Anime-sarjoista aikaisemmin hehkuttamani Attack on Titan on saapunut vihdoin päätökseensä. 2013 alkanut show on kehittynyt vähitellen kliseisestä shōnen-viihteestä aikuiseen makuun vetoavaksi allegoriaksi sodasta, vihasta ja ennakkoluuloista. Jopa neljään osaan pätkityn neloskauden kaksi jälkimmäistä osaa sisältävät vain ekstrapitkät finaalijaksot, nimeltään yksinkertaisesti The Final Chapters Part 1 ja 2. Ne eivät aivan yllä sille tasolle, jota Hajime Isayaman mangasovitukselta on totuttu odottamaan, mutta pysyvät teemoiltaan tarinalle johdonmukaisina.
Viimeisen kauden kakkososa päättyi siihen, että maailmanlopun tapahtuman, “Jyrinän”, käynnistänyt päähenkilö Eren sekä hänen ohjaamansa tuhannet kolossaaliset titaanit ylittivät meren talloakseen alleen koko ihmiskunnan Paradis-saarta lukuun ottamatta. Kuvittelin, että sarjalla olisi tuttuun tapaansa vielä jokin ovela kierrepallo takataskussaan, mutta lopputaistelu on yllättävän suoraviivainen, ikään kuin pakollinen paha. Suurimmat paukut vaikutetaan jo käytetyn kaikkien aikojen Tšehovin aseen laukaisemiseen.
Show tarjoaa tosin poikkeuksellisen karmivaa apokalypsikuvastoa, kun jättiläismäiset titaanit liiskaavat säälimättömästi 80 % maapallon ihmisistä alleen. Vaikea olisi ollut tarinan alussa kuvitella, minkälaiseen kataklysmiin se loppujen lopuksi päättyy! Ydinsotavertauskuva on luettavissa finaalijaksoista niin allegorisella tasolla kuin visuaalisista vihjauksistakin.
Finaaliepisodit ovat silti sentimentaalisempia ja fanipalvelupainotteisempia kuin Attack on Titan yleensä. Lopetus tuntuu solmivan juonilangat hieman liiankin nätisti ja yleisöä miellyttävästi. Eksentrinen komentaja Hange saa osakseen kliseisen sankarikuoleman, kapteeni Levi puolestaan tappaa totta kai pitkään jahtaamansa petotitaanin hallitsijan, Zeken, kun taas tiedustelurykmentin tähtityttö Misaka surmaa lopulta rakkaansa Erenin ja hautaa tämän. Välillä myös tyylitaju pettää dramaattisten kohtausten päälle laulettujen biisien tapauksessa, mikä on sarjalle harvinaista.
Attack on Titan on neloskaudella vaatinut miltei muistiinpanoja, että tapahtumista pysyy kärryillä. Käänteitä pohjataan nimittäin runsaasti kaudet ylittäviin vihjeisiin ja taustoituksiin. Koska viimeinen jakso ilmestyy vieläpä puoli vuotta sitä edeltävän jälkeen, jota sitäkin edelsi vuoden tauko, katsoja tuntee olonsa hieman eksyneeksi: Mikäs tämä Ymirin juttu nyt olikaan? Mistä tuossa madossa oli oikein kysymys? Entä mitä Zeke tekee tuolla oudossa astraalitodellisuuspaikassa? Sarjan huipennus toimii varmasti parhaiten putkeen katsottuna.
Varsinainen lopputaistelu on puolestaan näyttävyydestään huolimatta hiukan tylsä. Show’n hahmot ovat aina kantaneet vahvoja juonihaarniskoja, mutta tarina on luonut illuusion siitä, että mitä vain voi tapahtua. Viimeisessä jaksossa iskee sitä vastoin vastaavanlainen fiilis kuin Game of Thronesin surullisenkuuluisassa The Long Night -episodissa, sillä edes yksikään sivuhenkilö ei kuole sitten millään, vaikka kimppuun ryntää sadoittain Erenin henkiin herättämiä menneisyyden spesiaalititaaneja. Nämä aivottomat mörököllit ovat sitä paitsi melko haukotuttavia vastustajia.
Turhan monet sarjan käänteistä ovat myös neloskauden edetessä siirtyneet ratkottavaksi logiikkaa uhmaavilla aikamatkustusjipoilla sekä The Paths -astraalitasolle. Jälkimmäisestä löytyy esimerkiksi deusexmachinamainen vastaus Ereniä varjelevien titaanien päihittämiseen.
Finaalin valopilkuksi nousee sitä vastoin Arminin ja Erenin välinen viimeinen keskustelu. Se on toki sisällöltään varsin ekspositiopainotteinen mutta sisältää myös hienoja hahmohetkiä. Egoltaan paisunut massamurhaava päähenkilö esimerkiksi uskalletaan näyttää puhtaana luuserina, joka lapsellisesti vollottaa hylkäämänsä rakkaan, Mikasan, perään.
Eren myös tunnustaa, ettei hän tosiasiassa tehnyt hirmutekojaan ystäviensä hyväksi, kuten ensin väitti, vaan puhdasta turhamaisuuttaan. Sarjasta kehittyy näin varoittava kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun yhdelle ihmiselle kasaantuu aivan liian paljon valtaa.
Show nivoo myös yhteen tyydyttävästi pasifistiset teemansa. Vaikka valtaosa ihmiskunnasta on tallottu muusiksi, jäljelle jääneet varautuvat jo Dr. Strangeloven hengessä uuteen sotaan. Neljän kauden ajan toisiaan vastaan katkerasti sotineet ja viimein sovinnon tehneet hahmot pukevat puolestaan ylleen rauhanlähettilään viitan.
The Final Chapters Part 1 ja 2 ovat Attack on Titanille kelvollinen finaali mutta kaukana erinomaisesta, mikä on hienoinen sääli muuten loisteliaalle sarjalle. Animen lopetus seuraa lukemani mukaan uskollisesti mangaa mutta korjaa sen pahimman kömmähdyksen liittyen Arminin ja Erenin keskusteluun. Mangassa nimittäin Armin vaikuttaa suhtautuvan suopeasti ystävänsä tekojen oikeutukseen. Anime päättää tarinansa ilman vastaavia töyssyjä ja pysyttäytyy uskollisena tarinansa sanomalle, minkä takia se jättää myös hyvän jälkimaun.
Kaudet 4.3 ja 4.4:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti