(2015)
Suuryhtiön sulattaessa syväjään Star Wars -saagan ympäriltä muinainen voima herää. Se ei ole kuitenkaan se mahtava kosminen voima, jota Aladdinin Henkikin hehkuttaa, vaan kaikkea kuolevaisia suurenmoisempi populaariviihteen markkinavoima. Kassakoneiden kilistessä miljardien eurojen tahtiin kysymys kuuluu, onko Disneyn valitsema tie pankkiin valoisa – vai nopea, helppo ja viettelevä.
J. J. Abramsin valinta Star Wars: The Force Awakensin ruoriin ei nostanut odotuksiani elokuvasarjan jatkon suhteen parjattua esiosatrilogiaa korkeammalle. Hänen ohjaamansa vuoden 2009 Star Trek -uusioversio on nimittäin silmissäni umpihölmö, kömpelö, pateettisuuden ja kohkauksen värittämä sekasotku. Siksi yllätyinkin, ettei Force Awakens tunnu vain nykykatsojien makuun turbokiihdytetyltä ison rahan uudelleenlämmittelyltä, jossa jokainen kohtaus pyrkii olemaan edellistä eeppisempi. Sitä vastoin filmistä hehkuu aito innostus, rakkaus alkuperäisiä leffoja kohtaan sekä halu paikata George Lucasin myöhempien vuosien virheet. Ei, pimeän itsepetoksen uhka ei leiju ylläni.
Seitsemäs Star Wars aiheuttaa alusta asti déjà-vu-tuntemuksia, sillä jälleen vastarintaliike kätkee ilkeiltä avaruusfasisteilta arvokasta tietoa robottiin, joka päätyy aavikkoplaneetalle pahaa aavistamattoman orvon haltuun. Orpo ei tosin tällä kertaa ole seikkailunjanoinen miehenalku vaan tapahtumien keskelle vastoin haluaan tempautuva, voimakastahtoinen nuori nainen. Rinnalleen hän saa takkiaan kääntäneen stormtrooper-sotilaan, joka puolestaan haluaisi vain päästä entisiä herrojaan pakoon. Huomionarvoista ja piristävää näin suuren budjetin elokuvalle onkin, että perinteisen valkoihoisen sankariuroon sijaan päähahmoiksi kohoavat nainen ja musta mies.
Elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia tarjoavat mainiota seikkailuviihdettä, joka vangitsee alkuperäisen Star Wars -trilogian tunnelman upottaen mukaan myös nykyaikaisia vaikutteita. Uusien hahmojen annetaan kantaa tarinaa yllättävän pitkään ennen kuin vanhoja tuttuja tavataan. Daisy Ridley ja John Boyegan roolisuorituksista välittyy lisäksi rentous ja luontevuus, josta esiosien vihreätä kangasta vasten patsastelleissa näyttelijöissä ei ollut merkkiäkään. Sympatiapisteet varastaa silti BB-8-robotti, joka ei ole pelkästään vaikuttava käytännön efekti vaan aidosti hauska koominen sidekick.
Tervetulleimpana korjausliikkeenä episodeihin I–III nähden Force Awakens sisältää paljon nasevasti kynäiltyä, reipashenkistä huumoria. Toisin kuin ällökakkaan astuva mulkosilmä-alien, filmin komediset elementit tavoittavat täydellisesti alkuperäisen trilogian pilke silmäkulmassa -asenteen. Erityisesti Harrison Ford vaikuttaa nauttivan roolinsa uusimisesta Han Solona, ja hänelle onkin kirjoitettu useita mainioita sutkautuksia. Referenssejä vanhoihin elokuviin ymmärretään hyödyntää vitseissä myös riittävän maltillisesti, joten fanipalvelu ei käy rasitteeksi.
Moderniuden tunnetta leffan komediaan tuo puolestaan nokkela Hollywood-konventioiden ympärikääntäminen. Käsikirjoittajista erityisesti Toy Story 3:n ja Little Miss Sunshinen taustalla häärineen Michael Arndtin kädenjälki näkyy mitä luultavimmin näissä pienissä hupaisissa hetkissä. Kun esimerkiksi Boyegan näyttelemä Finn-sotilas pelastaa Oscar Iisacin esittämän avaruuslentäjän, etenee heidän sananvaihtonsa hilpeästi:
– Miksi autat minua?
– Koska se on oikea asia tehdä!
– ...Tarvitset pilotin.
– Tarvitsen pilotin.
