Star Wars -spin-off-sarja Andor on herättänyt minussa hämmennystä ilmestymisestään asti. Rogue One -esiosaleffan esiosa, jonka päähenkilö, Cassian Andor, on alkuperäisessäkin elokuvassaan niin unohdettava, ettei show’n otsikko sano yhtään mitään, mutta jota kriitikot ja fanit kehuvat maasta taivaisiin – kuulostaa epätodennäköiseltä yhdistelmältä! Onko Tony Gilroyn hengentuote sitten kaiken ylisanojensa arvoinen? Osin kyllä, osin ei.
Sävyltään Andor on Rogue Onen tavoin poikkeus Star Wars -kaanonissa. Toisin kuin esimerkiksi The Mandalorian, joka säilyttää alkuperäisten elokuvien seikkailullisen kepeyden, Gilroyn sarja on synkeä ja yrmy dystopiakuvaus, jossa ei nähdä jedejä tai voimankäyttöä mutta kurjuutta ja politikointia senkin edestä.
Rogue Onesta poiketen Andor ei edes sisällä tarpeettomia fanisuosikkihahmojen cameoita, mikä on piristävää. Ainoa entuudestaan tuttu naama, joka sarjassa nähdään päähenkilön ohella, on Jedin paluussa sivuosassa esiintyvä kapinajohtaja Mon Mothma. Ryppyotsaista realismia on kieltämättä helpompi rakentaa siivoamalla kameran edestä pois Jar-Jar Binksit, jawat, ewokit sekä C-3P0:t.
Andorin tarina kertoo kapinaliiton kivuliaista syntyvaiheista imperiumin puristuksessa. Sen allegorinen ote tuo mieleen monien nykypäivän sortoyhteiskuntien, kuten Venäjän ja Israelin, tilanteen. Yhtymäkohtia luodaan myös kolonialismiin siinä, miten imperiumi alistaa esimerkiksi alkuperäiskansoja. Sarjan toivoisikin löytävän tiensä Disney+:n sijaan fasistivaltioiden telkkariin herättelemään kansalaisia.
Kriittinen kysymys tosin kuuluu, kaipaako kukaan tällaista Tähtien sotaa? Jos ideana on tehdä tosikkomainen ja iloton scifi-seikkailu ilman eskapismia tai poikamaista fantasiaa, onko George Lucasin luoma universumi todella oikea alusta siihen? Jos kapitalistiset realiteetit unohdetaan, miksei tarinaa voisi sijoittaa kokonaan omaan todellisuuteensa? Silloin yleisönkään ei tarvitsisi ummistaa silmiä siltä, että show on tapahtuvinaan samassa maailmankaikkeudessa kuin “Ooh, icky icky goo!”.
Mutta mitä minä höpisen, onhan imperiumin kultaisiin vuosiin sijoittuva rautasaappaan makuinen totalitarismimeininki kiehtovaa seurattavaa minunkin kaltaiselleni Star Warsin parissa kasvaneelle. Ruohonjuuritason toiminta sekä kapinallisten että heidän arkkivihollisensa riveistä nähtynä laajentaa kiinnostavasti kuvaa siitä, millaista lohduttomuutta vastaan alkuperäisten leffojen sankarit todella taistelivat.
Andor on myös siitä miellyttävä universuminsa jatke, ettei se vaihteeksi sijoitu iänikuiselle Tatooinelle tai muillekaan sen aavikkoplaneettaklooneista. Kaikki taivaankappaleet ovat kokonaan uusia tuttavuuksia Coruscantia lukuun ottamatta. Harmi vain, että ne ovat show’n teemaan sopien niin pirun harmaita ja ankeita.
Yksi Kuolemantähti-luokan massiivinen ongelma Andorilla kuitenkin on. Sarja etenee nimittäin yhtä jännittävän vauhdikkaasti kuin Vespa Robert Rodriguezin ohjaamana. Älkääkä käsittäkö väärin, muun muassa Béla Tarrin Sátántangósta selvinneenä minulla on kyllä toleranssia viipyilevälle hidastempoisuudelle. Itseriittoiseen paikallaanjunnaamiseen olen vain modernien televisiosarjojen parissa lopen kyllästynyt. Katson sinua Better Call Saul.
Jo Andorin ensimmäinen jakso ihmetyttää, sillä se loppuu kuin seinään ilman, että yleisölle on annettu minkäänlaista täkyä jatkaa show’n katsomista. Kolmessa ensimmäisessä episodissa puolestaan uhrataan päähenkilön lapsuustakaumiin puuduttava määrä ruutuaikaa, vaikka saman informaation voisi välittää noin kahdessa kohtauksessa.
Kyse ei ole edes siitä, että sarja käynnistyisi vain hitaasti, sillä mateleminen jatkuu läpi tuotantokauden. Esimerkiksi neljäs ja viides jakso käyttävät turhauttavan ison osan kestostaan epäkiinnostavien sivuhahmojen esittelemiseen, joita ei silti saada syvennettyä tippaakaan ja joista valtaosasta hankkiudutaan välittömästi eroon. Mon Mothman pankkiasioita taas vatvotaan totaaliseen kyllästymiseen asti episodista toiseen.
