The Avengers

Jos Iron Sky herätti paljon kiinnostusta absurdilla ideallaan, supersankaripläjäys The Avengers nokittaa lyömällä tiskiin kaikkien aikojen käsittämättömimmän friikkisirkuksen: robottipuvussa lentävä miljonääri, jousipyssyagentti, venäläinen vakooja, vihreä hirviö, supersotilas menneisyydestä sekä norjalainen jumala lyöttäytyvät yhteen ilma-aluksella ratsastavan silmälappupäisen Samuel L. Jacksonin kanssa pysäyttääkseen toisen norjalaisen jumalan, joka aikoo kutsua avaruusoliot maan päälle orjuuttamaan ihmiskunnan. Anteeksi mitä?

Luonnollisestikaan The Avengersin lähtökohdat eivät ole samalla tavalla omaperäiset kuin Iron Skyn, sillä pohjana tarinalle on sarjakuva, mutta minun kaltaiseni lähdemateriaaliin perehtymätön ei voinut etukäteen kuin ihmetellä, onko kyseessä vitsi vai ihan tositarkoituksella tehty elokuva. Toisaalta kiinnostavampaa ohjaajaa leffan ruoriin tuskin voi kuvitellakaan kuin Buffy, vampyyrintappajan luojaa - supersankarigenressä siis jo itsekin kunnostautunutta - Joss Whedonia.

The Avengers alkaa hieman kankeasti. Pitkällisessä johdannossa Loki-pahis pihistää Jacksonin näyttelemältä eversti Nick Furylta, mystisen energiakuutio Tesseraktin tönäisten tarinan tapahtumat liikkeelle. Koska venytetyn makuinen pohjustus ei sido sanallakaan tapahtumia elokuvan varsinaiseen aiheeseen eli Kostajat-ryhmään, päätyttyään se jättääkin jälkeensä varsin irrallisen tunteen, eikä näytille lävähtävä leffan logo kuin korosta vaikutelmaa. Alun tiivistäminen ei olisikaan tehnyt pahaa kestoltaan kahden ja puolen tunnin filmijärkäleelle, sillä prologi ei tarjoa rymistelystään huolimatta edes kummoista dramatiikkaa.

Marvel-urhojen ja -urhottarien luokkakokous saa kuitenkin tuulta purjeisiinsa, kun itse osallistujia aletaan kerätä kokoon. Whedonin tyylille ominaisesti itsetietoista sekä -ironista dialogia riittää, mikä istuu The Avengersin tyyliseen elokuvaan kuin Scarlett Johansson kumipukuun. Whedon on nimittäin ymmärtänyt, että ainoastaan todellinen ohjaajavelho kykenee esittämään violeteissa boksereissa raivoavan jättiläisen tai hevibändistään eksyneen näköisen ukkosenjumalan tiukan haudanvakavassa sävyssä; tästä toivoisi useampienkin supersankarileffamaakareiden ottavan oppia.

Mainiota jutustelua on kirjoitettu muun muassa Johanssonin roolihahmon, Mustan Lesken, esittelevään kohtaukseen, joka naureskelee ovelasti perinteisille Bond-pahiskliseille. Tony Starkin ivallinen huomio puolestaan siitä, miten Lokin ja Thorin välinen veljeskiista muistuttaa mahtipontisuudessaan lähinnä kesäteatterin Shakespeare-näytelmää, piikittelee nerokkaasti koko trikoopukugenrelle tyypillistä dialogin karmeutta. Aivan kaikki vuoropuhelut eivät kuitenkaan vakuuta: esimerkiksi Starkin ja hänen naisystävänsä, Pepper Pottsin, välinen keskustelu särähtää korvaan väkinäisenä sarjatulisanailuna, jossa nopealla tahdilla peitellään itse nokittelun sisällöttömyyttä.

Vaikka The Avengersin huulenheitto viihdyttääkin pikkunäppärällä nasevuudellaan, elokuvan taakaksi kohoaa kuitenkin tarinallisen ja draamallisen syvyyden puute, mikä latistaa jopa sen huumorin tehoa. Huvittavasti Kapteeni Amerikan Starkille osoittama toteamus "Onko kaikki sinulle vain vitsiä?" kuvaa välillä itse leffaa täydellisesti. Koko filmin idea näet tuntuu heikoimillaan nojaavan siihen, että katsojat odottavat penkkiensä reunoilla innoissaan seuraavaa mäiskekohtausta tai hahmojen - yleensä Starkin - ovelaa letkautusta, ja tyydyttyvät jo yksistään siitä, että heille syötetään tarpeeksi materiaalia supersankarionanointiin.

