Rogue One: A Star Wars Story

Alun perin mielenkiintoni Star Wars -spin-offeja kohtaan lepäsi syvällä Dagobahin pohjamudissa, josta sen nostamista pidin mahdottomana jopa Disneyn markkinointikoneiston jedivoimille. Ensimmäinen näistä sivutuotoksista, Rogue One: A Star Wars Story, osoittautuu silti positiiviseksi yllätykseksi. Kyseessä ei nimittäin ole tyystin häikäilemätön rahastus vaan Hollywoodin nykystandardien tasolla keskimääräistä laadukkaammin toteutettu viihde-elokuva. Tämä on kehu samassa mielessä kuin leffan ylistäminen Star Wars -saagan parhaaksi esiosaksi on kehu.

Rogue One kertoo siitä, miten kapinalliset saivat Kuolemantähden piirustukset haltuunsa ennen alkuperäisen Tähtien sodan tapahtumia. Etukäteen aihe kuulostaa Star Wars -asteikolla varsin triviaalilta ja epädramaattiselta. Onkin vaikea keksiä, miksei koko kysymystä jätetä mieluummin mielikuvituksen varaan. Toisaalta ennen leffan näkemistä elättelin toiveita, että pienimuotoisempi mittakaava antaisi tilaa kokeilunhaluisuudelle ja intiimimmälle tarinankerronnalle.

Ensimmäistä Star Wars -sivuosaa on rummutettu elokuvana, joka todella tuo sodan Tähtien sota -saagaan. Tämä lupaus myös lunastetaan. Uusimman Godzilla-kalkkunan vastuumiehenä häärinyt Gareth Edwards on vahvimmillaan toiminnan parissa. Taisteluista välittyy kaoottisuus ja armottomuus, mutta taitavan kuvauksen ansiosta tapahtumat pysyvät selkeinä seurata. Itsetarkoitukselliseen väkivallalla mehusteluun ei sorruta, vaikka siviilitkään eivät ole turvassa kapinallisten ja Imperiumin ottaessa yhteen.

Ylipäänsä Rogue One on vaikuttavimmillaan juuri sotaisimpina hetkinään. Vaikka filmin loppurähinät uhkaavat venyä pitkäksi, muuten toimintaa rytmittävät rauhalliset osiot. Leffan huipentava yhteenotto paratiisiplaneetalla on sitä paitsi visuaalisesti niin tuore ja näyttävä, ettei sitäkään seuratessa taisteluväsymystä pääse syntymään.

Toisin kuin sotagenren kanssa flirttailu, loput elokuvan uskaliaasta kokeiluista jäävät puolitiehen. Vaikka Star Warsille epätavanomaisesti Rogue Onesta on tulkittavissa jopa ajankohtaista poliittista kommentääriä, sanomaa ei kehitetä lähtökohtia pidemmälle. Paha valkoihoisten Imperiumi rinnastuu erityisesti elokuvan alkupuolella luonnonvaroja riistävään, joukkotuhoaseita hallussaan pitävään ja muiden kansojen alueille tunkeutuvaan Yhdysvaltoihin. Monikulttuuriset kapinalliset vertautuvat sen sijaan Lähi-idän vastarintaliikkeisiin, jotka alleviivaavasti vieläpä tekevät tihutöitään kaupungissa nimeltä Jedha. Leffan edetessä tämä allegoria vaipuu kuitenkin unohduksiin.

Suurluokan Hollywood-elokuvalta rohkeana voi pitää myös sitä, että tarinan loppuun mennessä kaikki keskeiset henkilöt kuolevat. Ratkaisu ei kuitenkaan herätä minkäänlaisia tunteita. Filmin suurimpana heikkoutena sen hahmot ovat nimittäin persoonattomia pökkelöitä, joista ei välitä tuon taivallista. Etenkin Felicity Jonesin esittämä päähenkilö, Jyn, on isäsuhteineen kuin japanilaisesta roolipelistä karannut luonteeton angstaajasankari, josta tietysti kehkeytyy palopuheisiin puhkeava synnynnäinen johtaja. Jonesin tehtävä on epäkiitollinen, sillä hänen karismansa ei yksin riitä tekemään pateettista dialogia suoltavasta paperinohuesta hahmosta kiinnostavaa.

