sotajoukon päihittävä, maastoa hyödyntävä metsäkansa tutulta?
En häpeä tunnustaa, että yli kymmenen vuotta Jedin paluun viimeisen katselukerran jälkeen pidin ewokien tarjoamaa kevennyshuumoria edelleen varsin onnistuneena. Leian ensikohtaaminen teddy-toverinsa kanssa on esimerkiksi vain ja ainoastaan sympaattinen. C-3PO karvaturrien jumalana myös naurattaa edelleen. Ylipäänsä sankarien ihmisuhrimenoilta pelastautuminen on mainio hetki hahmolähtöistä komediaa, jossa kaikkien henkilöiden persoonat pääsevät esille.
Elokuvaa on haukuttu sen keskivaiheen laahaamisesta. Juuri tällainen rauhallisempi sisältö luo kuitenkin katsojan ja hahmojen välille sen tunnekytköksen, josta kumpuavat myöhempien taistelujen panokset.
Vaikka ewokien ja imperiumin taistelu on puolestaan höpsö, olisi järjetöntä väittää, että kaksi edellistäkään filmiä olisivat olleet järin kranttuja vakavastiotettavuutensa suhteen. Tärkeintä on, että kepeä seikkailu toimii – ja sehän toimii. Sitä paitsi nallekarhu suremassa kuoliaaksi tulitettua ystäväänsä on synkempää materiaalia kuin muistin leffan tarjoavankaan.
Pöhköltä juonellisesti tuntuu sitä vastoin se, että väärää tiedustelutietoa kapinallisille syöttänyt keisari ei ole viitsinyt siirtää varsinaista suojakenttägeneraattoria muualle vaaran paikasta. Miksei generaattoria voisikin sijoittaa itse Kuolemantähdelle suojakentän sisään? Entä miksei imperiumi muuraa umpeen jo rakennusvaiheessa taisteluaseman reaktoria, joka kertaalleen on todettu jo kriittisen heikoksi pisteeksi? Koko toinen Kuolemantähti on ylipäänsä tarinallisesti hieman laiska idea.
Pieniä epäjohdonmukaisuuksia filmistä onkin helppo löytää, jos niin tahtoo. Ewokien verkkoon joutuessaan Luke esimerkiksi pyytää Hania kurottamaan valomiekkaansa sen sijaan, että vain nappaisi sen jedivoimilla luokseen. Lando taas ei pysty havaitsemaan imperiumin suojakenttää sen ollessa päällä, mutta Ackbar tietää heti maagisesti, kun Han ja kumppanit kääntävät sen pois päältä.
Toimintakohtaukset ovat sen sijaan Jedin paluussa koko trilogian ällistyttävimpiä. Lopun avaruustaistelu on etenkin käsittämätön aikaansaannos vuoden 1983 elokuvaksi. Kiituriajelu Endorin metsäkuussa on myös juuri niin päätähuimaava kuin lapsuudestani muistin. Leffan efektit ovat aivan uskomattomia ja näyttävät paremmilta kuin miltei mikään Hollywoodissa niitä ennen tai niiden jälkeen.
Minua yllätti lisäksi se, kuinka paljon upeita kuvia täynnä elokuva on: Jabban palatsi Tatooinen kaksoisauringossa, viittaan kietoutunut Luke astumassa sisään sen porteista, Luke ja Leia keskustelemassa öisessä puukaupungissa, Vader saapumassa avaruusaluksellaan metsän ympäröimälle laskeutumisalustalle, keisari istumassa valtaistuimellaan tähtitaivaan äärellä, Vader ja Luke kohtaamassa toisensa valomiekat ojossa sekä Executor syöksymässä nokka edellä Kuolemantähteen. Filmin erikoistehosteet ovat huippuluokkaa, mutta niitä täydentävät myös todella komea valaistus ja lavastus.
Toki kaikki visuaalinen anti ei ole kestänyt yhtälailla aikaa. Esimerkiksi Luken ja rancorin välinen taistelu näyttää ajoittain kömpelöltä. Tällaiset hetket ovat kuitenkin selvässä vähemmistössä.
Jedin paluun emotionaalinen hienous näkyy myös pienissä yksityiskohdissa, jotka sisältävät enemmän syvyyyttä kuin moni muu Hollywood-spektaakkeli. Luke ei esimerkiksi ole voittamaton sankari, vaan joutuessaan pinteeseen, kuten kuoppaan rancorin kanssa tai Vaderin vangiksi, hän huokuu huolta kuin kuka tahansa hänen asemassaan. Vaderin sisäinen kamppailu on taas peltimaskista huolimatta aistittavissa yksinkertaisista otoksista, joissa kamera viipyy hänessä.
Leffa inhimillistää jopa pieniä sivuhahmoja, kuten rancorin hoitajaa, joka itkee kuolleen petonsa puolesta. Tämä tekee sen maailmasta todellisemman oloisen paikan.
Elokuvan alkuperäiseen muotoon restauroivassa Despecialized-versiossa Jabban palatsin kammottava CGI-bändi on poistettu, kuten myös Vaderin naurettava "NOOOOO!"-huuto sekä Hayden Christensenin voima-aave. Silti täytyy myöntää, että Lucasin muokkaama viimeinen kohtaus, joka näyttää kapinallisten voitonjuhlia myös muilla planeetoilla, välittää sankarien saavutuksen mittakaavan alkuperäistä paremmin. Williamsin mainion Victory Celebration -sävellyksen kanssa se iskee myös tunnetasolla vahvemmin kuin originaalin filmin hieman äkillinen lopetus Yub Nub -kappaleella.
Uudelleenkatselukierros yllätti minutkin, sillä paljastuu, ettei Jedin paluulla ole kerrassaan mitään häpeiltävää trilogian muiden osien rinnalla. Se on saagan päätöksenä suorastaan hämmentävän onnistunut. Ylipäänsä koko Star Wars -kolmikko pysyy alusta loppuun ihailtavan tasalaatuisena ja on kestänyt erinomaisesti aikaa.
Alkuperäisen Star Wars -trilogian paremmuusjärjestys:
- Tähtien sota
- Jedin paluu
- Imperiumin vastaisku
Kommentit
Lähetä kommentti