Toinen esiosaelokuvien virhe, jonka Force Awakens välttää, on liialliseen CGI:llä temppuiluun sortuminen. Sitä vastoin leffa hyödyntää ahkerasti käytännön tehosteita miniatyyreista matte-maalauksiin. Onnistuneista erikoisefekteistä kielii se, että monin paikoin on vaikea sanoa, mikä on tietokoneella toteutettua ja mikä ei. Ainoastaan muutamassa kohtauksessa CGI-tekeleet paistavat silmään niin, että ajan hampaan tietää purevan niihin vuosien kuluessa. Eräs esimerkki tarpeettomasta tietokoneluomuksesta on Lupita Nyong'on näyttelemä baariemäntä, Maz Katana, jonka paikalle kävisi hyvin mikä tahansa maskeerattu humanoidikin.
Abramsin eduksi on silti todettava, että visuaalisesti hän on ylittänyt itsensä. Hengästyttäviä näkymiä tarjoillaan enemmän kuin kolmessa esiosaepisodissa yhteensä. Mieleen painuvat erityisesti hiekkaan vajonnut tähtituhooja sekä Ilmestyskirja. Nyt -henkinen otos TIE-hävittäjistä auringonlasku taustallaan.
Nykyelokuvien suuntaukselle vastaisesti Force Awakens ansaitsee kehut myös samasta asiasta, missä Mad Max: Fury Road näytti ylpeästi mallia: leffan toimintakohtaukset palvelevat sen kerrontaa. Likipitäen jokainen rymistelytuokio kehittää näet hahmojen välisiä suhteita tai kuljettaa juonta eteenpäin. Tästä syystä tarina ei tunnukaan vain tekosyyltä irrallisten tehostespektaakkelien yhteen liimaamiseksi.
Tarpeettomaksi toimintatäytteeksi tuomitsen vain Han Solon salakuljettamien CGI-ökkömönkiäisten mellastustuokion sekä Finnin miekkamittelön toista stormtrooperia vastaan. Molemmissa kohtauksissa käsikirjoitus myös suojelee Finniä hahmona turhan läpinäkyvästi. Sitä vastoin esimerkiksi päähenkilöiden taistelu Millenium Falconilla heitä jahtaavia TIE-hävittäjiä vastaan toimii erinomaisesti elokuvan ensimmäisen näytöksen visuaalisena ja draamallisena huipennuksena.
Eniten ristiriitaisia mielipiteitä katsojissa Force Awakens on herättänyt antagonistillaan. Kylo Renistä ei nimittäin kehkeydy mikään Darth Vader vaan pikemminkin pimeän lordin nynnerö fanipoika, mistä syystä todelliset fanipojat eivät takuulla hahmolle lämpene. Ren pukeutuu mustaan kypärään ja viittaan esikuvaansa matkien, mutta on pohjimmiltaan epävarma, Voimassa heikko sekä taipuvainen kiukutteluun, kun suunnitelmat eivät menekään hänen tahtonsa mukaan. Kaikeksi onneksi Adam Driver demonstroi roolissaan Hayden Christensenille miten angstista nulikkaa kuuluu näytellä vakuuttavasti piinaavan sijaan. Kiinnostavaa on myös, että hahmoa viekoitteleekin vaihtelun vuoksi Voiman valoisa puoli pimeän sijaan.
Perhetematiikka kohoaa keskeiseen osaan Force Awakensin tarinaa. Elokuva peilaa alkuperäissaagan Luken ja Vaderin suhdetta kääntäen asetelman kuitenkin ympäri, sillä Ren paljastuu Han Solon ja Leian jälkikasvuksi. Voiman eri puolelle asettuvista vanhemmista ja lapsista muodostuu näin yksi koko elokuvasarjan kantavista teemoista. Toimittihan jopa Obi-Wan jedimestarin roolissaan orvolle Anakinille eräänlaisen isähahmon virkaa. Sukupolvien välinen kuilu sijaitsee Star Warsin tosimaailmaa heijastelevan tragedian ytimessä: vuosikymmenestä toiseen yhteys isien ja poikien välillä katkeaa eivätkä kummatkaan pysty hyväksymään toistensa arvomaailmaa.
Erittäin sopivaa onkin, että Han Solo saa lopulta elokuvassa surmansa Renin kädestä. Käänteen arvaa helposti etukäteen, mutta siitä huolimatta erään kaikkien aikojen ikonisimman elokuvahahmon kuolema on tehokas hetki. Etukäteen en uskonut, että Disneyltä ja Abramsilta löytyisi rohkeutta fanisuosikkien uhraamiseen, joten jännitin Solon kohtaloa loppuun asti.
