Prometheus

En koskaan lakkaa ihmettelemästä, miten paljon rahaa kyetään haaskaamaan elokuvatuotantoon saamatta tulokseksi muuta kuin valkokankaan täydeltä roskaa. Vaikka haukunkin The Avengersin, Apinoiden planeetan synnyn sekä X-Men: First Classin kaltaisia suuren budjetin viihdepätkiä, jokaisesta niistä on silti tunnistettavissa selkeitä positiivisia puolia. Avaruusspektaakkeli Prometheuksen kohdalla kiitokset kuuluvat kuitenkin vain tekniselle osaamiselle sekä Michael Fassbenderin näyttelijäntyölle. Muilta osin Ridley Scottin uusin ohjaustyö on Alienin perinnöllä ratsastava täysiverinen kalkkuna.

Ensimmäiset jäytävät epäilyksen tunteet Prometheuksen suhteen alkavat jyskyttää takaraivossa jo filmin alkumetreillä, kun sen kristilliset sävyt kohottavat päätään. Filmin päähenkilön, Noomi Rapacen esittämän Elizabeth Shaw'n, uskonnollinen maailmankuva pohjustetaan unessa, jossa hänen isänsä väittää ihmisten pääsevän kuoltuaan paratiisiin. Kun tytär esittää uteliaan kysymykseen siitä, miten isä tietää tämän olevan totta, mies vastaa vain: "Koska valitsen uskovani niin".

Tätä takaumaa vielä paljon pahempia aavistuksia herättää kuitenkin kohtaus, jossa tiedemies-Shaw selostaa puolisonsa rinnalla Prometheus-avaruusaluksen miehistölle, miten heidän kaukaiselle planeetalle suuntautuvan matkansa tarkoitus on löytää ihmiskunnan luojat. Eräs kuuntelijoista kysyy, aikooko tutkijapari tosissaan heittää Darwinin kehitysopin romukoppaan. Leffa valitsee esittää hänet nenäänsä pyyhkivänä idioottina.

Kun matkustajat rantautuvat LV-226-planeetalle, Prometheuksen herättämät pelot materialisoituvat – mutta uskonnollisen paasauksen sijaan päättömästi käyttäytyvien hahmojen muodossa. Suuryrityksen rahoittama tiederetkikunta vaikuttaakin tarinassa ennemmin joukolta eksyneitä avaruusturisteja. Riemukkaimpina älynväläyksinä tutkijat muun muassa vaativat saada koluta vierasta ympäristöä ilman ainuttakaan asetta, minkä lisäksi ryhmän biologi päättää ensi töikseen kutitella kuningaskobran alien-serkkua leuan alta. Aluksen kapteeni on puolestaan liian kiireinen kurkistamaan Charlize Theronin univormun alle sen sijaan, että vahtisi yön ylitse muukalaisrakennelmaan loukkuun jääneitä tovereitaan. Samaisessa kompleksissa seikkaillessaan tiimistä myöskään harva epäröi poistaa tuosta vain kypäriään ilman osoittautuessa hengityskelpoiseksi.

Silloinkin, kun hahmot sattuvat toimimaan järkevästi, elokuva päättää äkkiä, että he ovat itse asiassa typeriä ja väärässä. Kun esimerkiksi kaksi tiedemiehistä tuumaa viisaasti, että avaruusolentojen pytinki on ylittänyt pahaenteisyydessään rajan, jonka jälkeen enempi uteliaisuus sitä kohtaan olisi terveysriski, heidän poistumishalunsa kuvataan aggressiivisen sekopäisenä panikointina. Minkäänlaista johdonmukaisuutta kyseisen parivaljakon toilailulta on myöskään turha odottaa, sillä törmätessään lopulta tuntemattomiin elämänmuotoihin he osoittavat pelon sijaan vain täydellistä itsesuojeluvaiston puutetta.

