Godzilla (2014)

Ala-asteikäisenä en tiennyt mitään jännittävämpää kuin Canal+:lta tuolloin näytetyt Gamera- ja Godzilla-elokuvat. Nuo japanilaisten 90-luvulla halvalla kokoonparsimat monsteripätkät saattoivat todellisuudessa olla melkoisia kalkkunoita, mutta niiden jättämien lapsuusmuistojen vuoksi hirviöleffoilla on edelleen paikka varattuna sydämessäni. Siksipä odotinkin varovaisen positiivisesti uusinta amerikkalaista suuren budjetin Godzilla-tuotosta: trailerit vaikuttivat lupaavilta, köyhän miehen tyrannosauruksen sijaan pääosaa näytteli itse alkuperäinen hirmu, ja filmin ohjaajakin oli kuulemma joskus saanut aikaan jotain kelvollista. Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua siihen, miten harhaanjohtavan mielikuvan markkinointimateriaali pystyy nykyisin taikomaan valtameren pohjalta kaivetusta läjästä ydinjätettä.

Verrattuna moneen muuhun viime aikojen Hollywood-toimintatykitykseen Godzilla alkaa silti miellyttävän rauhallisissa merkeissä. Tarina ei hötkyile hirviöiden esiinmarssittamisessa, vaan keskittyy rakentamaan tunnelmaa perinteisin mutta hyväksi havaituin keinoin. Alun ydinvoimalaonnettomuuskuvastollaan leffa palauttaa mieleen Fukushiman kauhunhetket mutta pidättäytyy kaikeksi onneksi saarnaamasta atomienergian vaaroista. Bryan Cranstonin kaltaiset näyttelijät puolestaan nostavat hahmojen rooleissa keskinkertaisen dialogin tasoa.

Ensimmäisen näytöksensä jälkeen elokuvalle käy kuitenkin kuin oopperalle, jonka tenori kyllästyy laulamiseen ja päästelee loppuesityksen pelkkiä kainalopieruja. Paljastuu nimittäin, ettei tarinan päähenkilö olekaan Cranstonin hahmo, jota leffan alku on yksinomaan pohjustanut, vaan hänen armeijassa pomminpurkajana työskentelevä poikansa. Tähän Aaron Taylor-Johnsonin kivikasvoisesti näyttelemään militäärimieheen on kuitenkin mahdotonta samaistua, vaikka filmi kovasti yrittääkin luoda sympatiaa häntä kohtaan muun muassa sillä verukkeella, että hänellä odottaa kotona täydellinen vaimo sekä suloinen pikkupoika. Syytä sankarin etäännyttävyyteen ei voi silti vierittää pelkästään Taylor-Johnsonin niskoille, sillä niin ohuella materiaalilla hän joutuu työskentelemään. Hahmo on nimittäin persoonattomampi ja kehittyy filmin aikana vähemmän kuin keskimääräinen videopelitoimintasankari.

Vaikka elokuvan käsikirjoituksella on jatkuvasti silminnähtäviä vaikeuksia keksiä ihmishahmoille järkevää tekemistä, käsittämättömästi he saavat tästä huolimatta enemmän ruutuaikaa kuin Godzilla ja muut hirviöt yhteensä. Päähenkilön voisikin leffan perusteella kuvitella olevan koko Yhdysvaltain armeijan ainut pommiekspertti, minkä lisäksi hän tietysti sattuu olemaan aina sopivasti paikalla, kun monsterit ryhtyvät mellastamaan. Hänen vaimonsa ja poikansa merkitys on puolestaan juonen kannalta olematon, mutta tämä ei estä elokuvaa leikkailemasta jatkuvasti heidän järkyttyneisiin reaktioihinsa ja lypsämästä näin katsojan tunteita. Ken Watanaben esittämä japanilaistutkija sen sijaan vastaa filmin taustatarinan auki selittämisestä yleisölle sekä suurien mutta onttojen viisauksien laukomisesta.

Kun leffa viimein marssittaa kaijut areenalle ottamaan mittaa toisistaan, tulos on suorastaan antiklimaattinen. Godzillan itsensä ensiesiintymiseen ei esimerkiksi saada luotua lainkaan jännitettä. Jätin tallustellessa koruttomasti kameran eteen ja päästäessään ilmoille tavaramerkkikarjaisunsa innostuneisuuteni tasoa olisi kuvaillut parhaiten sanalla "kappas".

Alun verkkaisen tunnelmoinnin jälkeen elokuva myös tuhoaa nopeasti ison osan mörköjensä mystiikasta kuvaamalla niitä hyvin estottomasti. Joka kerta tosin, kun tilanne on äitymässä varsinaiseksi hirviöiden väliseksi taisteluksi, kohtaus katkaistaan kuin seinään eikä itse mielenkiintoista osaa näytetäkään.

Toiminnan pihtaamisella leffa pyrkii selvästi säästelemään paukkuja loppuhuipennukseensa. Se on sinänsä kunnioitettava ratkaisu nykypäivän tauottomien CGI-rymistelyjen keskellä, mutta tempun toteutus yhtäkkisillä, epäluontevilla leikkauksilla pois tapahtumien ytimestä tuntuu vain turhauttavalta. Monsteripätkistä muun muassa Cloverfield tarjoaa huomattavasti tehokkaampaa ja vähemmän väkinäistä vihjailua.