Toisin kuin Ren, Force Awakensin muut ilkimykset eivät ihastuta. Imperiumin perintöä jatkava Ensimmäinen ritarikunta rinnastuu Sieg Heil! -tervehdyksineen niin alleviivatusti natseihin, että heidän kohdallaan leffa vaikuttaa jo parodioivan itseään. Konkkaronkan päällikkö, keisari Palpatinen tavoin hologrammina patsasteleva ylijohtaja Snoke, on puolestaan kertakaikkisen tylsä, mitäänsanomaton ja koomisen epäuhkaavasti nimetty Voldemort-klooni. Toivon mukaan hän osoittautuu seuraavissa leffoissa pelkäksi katsojan harhaanjohdatukseksi todellisen pahan edellä.
Ensimmäisen ritarikunnan epävakuuttavuutta filmissä lisää se, että he epäonnistuvat surkeasti jokaisessa pyrkimyksessään. Elokuvan häiritsevimpänä typeryytenä kapinalliset esimerkiksi kykenevät jälleen tuhoamaan pahisten planeettoja hävittävän superaseen varttitunnissa ampumalla sitä heikkoon kohtaan. Luulisi, että kahden atomeiksi ammutun Kuolemantähden jälkeen moinen amatöörimäinen suunnitteluvirhe olisi jo korjattu.
Toinen selkeä merkki kömpelöstä kirjoittamisesta filmissä on se, miten hahmojen reitit risteävät tuon tuostakin epätodennäköisillä tavoilla. Finn esimerkiksi kohtaa Reyn ja etsimänsä BB-8:n lähes välittömästi hätälaskeudettuaan tytön kotiplaneetalle. Solo, Finn ja Chewbacca puolestaan törmäävät ällistyttävästi Reyhin Ritarikunnan valtaisan aseen sisällä, ennen kuin hälytystilassa partioivat sotilaat löytävät ketään heistä. Nämä yhteensattumat lienee mahdollista perustella epämääräisesti Voiman johdatuksella, mutta siinäkin tapauksessa kyseessä on vain hatara yritys oikeuttaa laiskaa tarinankerrontaa.
Force Awakensia on kritisoitu myös siitä, että Rey oppii käyttämään Voimaa silmänräpäyksessä. Ottaen huomioon elokuvan otsikon hänen kykyjensä nopea karttuminen saattaa tosin olla tarkoituksellista, vaikka hidasta kehitystä olisikin ollut kiehtovampaa seurata. Reyn valomiekkataidot kokeneempaa Reniä vastaan voi puolestaan jotenkuten oikeuttaa sillä, ettei hän ole suinkaan kokematon lähitaisteluaseiden kanssa, minkä lisäksi Ren on haavoittunut ennen kamppailua.
Valomiekkailun kohdalla ilahduttaa joka tapauksessa se, että pitkästä aikaa taistelusta välittyy maanläheinen fyysisyys. Säilien kalistelu näyttääkin leffassa huomattavasti uskottavammalta kuin esiosien volttien ja piruettien kyllästämät tanssinumerot.
Erityisesti Force Awakensia on syytetty vanhojen Star Wars -leffojen elementtien ja juonikuvioiden kierrättämisestä. Yhtäläisyydet ovat häiritseviä etenkin Ristikunnan superaseen tapauksessa, koska samaan kliimaksiin turvautuminen kolmatta kertaa on mielikuvituksetonta eikä toimi edes tarinan sisällä. Tuttuuden tavoittelu on Disneylta ja Abramsilta toisaalta ymmärrettävää, sillä sen ansiosta filmi saavuttaa alkuperäisen trilogian tunnelman. Välillä lopputulos tosin vaikuttaa Uuden toivon ja Imperiumin vastaiskun osista kootulta palapeliltä.
Väite siitä, että elokuva sortuu toistamaan aiempaan nähden identtisen tarinan uudella kiillotteella, on kuitenkin epäreilua yliyksinkertaistamista. Vedettäessä yhtäläisyysmerkkejä samankaltaisuuksien välille täytyy nimittäin huomioida myös oleelliset erot. Vaikka esimerkiksi sekä Uudessa toivossa että Force Awakensissa esiintyy vanha mentor-hahmo, joka kuolee leffaa toisen näytöksen lopuksi, se ei tarkoita, että kyseessä ovat lainkaan samanlaiset henkilöt tai että he täyttävät leffoissa saman roolin kuin hyvin yleisellä tasolla tarkasteltuna. Soimattaessa Star Wars -jatko-osaa tarinankerronnallisen omaperäisyyden puutteesta täytyy myös muistaa, ettei vuoden 1977 Tähtien sotakaan ole juoneltaan kuin ikivanhan sankarimyytin modernisointi.
Yksityiskohdista Force Awakensia on silti helppo kritisoida. Dialogi esimerkiksi lankeaa kankeaan eksposition syöttämiseen erityisesti Hanin ja Leian kerratessa yhteistä menneisyyttään. Planeetantuhoajan kuolemansäteen näkyminen viiveettä toiseen aurinkokuntaan sekä perstuntumalla avaruusaluksen jarrutus ylivalonnopeudesta ilmakehään eivät puolestaan istu edes Star Warsin kaltaisen fysiikan laeista piittaamattoman avaruusfantasian logiikkaan. John Williamsin musiikit eivät myöskään painu mieleen vastaavalla tavalla kuin aiempien elokuvien melodiat, esiosat mukaan lukien.
