The Avengers

Jos Iron Sky vetosi nörtteihin absurdilla ideallaan, supersankaripläjäys The Avengers nokittaa lyömällä tiskiin kaikkien aikojen käsittämättömimmän friikkisirkuksen: robottipuvussa lentävä miljonääri, jousipyssyagentti, venäläinen vakooja, vihreä Frankensteinin hirviö, supersotilas menneisyydestä sekä norjalainen jumala lyöttäytyvät yhteen ilma-aluksella ratsastavan silmälappupäisen Samuel L. Jacksonin kanssa pysäyttääkseen toisen norjalaisen jumalan, joka aikoo kutsua avaruusoliot maan päälle orjuuttamaan ihmiskunnan. Anteeksi mitä?

Pohjan The Avengersin tarinalle muodostavat Marvel-sarjakuvat, mutta minun kaltaiseni ummikko ei voinut etukäteen kuin ihmetellä, onko kyseessä vitsi vai ihan tositarkoituksella tehty elokuva. Toisaalta kiinnostavampaa ohjaaja-käsikirjoittajaa leffan ruoriin tuskin voi kuvitellakaan kuin Buffy, vampyyrintappajan luojaa, supersankarigenressä siis jo itsekin kunnostautunutta Joss Whedonia.

The Avengers alkaa hieman kankeasti. Pitkällisessä johdannossa Loki-pahis pihistää Jacksonin näyttelemältä eversti Nick Furylta mystisen energiakuutio Tesseraktin ja tönäisee tarinan tapahtumat liikkeelle. Koska venytetty pohjustus ei sido tapahtumia elokuvan varsinaiseen aiheeseen eli Kostajat-ryhmään, se tuntuu kummallisen irralliselta. Alun tiivistäminen ei olisikaan tehnyt pahaa kestoltaan kahden ja puolen tunnin filmijärkäleelle, sillä prologi ei tarjoa rymistelystään huolimatta edes kummoista dramatiikkaa.

Marvel-urhojen ja -urhottarien luokkakokous saa kuitenkin tuulta purjeisiinsa, kun itse osallistujia aletaan kerätä kokoon. Whedonille ominaisesti itsetietoista sekä -ironista dialogia riittää, mikä istuu The Avengersin tyyliseen elokuvaan täydellisesti. Whedon on nimittäin ymmärtänyt, ettei violeteissa boksereissa raivoavaa jättiläistä tai hevibändistä karanneen oloista ukkosenjumalaa kannata esittää haudanvakavassa sävyssä. Tästä toivoisi myös muiden supersankarileffamaakareiden ottavan oppia.

Mainiota sanailua on kirjoitettu muun muassa Scarlett Johanssonin roolihahmon, Mustan Lesken, esittelevään kohtaukseen, joka naureskelee ovelasti perinteisille Bond-pahiskliseille. Tony Starkin ivallinen huomio puolestaan siitä, miten Lokin ja Thorin välinen veljeskiista muistuttaa mahtipontisuudessaan lähinnä kesäteatterin Shakespeare-näytelmää, piikittelee nerokkaasti koko trikoopukugenrelle tyypillistä dialogin karmeutta. Aivan kaikki vuoropuhelut eivät kuitenkaan vakuuta: esimerkiksi Starkin ja hänen naisystävänsä, Pepper Pottsin, välinen keskustelu särähtää korvaan väkinäisinä sarjatulinokkeluuksina, jossa nopealla tahdilla peitellään itse sutkautusten kankeutta.

Vaikka The Avengersin huulenheitto viihdyttää enimmäkseen pikkunäppärällä nasevuudellaan, elokuvan taakaksi kohoaa sen tarinan ja draaman ohuus. Huvittavasti Kapteeni Amerikan Starkille osoittama toteamus "Onko kaikki sinulle vain vitsiä?" kuvaa välillä itse leffaa täydellisesti. Koko filmi näet nojaa heikoimillaan siihen, että katsojat odottavat penkkiensä reunoilla innoissaan seuraavaa mäiskekohtausta tai hahmojen – yleensä Starkin – letkautusta.

Tästä huolimatta Whedon yrittää rakentaa elokuvan keskivaiheilla merkityksellistä konfliktia päähenkilöiden välille ja vakuutella, että leffassa on kyse nimenomaan heidän muodostamansa ryhmän tarinasta. Hahmojen eripurat syntyvät kuitenkin kovin kaavamaisesti; aivan kuin improvisaatioteatterin ohjaaja keräisi harjoituksissa näyttelijänsä kokoon ja huutaisi, että seuraava tehtävänne on esittää riitapukareita, toimikaa!

Vastakkainasettelut juostaan kiireellä lävitse. Keskivaiheen toimintakohtaus ratkaisee ne yksioikoisesti vieden samalla koko elokuvan hahmonkehityksen päätökseen noin tunti ennen lopputekstejä. Piraatti-Jackson selittää jopa tämän käänteen kirjaimellisesti auki, ettei keneltäkään jäisi huomaamatta, miten sankarit ovat kyrpiintyneet viimein tarpeeksi, että heistä voi sen seurauksena hioutua todellinen tiimi.

Joka kerta, kun The Avengers vakavoituu, se muistuttaa tehokkaasti siitä, että pohjimmiltaan kyseessä on vain tavanomaisen tylsänpullea Hollywood-tehostepaisuttelu keskimääräistä terävämmällä dialogilla. Etenkin jokainen kohtaus Lokin ja avaruusolentojen pomomiehen välillä aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä, sillä uhkaavuudessaan ne pärjäävät hädin tuskin Power Rangersista tutun, kuun kamaralla asustavan Rita-velhottaren uhoamisille.