Laahaaminen olisi huomattavasti hyväksyttävämpää, jos sitä kannattelisivat kiinnostavat hahmot. Cassianilla itsellään on sarjan aikana selkeä kehityskaari mutta päähenkilönä hän on karismaton ja mitäänsanomaton. Sivuhahmojen joukossa on myös useampi kappale täysin epäkiinnostavia tyhjänpäiväisyyksiä, kuten sankarin Bix-exä sekä kapinallississiryhmän johtaja Vel.
Ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi tapaukseksi kauden alussa kohoaa imperumin alaisissa turvajoukoissa komentajana työskentelevä virkaintoinen ja oikeudentuntoinen Syril. Hänet sysätään kuitenkin ensimmäisen kolmen jakson jälkeen pitkäksi aikaa syrjään.
Sarjan eduksi on silti sanottava, että sen varsinaiset toiminnan hetket on toteutettu mallikkaasti. Esimerkiksi kuudennen episodin imperiumin kultavarantojen ryöstö tuo ilahduttavaa vaihtelua The Mandalorianin loputtomiin aivottomiin heist-jaksoihin, joissa sankarit kävelevät pyssyt laulaen päin stormtroopereita ilman, että kenellekään käy ikävästi. Andorissa huolellinen suunnitelma toteutetaan sitä vastoin uskottavana minuuttipelinä, jonka lopputuloksena lattialla makaa hyvästä yrityksestä huolimatta läjä uhreja niin hyvisten kuin pahistenkin puolelta.
Kauden edetessä vitkastelevaa tempoa alkaa jossain määrin sietämään ja tapahtumat muuttuvat mukaansatempaavammiksi. Paras tarinankaari osuu jaksoihin 7-10, joissa päähenkilö päätyy lusimaan pakkotyötuomiota Narkina 5 -planeetalla. Sarja muuttuu tuolloin yhtäkkiä Star Wars -universumiin sijoittuvaksi vankilapakodraamaksi, jossa imperiumin valtakoneiston oppressio näyttäytyy tosissaan ahdistavana. Yhtään haitaksi kyseiselle juonikuviolle ei myöskään ole Andy Serkisin mainio sivuroolisuoritus Andorin sellitoverina.
Edetessään show’n potentiaali alkaakin näkyä yhä selkeämmin. Andor on Star Wars -sarjojen joukossa raikas tuulahdus muun muassa siinä, että vaihteeksi dialogi on enimmäkseen uskottavaa ja hahmot käyttäytyvät kuin todelliset ihmiset.
Moraalinen harmaus ei puolestaan ole mikään vaatimus hyvälle tarinankerronnalle eikä se perinteisesti kuulu Star Warsiin. Silti Gilroyn sarjassa kiinnostavinta on se, miten se demonstroi fasismia vastaan kapinoimisen hintaa. Aina maagisen Stellan Skarsgårdin kapinajohtaja Luthen joutuu esimerkiksi myymään sielunsa ja moraalinsa taatakseen altavastaajaleirille edes mahdollisuuden. Hän muun muassa provosoi imperiumia yhä räikeämpään sortoon, jotta alistetut ja tyytymättömät rivikansalaiset radikalisoituisivat. Show’ta katsoessa ymmärtää yhä paremmin, miksi tavallisten ihmisten nousu vallanpitäjiä vastaan ei ole esimerkiksi Venäjällä helppoa.
Kauden finaaliin mennessä tarina kehkeytyy pikkuhiljaa mielenkiintoiseksi ja monet hahmoista saavat lihaa luidensa ylle. Valitettavasti juuri tuolloin loppu jo koittaakin. Aidosti jännittävät käänteet tuntuvat jatkuvasti lykkääntyvän tulevaisuuteen.
Kaiken kaikkiaan Andoria katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että jos sarjan nimessä ei olisi Star Wars, yleisö tuskin antaisi sille samanlaista mahdollisuutta. Olisin itsekin muutoin jättänyt show'n kesken jo alkumetreille samoin kuin The Expansen, joka scifi-sarjana ei myöskään osannut esitellä kunnollista koukkua riittävän ajoissa. Vaikken pidä itseäni minään varsinaisena Tähtien sota -fanina, tuttu universumi saa antamaan paljon anteeksi.
Show’n potentiaali on silti päivänselvästi nähtävissä. Katsojat ja kriitikot ovat ylistäneet Andoria säännönmukaisesti yhdeksi viime vuoden parhaista sarjoista, ja jos tarpeettoman jahkaileva kerronta ei häiritse, kehuja voi pitää ansaittuina. Omasta mielestäni sarja kaipaisi rankalla kädellä tiivistämistä, sillä tarinan sisältö ei oikeuta sen tervaista etenemistahtia. Siitä huolimatta virittäydyn epäilemättä ruudun ääreen toisen kauden pamahtaessa suoratoistoeetteriin.
Kommentit
Lähetä kommentti