Leffan sivuhenkilöt eivät osoittaudu päähahmoa kiehtovimmaksi. Diego Lunan näyttelemään Cassian Andoriin yritetään aluksi luoda moraalista harmautta mutta hänen hahmoaan ei käsitellä ensiesittelyn jälkeen käytännössä lainkaan. Minkäänlaista kemiaa hänen ja Jynin välille ei myöskään muodostu, vaikka merkittävä osa tarinan kehityskaaresta lepää heidän suhteensa varassa.

Jynin ja Cassianin ohella mainitsemisen arvoinen hahmo on koomisista kevennyksistä vastaava kuivakan kyyninen robotti K-2SO, jolle Alan Tudyk lainaa äänensä ja liikkeensä. Lisäksi voiman avulla ninjaileva Donnie Yenin sokea munkki Chirrut painuu mieleen, koska sokeaa ninjamunkkia on vaikea unohtaakaan. Yhdenkään henkilön nimeä en leffan jälkeen olisi tosin osannut kertoa IMDb:stä lunttaamatta.

Jos uusin Godzilla teki jotain selväksi, niin sen, että Edwards osaa luoda komeita kuvia muttei inhimillistä tarttumapintaa. Samaistumiskohteiden puute vaivaa myös Rogue Onen toimintaa. Leffan loppupuolen avaruusammuskeluihin ei esimerkiksi osallistu yhtäkään ydinhahmoa, vaikka aiemmin elokuvassa heidän määränsä on muodostunut suorastaan taakaksi. Tämä on yksinkertaisesti heikkoa tarinankerrontaa.

Hahmojen mitäänsanomattomuus on kummallista erityisesti siksi, että filmi luokittuu lajityypiltään sci-fin ja sotagenren lisäsi keikkaleffojen joukkoon. Keikkaelokuvaksi, jossa kerätään tiimi, sen tiimi onkin harvinaisen tylsä.

Rogue Onen alku kärsii puolestaan levottomasta paikasta toiseen hyppimisestä, jossa yritetään alustaa liian montaa hahmoa ja juonilinjaa yhtä aikaa. Tätä sekavuutta voi kenties puolustella sillä, että samoin kuin taistelujen kaoottisuus, se alleviivaa kapinallissodan vaikeaa hahmotettavuutta ja monimutkaisia lojaliteetteja. Tulkintana tämä tuntuu tosin melkoisen suopealta ja kaukaa haetulta.

Ansaitsee leffan hahmokatras silti kehujakin. Naispäähenkilö ja etnisesti monenkirjava sankarijoukko ovat nimittäin ison budjetin blockbusterille positiivinen harvinaisuus. Iloisesti yllättää myös se, ettei Jynin ja Cassianin välille pakoteta lopussa kömpelöä romanssia, vaikka tilaisuus olisi.

Muissa suhteissa Rogue One tarjoilee silti korneutta riittämiin. Päähenkilön mahtipontisten monologien ohella melodramaattiset uhrautumiset ja hahmojen kuolinvuoteillaan lausumat jäähyväissanat virittävät pateettisuuden planeettoja tuhoavalle taajuudelle.

Elokuva epäilee myös katsojansa muistikapasiteettia, sillä niin ahkerasti se toitottaa joka käänteessä pinnallista toivon sanomaansa. ”Kapinat rakentuvat toivolle!” on fraasi, jota toistellaan hahmojen suista aina, kun mahdollisuus vain koittaa. Jopa prinsessa Leia kertaa kyseisen teeman juuri ennen lopputekstejä, jotta linkki Uuteen toivoon kävisi selväksi heikoimmilla hoksottimillakin varustetuille.

Pakolliset silmäniskut faneille käyvät niin ikään häiritseviksi. Kepeät viittaukset rikkovat nimittäin räikeästi pääsarjaa vakavahenkisemmän teoksen sävyä. Leffa pitää esimerkiksi kiusallisen tarkkaan huolen, etteivät ruudulla vilahtavat C-3P0 ja R2-D2 tai ensimmäisen Tähtien sodan baariroistot takuulla jää yleisöltä huomaamatta.

Häpeilemättömässä fanien kosiskelussa onnistunutta ovat ainoastaan Darth Vaderin tummanpuhuvat terveiset filmin lopussa. Vaikka elokuvan sisällä Vader on täysin irrallinen hahmo, itse kohtaus on tyylikkäästi ohjattu ja tarinan päätöksen hengen mukainen.