Tästä huolimatta Whedon yrittää rakentaa elokuvan keskivaiheilla merkityksellistä konfliktia päähenkilöiden välille ja vakuutella siten, että leffassa on kyse nimenomaan heidän muodostamansa ryhmän tarinasta. Eripurat hahmojen keskuuteen syntyvät kuitenkin kovin kaavamaisesti; aivan kuin improvisaatioteatterin ohjaaja keräisi harjoituksissa näyttelijänsä kokoon ja huutaisi, että seuraava tehtävänne on esittää riitapukareita, toimikaa! Vastakkainasettelut juostaan lisäksi kiireellä lävitse, sillä keskivaiheen toimintakohtaus ratkaisee ne yksioikoisesti vieden samalla koko elokuvan hahmonkehityksen päätökseen noin tunti ennen lopputekstejä. Piraatti-Jackson selittää jopa tämän käänteen käytännössä kirjaimellisesti auki, ettei keneltäkään jäisi huomaamatta, miten sankarit ovat kyrpiintyneet viimein tarpeeksi, että heistä voi sen seurauksena hioutua todellinen tiimi.

Joka kerta, kun The Avengers hylkää tilapäisesti pilkkeen silmäkulmastaan vakavoituen, se muistuttaa tehokkaasti siitä, että pohjimmiltaan kyseessä on vain tavanomaisen tylsänpullea Hollywood-tehostepaisuttelu keskimääräistä terävämmällä dialogilla. Etenkin jokainen kohtaus Lokin ja avaruusolentojen pomomiehen välillä aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä, sillä uhkaavuudessaan ne pärjäävät hädin tuskin Power Rangersista tutun, kuun kamaralla asustavan Rita-velhottaren uhoamisille. Supersankarileffoille tyypillisestä paatoksesta nostettakoon puolestaan esimerkiksi hetki, jolloin vanha saksalainen herrasmies kieltäytyy ainoana väkijoukosta polvistumasta Lokin eteen verraten tätä epäsuorasti Hitleriin, koska taikasauvan kanssa kaupungilla riehuvasta sarvipäästä jokaisella juolahtaa luonnollisesti ensimmäisenä mieleen puoli Eurooppaa alistanut tyranni. Tilasteesta hänet pelastaa kaiken huipuksi symboliikkaa uhkuen kukapas muukaan kuin Kapteeni Amerikka.

Itse elokuvan pääkonna Loki osoittautuu sen sijaan tarinallisesti kaksiteräiseksi miekaksi. Heppua on niin vaikea ottaa kaikessa typerässä koomisuudessaan vakavasti, että ratkaisu esittää hänet nimenomaan surkeana sääliä herättävänä reppanana paljastuu mitä oivallisimmaksi. Hulkin pyyhkiessä leffan lopussa köyhän miehen jumalalla lattiaa, naama ei pysykään peruslukemilla edes pakottamalla.

Vaikka onkin ilahduttavaa, että elokuva suhtautuu päähenkilöitään myöten tyhmään pahikseensa hänen ansaitsemallaan tavalla, tämän seurauksena sankareilta jää silti puuttumaan tarinasta todellinen uskottava vastavoima. Kuten Stark itsekin toteaa, hyvisten voitto ei ole missään vaiheessa hetkeäkään epäselvää. Kun tähän yhdistää vielä sen, että itse Kostajat vaikuttavat kaikessa taistelun melskeessä lähes täysin vahingoittumattomilta, sillä edes tavalliset ihmiset heistä eivät saa sortuvien rakennusten, räjähdysten ja lasinsirpaleiden keskellä pienintäkään haavaa, vaaran ja jännityksen tunne jää The Avengersin tuho-orgioissa täydellisen mitättömäksi.

