
Verrattuna moneen muuhun viime aikojen Hollywood-toimintatykitykseen Godzilla alkaa silti miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Tarina ei näet hötkyile hirviöiden esiinmarssittamisessa, vaan keskittyy rakentelemaan tunnelmaa perinteisin mutta hyväksi havaituin keinoin. Alun ydinvoimalaonnettomuuskuvastollaan leffa palauttelee mieleen Fukushiman kauhunhetkiä mutta pidättäytyy kaikeksi onneksi saarnaamasta atomienergian vaaroista. Bryan Cranstonin kaltaiset näyttelijät puolestaan nostavat hahmojen rooleissa leffan keskinkertaisenkin dialogin tasoa.
Ensimmäisen näytöksensä jälkeen elokuvalle käy kuitenkin kuin oopperalle, jonka tenori kyllästyy kesken kaiken laulamiseen ja päättää päästellä loppuesityksen ajan pelkkiä pieruääniä. Paljastuu nimittäin, ettei tarinan päähenkilö olekaan Cranstonin hahmo, jota leffan alku on yksinomaan pohjustanut, vaan hänen armeijassa pomminpurkajana työskentelevä poikansa. Tähän Aaron Taylor-Johnsonin kivikasvoisesti näyttelemään militäärimieheen on kuitenkin mahdotonta samaistua millään tasolla, vaikka filmi kovasti yrittääkin luoda sympatiaa häntä kohtaan muun muassa sillä verukkeella, että hänellä odottaa kotona täydellinen vaimo sekä suloinen pikkupoika. Syytä sankarin etäännyttävyyteen ei voi silti vierittää pelkästään Taylor-Johnsonin niskoille, sillä niin ohuella materiaalilla hän joutuu työskentelemään: hahmo on näet persoonattomampi ja kehittyy filmin aikana vähemmän kuin keskimääräinen videopelitoimintasankari.

Kun leffa sitten viimein marssittaa kaijut areenalle ottamaan mittaa toisistaan, tulos on suorastaan antikliimaksinen. Godzillan itsensä ensiesiintymiseen ei esimerkiksi saada luotua minkäänlaista jännitettä, vaan jätin tallustellessa koruttomasti kameran eteen ja päästäessään ilmoille tavaramerkkikarjaisunsa innostuneisuuteni tasoa olisi kuvaillut parhaiten sanalla "kappas".
Alun verkkaisen tunnelmoinnin jälkeen elokuva myös tuhoaa nopeasti ison osan mörköjensä mystiikasta kuvaamalla niitä hyvin estottomasti. Joka kerta tosin, kun tilanne olisi äitymässä varsinaiseksi hirviöiden väliseksi taisteluksi, kohtaus katkaistaan kuin seinään eikä itse mielenkiintoista osaa näytetäkään. Toiminnan pihtaamisella leffa pyrkii selvästi säästelemään paukkuja loppuhuipennukseensa, mikä on sinänsä kunnioitettava ratkaisu nykypäivän tauottomien CGI-rymistelyjen keskellä, mutta tempun toteutus yhtäkkisillä, epäluontevilla leikkauksilla pois tapahtumien ytimestä tuntuu vain turhauttavalta. Monsteripätkistä muun muassa Cloverfield tarjosikin huomattavasti tehokkaampaa ja vähemmän väkinäistä vihjailua.

Vaikuttavatkaan tietokoneluomukset eivät silti pelasta Godzillaa sen poskettoman aukkoiselta ja aivokuolleelta tarinankerronnalta. Armeijan touhuissa ei esimerkiksi ole leffassa mitään tolkkua, sillä ydinpommien rahtaamiselle maareittejä pitkin ja vaarallisen lähelle suuria asutuskeskuksia annetaan juonen puolesta erittäin hatarasti perusteita. Ottaen tosin huomioon sen, että Watanaben esittämä asiantuntija tarjoaa päättäville tahoille hirviöitä koskien neuvoksi vain: "Antakaa niiden tapella", typeriin suunnitelmiin turvautuminen on jokseenkin ymmärrettävää. Hahmojen siirtymät tapahtuvat niin ikään filmissä vailla minkäänlaista logiikkaa: esimerkiksi San Fransiscon loppuhuipennuksessa päähenkilö pystyy teleporttailemaan vaivatta ympäri raunioitunutta metropolia tasan siten kuin käsikirjoitus sanelee.
Tämän lisäksi elokuvaa vaivaa joukko pienempiä ärsyttävyyksiä. Todesta on vaikea ottaa esimerkiksi sitä, kun päähenkilö löytää sankarillisesti pelastamansa pikkupojan vanhemmat keskeltä tsunamin runtelemaa Honolulua noin puolen minuutin etsinnän jälkeen. Tiedonkulku pelittää silti leffan maailmassa ällistyttävän kehnosti, sillä muun muassa Las Vegasia päin tallustelevan mörön sijainti keksitään vasta näköyhteydellä, eikä mistään suurhälytyksistä ole puhettakaan. Vastoin kaikkea uskottavuutta osa ihmisistä ei vieläpä ole edes huomaavinaan jättiläishirviön tömistellessä rakennusten ohitse, mikä oli hölmöä jo Roland Emmerichin 1998 ilmoille töräyttämässä Godzillan irvikuvassa.

Nämä muutamat kelvolliset kohtaukset eivät kuitenkaan riitä kampeamaan miljoonien kilojen painoista mutanttiliskoa suosta, johon ohjaaja Gareth Edwards on sen usuttanut. Godzillan lopetus sortuu nimittäin sen luokan korniin imelyyteen ja ennätyksiä rikkovaan typeryyteen, ettei sitä voi pitää kuin loukkauksena leffan yleisöä kohtaan. Jos nimittäin jokin ylisuuren eläimen käyttäytymisessä antaa elokuvassa ymmärtää, että se pyrkii auttamaan ihmiskuntaa pelkän vaistonvaraisen saalistamisen sijaan, minä en sitä ainakaan havainnut. Kun tämä tuhoisan tsunamin Havaijilla aiheuttanut, Golden Gate -sillan romuttanut, San Fransiscon kaijukamujensa kanssa maan tasalle paininut ja ylipäänsä lukemattomia kuolonuhreja tuottanut jätti kuitenkin kävelee mereen juhlavasti karjuen filmin viimeisessä kohtauksessa, paikallaolijat hehkuttavat sitä - tervehenkisen panikoimisen sijaan - kyynel silmäkulmassa "kaupungin pelastajana" ja "hirviöiden kuninkaana". Kyseessä voisi epäillä olevan tarkoituksellista itseironiaa, ellei elokuva haudanvakavalla asenteellaan viestisi olevansa ihan tosissaan.
Hullulta se kuulostaa omaan korvaanikin, mutta loppujen lopuksi en edes ole varma, onko Edwardsin Godzilla-torttu lainkaan Emmerichin tekelettä vahvempi esitys. Kymmenen vuoden päästä, kun amerikkalaisnäkemyksiä japanilaisesta hirviöikonista vertaillaan keskenään, ysärirainalle on sentään kertynyt kelvollisesti camp-arvoa, kun taas 2010-luvun tuotos säilynee ankeana, unettavana ja luotaantyötävänä Prometheus-tason pökäleenä. Siihen verrattuna monsterileffoista unohdettavahko Cloverfieldkin on mestariteos.

Kommentit
Lähetä kommentti