Force Awakensia kritisoitiin oikeutetusti sen juonen epäjohdonmukaisuuksista. Rogue Onessa leväperäisyydet eivät häiritse samalla tavalla, vaikkei sekään ole elokuvana hölmöjä hetkiä vailla. Forest Whitakerin kapinallisjohtajan tarpeeton uhrautumiskuolema on esimerkiksi suorastaan koominen.

Aika ajoin käsikirjoitus myös tarjoaa hahmoille auttavaa kättään. Jedha-planeetalla Kuolemantähden aiheuttama räjähdysaalto muun muassa jarruttelee kiltisti, jotta hyvikset ehtivät alukseensa dramaattista pakoa varten. Imperiumin komentokeskukseen soluttautuminen onnistuu myös konkkaronkalta hämmentävän helposti. Oikeiden paikkojen löytäminen, vieraat käyttöliittymät tai turvatoimenpiteet eivät aiheutakaan heille mitään ongelmia. Kun tappio myöhemmin kuitenkin näyttää varmalta, pääpahis päättää luonnollisesti olla ampumatta nurkkaan ajettua sankaria ja lässyttää sen sijaan joutavia, kunnes pelastava enkeli saapuu paikalle.

Rogue Onella on kaikesta huolimatta Force Awakensin kanssa eräs positiivinen samankaltaisuus: se yhdistelee huippuluokan CGI:ta ja käytännön efektejä tyylitajuisesti. Verrattuna esimerkiksi jotakuinkin samaan aikaan ilmestyneeseen tehoste-elokuvaan, Ihmeotuksiin ja niiden olinpaikkoihin, ero on kuin voiman valoisalla ja pimeällä puolella. Ainoastaan Peter Cushingin ja nuoren Carrie Fisherin tietokonemallinnetut kaksoiskappaleet ovat kyseenalainen ratkaisu. Kuvernööri Tarkinia eivät minun silmäni olleet erottaa oikeasta ihmisestä, mutta prinsessa Leian animaatioversio aiheutti jo vaivaantuneisuutta luonnottomuudellaan.

J. J. Abramsin elokuvan tavoin myös Edwardsin filmin yksittäiset otokset painuvat mieleen. Tällä kertaa auringonlaskua vasten lentävien TIE-hävittäjien sijaan muistoihin syöpyy erityisesti paratiisiplaneetan horisontista uhkaavana nouseva Kuolemantähti.

Leffojen yhtäläisyyksistä harmillisin on sen sijaan musiikin hengettömyys. Siinä missä Williamsin Force Awakens -soundtrack ei sisältänyt lainkaan uusia ideoita, Michael Giachhinon sävellykset eivät missään vaiheessa löydä omaa identiteettiään.

Vioistaankin huolimatta Rogue One on kohtalaisen viihdyttävä tekele. Toisaalta se on elokuvana myös mitäänsanomaton, turhanaikainen ja unohdettava. Se, että kehun esimerkiksi kaikkien sankarien tapattamista uskaliaana käänteenä, kertoo lähinnä Hollywood-blockbusterien yleisestä banaaliudesta kuin Star Wars -uutukaisen ansioista.

Samat haukut tyhjänpäiväisyydestä voisi toki suunnata Force Awakensiakin kohtaan. Seitsemännessä episodissa valloittavista näyttelijöistä, huumorista ja hahmokemioista syntyy kuitenkin inhimillinen ulottuvuus, joka spinoff-filmistä puuttuu. Rey ja Finn eivät ole sen syvällisempiä persoonia kuin Jyn ja Cassian, mutta he ovat sentään sympaattisia. Vaikka uuden trilogian aloitus kärsii löperöstä ja reikäisestä juonenkuljetuksesta, se ei myöskään sorru samanlaiseen paatoksellisuuteen kuin Uuden toivon esinäytös.

Näiden kriittisten huomioiden pohjalta on toisaalta lupa ihmetellä, mitä oikein elokuvalta odotin. Ironisesti nimittäin Rogue One vastaa odotuksiini ja vieläpä ylittää ne kirkkaasti. Hollywood-tuotosten joukossa se on tasalaatuisempi filmi kuin esimerkiksi valtaosa näkemistäni supersankaripläjäyksistä.

En silti tyydy näkemääni. Koen velvollisuudekseni vaatia uusilta Star Warseilta enemmän kuin pelkkää varman päälle pelattua keskinkertaisuutta. Toivoa se on turhakin toivo.