Koska filmin epäonnisimmat yksilöt noudattavat kauhuleffoissa ensimmäisenä kuolevien surkimusten käytöskoodistoa, tuntuu suorastaan helpotukselta, kun ruumiita viimein aletaan tehtailla. Kaiken kaikkiaan Prometheus oikein pinnistelee alleviivatakseen jokaisen lusikkansa nurkkaan nakkaavan hahmon kohdalla, kuinka inhottava ja ärsyttävä tyyppi todellisuudessa olikaan kyseessä. Siksi kovin pitkää elinajanodotetta tai lempeää kohtaloa ei kannatakaan odottaa henkilöille, jotka esimerkiksi kiusaavat robotteja, ruikuttavat ihmiskunnan historian suurimman tieteellisen löydön äärellä tai yrittävät pelastaa oman henkensä itsensä uhraamisen sijaan.

Sen lisäksi, että elokuvan hahmojen käyttäytymisessä ei ole päätä eikä häntää, heistä suurin osa on kirjoitettu yhden tai kahden luonteenpiirteen karikatyyreiksi vailla minkäänlaista syvyyttä. Henkilökatraaseen kuuluvat pakollisten pöljäilyllään itsensä tapattavien toopejen ohella muun muassa yhtiön etua valvova tiukka täti sekä leppoisa mutta kovan paikan tullen sankarillinen kapteeni. Itse päähenkilö Shaw jää puolestaan tarinassa persoonattomaksi uskonnollisen paatoksen äänitorveksi, vaikka hänestä kovasti yritetäänkin muokata Alieneiden Ripleyn kaltaista vahvaa ja neuvokasta naishahmoa.

Ainoa jokseenkin mieleenpainuva tapaus miehistöstä on Arabian Lawrencea ihaileva androidi David, jota Fassbender näyttelee totutun loistavaan tyyliinsä lainaten tällä kertaa olemuksensa suoraan Peter O'Toolelta. Hänen epätyydyttävä suhde tekijöihinsä, jotka ovat puolestaan matkalla etsimään omaa luojaansa, muodostaa elokuvan mielenkiintoisimman ristiriidan. Valitettavasti hahmon motiiveja varjostaa elokuvan aikana omituinen epämääräisyys, sillä vaikka niistä pystyy esittämään päteviä arvauksia, kaikkiin hänen tekojensa tarkoitusperiin ei löydy järin loogista vastausta.

Jos Prometheus ansaitsee kehut jostain, niin se ymmärtää selviytymiskauhufilminä odottaa sentään aikansa, ennen kuin hirvittävyyksiä vyörytetään estradille. Kun ikävyyksiä alkaa kuitenkin sattua, ne käyvät toteen niin kaavamaisen ennalta arvattavalla tavalla, että kaikki siihen asti rakenneltu vähä tunnelma katoaa tiehensä kuin xenomorfi ilmalukosta.

Ylipäänsä koko elokuvan juoni on niin puhki kalutun kliseistä kierrätystavaraa, ettei yksikään käänne pääse yllättämään edes vahingossa. Muun muassa kuolleeksi toitotetun Weylandin arvaa aluksen salaiseksi matkustajaksi noin tuntia ennen kuin veikkaus vahvistuu oikeaksi. Tahattomaan komiikkaan sorrutaan puolestaan siinä vaiheessa, kun leffa kiskaisee hihastaan vanhan kunnon salattu isäidentiteetti -kortin.

Prometheuksen pyrkimykset shokeerata katsojaansa eivät nekään vakuuta. Esimerkiksi kuolleen tutkijan raadosta alkunsa saava hirvitys on ilmestyksenä suoraan kuin Buffy, vampyyrintappajan viikon mörkö -osastolta karannut. Myös itse kohtaus, jossa kummajaista yritetään lahdata, on niin innottoman sekavaa sähellystä, että sitä tuijottaessa tuntuu, kuin leffa varta vasten haluaisi yleisönsä kiinnostuksen lopahtavan.