Koska tauoton toiminta on filmin massiivisin kulmakivi, draamallisesti yhdentekevä rähinöinti alkaa puuduttaa viimeistään lähes tunnin mittaan venyvän loppuyhteenoton kohdalla. Meno keskittyessä poikkeuksetta ainoastaan tärkeimpien hahmojen ympärille silloinkin, kun se on epäuskottavaa - eversti Fury ryntää esimerkiksi korkeimman omakätisesti tähtäilemään singolla ilma-aluksensa kannelta lähteviä hävittäjiä sen sijaan, että käskyttäisi jonkun alaisistaan tehtävään - elokuva tuntuu pahimmillaan pitkitetyltä Marvelin sarjakuvamainokselta. Sitähän se myös tietysti onkin: kaikki sankarit pääsevät pullistelemaan oman aikansa kankaalla erikoiskykyjensä kanssa, jipii! Whedon onneksi tietää tästä huolimatta, miten ohjata näyttävää, miellyttävästi seurattavaa tehostemättöä, sillä kamera seuraa jatkuvasti vain taistelun kannalta oleellisimpia tapahtumia välillä myös varsin komeiden takaa-ajojen kera.

Olen kuitenkin hieman pettynyt siihen, ettei Whedon kykene repimään elokuvan hahmoista irti mitään mainitsemisen arvoista. Sankarjoukosta saadaan tietää, että heiltä kaikilta löytyy menneisyyden haamunsa, mutta mihinkään niistä ei tosissaan paneuduta. Loppujen lopuksi päähenkilökatraan jäseniin on mahdoton samaistua tai heidän puolestaan välittää, sillä heistä paljastuu aivan liian vähän inhimillisiä ominaisuuksia, jotka tasapainottaisivat heidän eksentrisempiä puoliaan.

Näyttelijöistä vakuuttavimman suorituksen vetää yllättävästi Mark Ruffalo Bruce Bannerin ja Hulkin kaksoisosassa. Hän onnistuu nimittäin luomaan varautuneen tiedemiehen hahmostaan elokuvan aidoimman oloisen persoonan. Robert Downey Jr. esittää puolestaan tavanomaiseen tapaansa mallikkaasti Tony Starkin roolissa Robert Downey Junioria, ja kun dialogi tarjoaa kelpo tulituen sarkastisuuksiin, ei häneltä sen enempää osaa vaatiakaan. Johansson pistää sen sijaan silmään jokseenkin vaisulla esityksellään, sillä hänen ainoa ilmeensä elokuvan aikana tuntuu olevan suu puolittain auki möllötys, eikä hän painu mieleen muiden omituisen otusten kerhon edustajien joukosta kuin sukupuolensa ansiosta.

Loppupuolellaan The Avengersin blockbuster-moottori yskii ja paukkuu jo siten, että elokuva lankeaa muutamiin kovin ärsyttäviin kliseisiin. Itse leffan huipentava kohtaus, jossa Stark pakenee sulkeutuvasta ulottuvuusportaalista viime tingassa, epäonnistuu jo rutiinimaisuudessaan säväyttämään, mutta vielä sitäkin vähemmän pulssia nostattaa aina yhtä ikävystyttävä WALL-E-hetki miehen maatessa maassa hengettömän oloisena saaden  muun ryhmän kuvittelemaan hänet jo kuolleeksi. Koko filmin niputtava kohtaus, jossa Fury jaarittelee, miten Kostajat palaavat auttamaan ihmiskuntaa, kun heitä kipeimmin tarvitaan, aiheuttaa puolestaan vain tuskastumista. Vastaavanlainen päähenkilön tai päähenkilöiden ylistyslässitys tuntuu nimittäin kuuluvan vakiolopetuksena vähintään joka toiseen supersankarikohellukseen.

Sulavasti ohjatut toimintakohtaukset ja nokkelasti kynäillyt sutkautukset estävät nippa nappa The Avengersin pakkaa hajoamasta kuin pahaa aavistamaton New York Hollywoodin efektinikkareiden käsissä. Siitä huolimatta leffan näännyttävä pituus terästettynä yhtäjaksoisella mäiskeellä ja minimaalisella määrällä todellisesta sisältöä aiheuttaa poikamaisen innostuksen sijaan vain pakaralihasten puutumista. Ö-luokan lähtökohdista parhaimmillaan kultaa takoneen Whedoninkin pullauttaessa lähdematreriaalin pohjalta ilmoille vain lattean liukuhihnatuotteen, sietää tosin luultavasti olla iloinen, että lopputulos muistuttaa tyydyttävyydessään sentään enemmän euron juustoa kuin haukatessa homeiseksi paljastuvaa leivänkannikkaa.