Supersankarileffoille tyypillisestä paatoksesta nostettakoon puolestaan esimerkiksi hetki, jolloin vanha saksalainen herrasmies kieltäytyy ainoana väkijoukosta polvistumasta Lokin eteen verraten tätä epäsuorasti Hitleriin, koska taikasauvan kanssa kaupungilla riehuvasta sarvipäästä jokaisella juolahtaa luonnollisesti ensimmäisenä mieleen puoli Eurooppaa alistanut tyranni. Tilasteesta hänet pelastaa kaiken huipuksi symboliikkaa uhkuen kukapas muukaan kuin Kapteeni Amerikka.

Itse elokuvan pääkonna Loki osoittautuu sen sijaan kaksiteräiseksi miekaksi. Heppua on niin vaikea ottaa kaikessa typerässä koomisuudessaan vakavasti, että ratkaisu esittää hänet nimenomaan surkeana sääliä herättävänä reppanana paljastuu toimivaksi. Filmin hilpein hetki koetaan, kun Hulk pyyhkii leffan lopussa köyhän miehen jumalalla lattiaa.

Vaikka elokuva suhtautuu päähenkilöitään myöten tyhmään pahikseensa hänen ansaitsemallaan tavalla, seurauksena sankareilta jää silti puuttumaan tarinasta uskottava vastavoima. Kuten Stark itsekin toteaa, hyvisten voitto ei ole missään vaiheessa hetkeäkään epäselvää. Kun tähän yhdistää vielä sen, että itse Kostajat vaikuttavat kaikessa taistelun melskeessä lähes täysin vahingoittumattomilta, vaaran ja jännityksen tunne jää tuho-orgioissa mitättömäksi.

Koska tauoton toiminta on filmin massiivisin kulmakivi, draamallisesti yhdentekevä rähinöinti alkaa puuduttaa viimeistään lähes tunnin mittaan venyvän loppuyhteenoton kohdalla. Meno keskittyy tärkeimpien hahmojen ympärille silloinkin, kun se on epäuskottavaa. Eversti Fury ryntää esimerkiksi korkeimman omakätisesti tähtäilemään singolla ilma-aluksensa kannelta lähteviä hävittäjiä sen sijaan, että käskyttäisi jonkun alaisistaan tehtävään.

Pahimmillaan elokuva tuntuu pitkitetyltä Marvelin sarjakuvamainokselta. Sitähän se myös tietysti onkin. Kaikki sankarit pääsevät nimittäin pullistelemaan oman aikansa kankaalla erikoiskykyjensä kanssa. Jipii!

Onneksi Whedon tietää sentään, miten ohjata näyttävää, miellyttävästi seurattavaa tehostemättöä. Olen kuitenkin hieman pettynyt siihen, ettei hän kykene repimään filmin hahmoista irti mitään mainitsemisen arvoista. Sankarjoukosta kaikilta löytyy menneisyyden haamunsa, mutta yksilötason kehitystä tapahtuu minimaalisesti. Loppujen lopuksi päähenkilökatraan jäseniin on melskeen keskellä mahdoton samaistua.

Näyttelijöistä vakuuttavimman suorituksen vetää yllättävästi Mark Ruffalo Bruce Bannerin ja Hulkin kaksoisosassa. Hän onnistuu nimittäin luomaan varautuneen tiedemiehen hahmostaan elokuvan aidoimman oloisen persoonan. Robert Downey Jr. esittää puolestaan tavanomaiseen tapaansa mallikkaasti Tony Starkin roolissa Robert Downey Junioria, eikä häneltä osaa enempää vaatiakaan kuin tauottomia sarkastisuuksia. Johansson pistää sen sijaan silmään jokseenkin vaisulla esityksellään, sillä hänen ainoa ilmeensä elokuvan aikana tuntuu olevan suu puolittain auki möllötys, eikä hän erotu omituisen otusten kerhon edustajien joukosta kuin sukupuolensa osalta.

Loppua kohden The Avengersin blockbuster-moottori yskii ja paukkuu, sillä elokuva lankeaa muutamiin kovin ärsyttäviin kliseisiin. Leffan huipentava kohtaus, jossa Stark pakenee sulkeutuvasta ulottuvuusportaalista viime tingassa, epäonnistuu rutiinimaisuudessaan säväyttämään, mutta vielä sitäkin vähemmän pulssia nostattaa aina yhtä ikävystyttävä sankarin valekuolema. Koko filmin niputtava kohtaus, jossa Fury jaarittelee, miten Kostajat palaavat auttamaan ihmiskuntaa, kun heitä kipeimmin tarvitaan, puolestaan vain tuskastuttaa. Vastaavanlainen hyvisten ylistyslässitys tuntuu nimittäin kuuluvan vakiolopetuksena genren tekeleisiin.

Sulavasti ohjatut toimintakohtaukset ja nokkelasti kynäillyt sutkautukset estävät nippa nappa The Avengersin pakkaa hajoamasta kuin pahaa aavistamaton New York Hollywoodin efektinikkareiden käsissä. Siitä huolimatta leffan näännyttävä pituus terästettynä yhtäjaksoisella mäiskeellä ja minimaalisella määrällä todellisesta sisältöä aiheuttaa poikamaisen innostuksen sijaan vain pakaralihasten puutumista. Ö-luokan lähtökohdista aikoinaan kultaa takonut Whedonkaan ei kykene lähdemateriaalin pohjalta liukuhihnatuotetta parempaan.