Elokuvana uusi Godzilla on hakenut selvästi innoitusta vuoden 1954 alkuperäisteoksen sijaan sen lukuisista jatko-osista. Lähdemateriaalin valinnassa tosin olisi kannattanut käyttää lisäharkintaa, sillä leffan uhratessa aikaa Mothran ja Destroyahin kaltaisina vastustajina häärivien MUTO-hirviöiden esittelyyn Godzilla itse jää tarinassa sivurooliin. Tapa, jolla nimikkolisko on kirjoitettu mukaan koko filmiin tuntuu sitä paitsi täysin päälleliimatulta naurettavine "luonto palauttaa tasapainon" -liirunlaarumeineen. Lohtua voi hakea sentään siitä, että elokuvan monsterit on kaikesta huolimatta animoitu varsin komeasti.

Vaikuttavatkaan tietokoneluomukset eivät silti pelasta Godzillaa sen poskettoman aukkoiselta ja aivokuolleelta tarinankerronnalta. Armeijan touhuissa ei esimerkiksi ole leffassa mitään tolkkua, sillä ydinpommien rahtaamiselle maareittejä pitkin ja vaarallisen lähelle suuria asutuskeskuksia annetaan erittäin hatarasti perusteita. Ottaen tosin huomioon sen, että Watanaben esittämä asiantuntija tarjoaa päättäville tahoille hirviöitä koskien neuvoksi vain: "Antakaa niiden tapella", typeriin suunnitelmiin turvautuminen on jokseenkin ymmärrettävää.

Hahmojen siirtymät tapahtuvat niin ikään filmissä vailla minkäänlaista logiikkaa. Esimerkiksi San Fransiscon loppuhuipennuksessa päähenkilö teleporttailee vaivatta ympäri raunioitunutta metropolia tasan siten kuin käsikirjoitus sanelee.

Lisäksi elokuvaa vaivaa joukko pienempiä ärsyttävyyksiä. Todesta on vaikea ottaa esimerkiksi sitä, kuinka päähenkilö löytää sankarillisesti pelastamansa pikkupojan vanhemmat keskeltä tsunamin runtelemaa Honolulua noin puolen minuutin etsinnän jälkeen. Tiedonkulku pelittää silti leffan maailmassa ällistyttävän kehnosti, sillä muun muassa Las Vegasia päin tallustelevan mörön sijainti keksitään vasta näköyhteydellä, eikä mistään suurhälytyksistä ole puhettakaan. Osa ihmisistä ei vieläpä ole edes huomaavinaan jättiläishirviön tömistellessä rakennusten ohitse, mikä oli hölmöä jo Roland Emmerichin 1998 Godzillan irvikuvassa.

Vuoden 2014 Godzilla haastaa edeltäjänsä kuitenkin kahdella onnistuneella kohokohdallaan. Toinen näistä on pomminpurkuryhmän San Fransiscoon leffan lopussa suorittama HALO-hyppy, johon saadaan luotua ensimmäistä kertaa elokuvassa todellista tunnelmaa. Tästä tosin varsinainen kiitos kuuluu Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailussakin kuullulle György Ligetin Requiemille, joka sopii kohtaukseen kuin gammasäteily Tšernobyliin. Toinen iskevä hetki puolestaan syntyy Godzillan atomihenkäyksestä Mortal Kombat -henkisenä lopetusliikkeenä, mikä muodostaa sentään ihan kiitettävän huipennuksen muuten melko mitäänsanomattomalle monsterien lopputaistelulle.

Nämä muutamat kelvolliset kohtaukset eivät kuitenkaan riitä kampeamaan massiivista mutanttiliskoa suosta, johon ohjaaja Gareth Edwards on sen usuttanut. Godzillan lopetus sortuu nimittäin sen luokan korniin imelyyteen ja ennätyksiä rikkovaan typeryyteen, ettei sitä voi pitää kuin loukkauksena leffan yleisöä kohtaan. Jos nimittäin jokin jättiläisen käyttäytymisessä vihjaa elokuvan aikana, että se pyrkii auttamaan ihmiskuntaa, minä en sitä hoksannut. Silti kun tämä tuhoisan tsunamin Havaijilla aiheuttanut, Golden Gate -sillan romuttanut, San Fransiscon maan tasalle paininut ja ylipäänsä lukemattomia kuolonuhreja tuottanut monsteri kävelee mereen juhlavasti karjuen filmin viimeisessä kohtauksessa, paikallaolijat hehkuttavat sitä – tervehenkisen panikoimisen sijaan – kyynel silmäkulmassa "kaupungin pelastajana" ja "hirviöiden kuninkaana". Tämän voisi kuvitella olevan tarkoituksellista itseironiaa, ellei elokuva haudanvakavalla asenteellaan viestisi olevansa ihan tosissaan.

Hullulta se kuulostaa omaan korvaanikin, mutta loppujen lopuksi en ole edes varma, onko Edwardsin Godzilla-torttu lainkaan Emmerichin tekelettä vahvempi esitys. Kymmenen vuoden päästä, kun amerikkalaisnäkemyksiä japanilaisesta hirviöikonista vertaillaan keskenään, ysärirainalle on sentään kertynyt kelvollisesti camp-arvoa, kun taas 2010-luvun tuotos säilynee ankeana, unettavana ja luotaantyötävänä Prometheus-tason pökäleenä. Siihen verrattuna jopa unohdettavahko Cloverfield on mestariteos.

Jos Godzillasta halutaankin tehdä modernisoitu ja totinen uudelleenversiointi, pitäisi kaupunkeja alleen tallovan jättiläisliskon kyetä herättämään katsojassa lovecraftmaisia surrealistisen kauhun tuntemuksia. Valitettavasti Edwardsin näkemyksessä ainoa surrealistinen asia on sen sanoinkuvaamaton kamaluus. Godzilla tarjoaa valitettavasti esimerkin Hollywood-leffasta, jonka kohdalla traileri osoittautuu tyydyttävämmäksi katsomiskokemukseksi kuin itse elokuva.