Aivan oma lukunsa on puolestaan synnytyskamppailu, jonka yhdessä yössä raskaaksi pamahtanut päähenkilö käy elokuvan keskivaiheilla karkottaakseen vatsaansa pesiytyneen alienin kehostaan. Jo se, miten sankaritar muuttaa miehille tarkoitetun kirurgiakapselin parilla napin painalluksella keisarileikkausautomaatiksi, tuntuu epäilyttävän kätevältä. Oletettakoon kuitenkin, että tulevaisuudessa laitteiden käyttöliittymät ovat kehittyneet hurjin harppauksin.

Kulmakarvojaan on silti lupa kohottaa siinä vaiheessa, kun Shaw pinnistelee koko leikkauksen läpi pelkän kipulääkityksen voimin ilman, että esimerkiksi verenhukka osoittautuu minkäänlaiseksi ongelmaksi. Tämänkin epäuskottavuuden suopea leffakatsoja voisi vielä sulattaa, mutta komedian puolelle lipsutaan viimeistään, kun tikkien napsuttua paikoilleen Shaw jatkaa matkaansa täysissä ruumiin voimissa – luonnollisesti mainitsematta tapahtuneesta tai leikkaussaliin unohtuneesta muukalaisvauvasta kenellekään.

Käsikirjoittaja Damon Lindelof heitteli ilmaan kysymyksiä ilman vastauksia ja kuljetti uskoa merkittävänä teemana jo mysteerisarja Lostissa, eikä samalta menolta vältytä myöskään Prometheuksen kohdalla. Elokuvan sanoma paljastuu sen loppupuolella tavanomaiseksi puhki kalutun maailmoja syleileväksi vakuutteluksi siitä, että uskolla on paikkansa myös nykypäivän maailmassa, sillä tiede ei pysty vastaamaan sellaisiin suuriin kysymyksiin, kuten: "Mikä on ihmisen olemassaolon perimmäinen tarkoitus?" Koska ihminen on kuitenkin tuomittu uteliaisuuteen näitä kysymyksiä kohtaan, hänen ainoaksi mahdollisuudekseen jää vain usko.

Leffa välittää tätä ajatusta muun muassa siinä, miten David toteaa kristitylle sankarittarelle leffan lopussa: "Kaiken tämän jälkeen sinä silti yhä uskot." David esitetäänkin tarinassa epäonnisena hahmona, joka tuntee jo luojansa, eikä siten voi päästä osaksi elämän suurta mysteeriä.

Visuaalisesti Prometheus on pätevää jälkeä, vaikkei sen ulkoasu missään vaiheessa todella säväytäkään. Fiksusti efektitykitys pidetään suhteellisellisen maltillisena, ja elokuvan arkiset harmaansiniset sävyt tasapainottavat sen lennokkaimpia scifi-elementtejä. Kolmatta ulottuvuutta ei tosin Scottkaan osaa hyödyntää siten, että se toisi leffaan oleellista lisäsisältöä. Suurimman osan ajasta unohdinkin katsovani 3D-filmiä, kunnes eräs näyttävä hologrammikohtaus sentään muistutti minua asiasta.

Vaikka Prometheuksesta löytyy paljon marmatettavaa, sen kaikkein häiritsevimmäksi puoleksi nousee elokuvan jatkuva katsojan aliarviointi. Sen sijaan, että leffa todella syventäisi hahmojaan tai loisi koherentteja motiiveja heidän käytökselleen, se tukeutuu yliyksinkertaiseen karikatyrisointiin sekä banaalin paatokselliseen Hollywood-dialogiin sanellakseen, mitä yleisön kuuluisi heidän puolestaan tuntea. Kun tämä kaikki vielä kääritään samaan pakettiin harvinaisen laiskasti kirjoitetun juonen sekä rivien väliin uitetun, puisevan uskonnollisen sanoman kanssa, ei lopputuloksen typerryttävyyttä voi kuin äimistellä. Prometheuksen ulkokuori on kieltämättä komea, mutta pinna alta paljastuu pelkkää mustaa mätää muukalaissiirappia.