Force Awakensista tuskin kehittyykään tulevaisuuden klassikkoa, mutta episodien I–III jälkeen aidosti kelvollista Star Wars -elokuvaa voi pitää jo itsessään aikaansaannoksena. Filmi tavoittaa erinomaisesti originaalitrilogian hengen, tuntuu osalta samaa jatkumoa ja on vieläpä lisäksi tavallista tasokkaampi suuren budjetin toimintaseikkailu. Leffan katsottuaan saagan jatkoa uskaltaakin pitkästä aikaa odottaa innolla. Disney uudelleenkäynnistää sodan ja korjaa sadon, mutta teatterista poistuttuaan oloaan ei tunne ketkun jedimestarin höynäyttämäksi stormtrooperiksi.
J. J. Abramsin valinta Star Wars: The Force Awakensin ruoriin ei nostanut odotuksiani elokuvasarjan jatkon suhteen parjattua esiosatrilogiaa korkeammalle. Hänen ohjaamansa vuoden 2009 Star Trek -uusioversio on nimittäin silmissäni umpihölmö, kömpelö, pateettisuuden ja kohkauksen värittämä sekasotku. Siksi yllätyinkin, ettei Force Awakens tunnu vain nykykatsojien makuun turbokiihdytetyltä ison rahan uudelleenlämmittelyltä, jossa jokainen kohtaus pyrkii olemaan edellistä eeppisempi. Sitä vastoin filmistä hehkuu aito innostus, rakkaus alkuperäisiä leffoja kohtaan sekä halu paikata George Lucasin myöhempien vuosien virheet. Ei, pimeän itsepetoksen uhka ei leiju ylläni.
Elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia tarjoavat mainiota seikkailuviihdettä, joka vangitsee alkuperäisen Star Wars -trilogian tunnelman upottaen mukaan myös nykyaikaisia vaikutteita. Uusien hahmojen annetaan kantaa tarinaa yllättävän pitkään ennen kuin vanhoja tuttuja tavataan. Daisy Ridley ja John Boyegan roolisuorituksista välittyy lisäksi rentous ja luontevuus, josta esiosien vihreätä kangasta vasten patsastelleissa näyttelijöissä ei ollut merkkiäkään. Sympatiapisteet varastaa silti BB-8-robotti, joka ei ole pelkästään vaikuttava käytännön efekti vaan aidosti hauska koominen sidekick.
Moderniuden tunnetta leffan komediaan tuo puolestaan nokkela Hollywood-konventioiden ympärikääntäminen. Käsikirjoittajista erityisesti Toy Story 3:n ja Little Miss Sunshinen taustalla häärineen Michael Arndtin kädenjälki näkyy mitä luultavimmin näissä pienissä hupaisissa hetkissä. Kun esimerkiksi Boyegan näyttelemä Finn-sotilas pelastaa Oscar Iisacin esittämän avaruuslentäjän, etenee heidän sananvaihtonsa hilpeästi:
– Miksi autat minua?
– Koska se on oikea asia tehdä!
– ...Tarvitset pilotin.
– Tarvitsen pilotin.
Abramsin eduksi on silti todettava, että visuaalisesti hän on ylittänyt itsensä. Hengästyttäviä näkymiä tarjoillaan enemmän kuin kolmessa esiosaepisodissa yhteensä. Mieleen painuvat erityisesti hiekkaan vajonnut tähtituhooja sekä Ilmestyskirja. Nyt -henkinen otos TIE-hävittäjistä auringonlasku taustallaan.
Nykyelokuvien suuntaukselle vastaisesti Force Awakens ansaitsee kehut myös samasta asiasta, missä Mad Max: Fury Road näytti ylpeästi mallia: leffan toimintakohtaukset palvelevat sen kerrontaa. Likipitäen jokainen rymistelytuokio kehittää näet hahmojen välisiä suhteita tai kuljettaa juonta eteenpäin. Tästä syystä tarina ei tunnukaan vain tekosyyltä irrallisten tehostespektaakkelien yhteen liimaamiseksi.
Eniten ristiriitaisia mielipiteitä katsojissa Force Awakens on herättänyt antagonistillaan. Kylo Renistä ei nimittäin kehkeydy mikään Darth Vader vaan pikemminkin pimeän lordin nynnerö fanipoika, mistä syystä todelliset fanipojat eivät takuulla hahmolle lämpene. Ren pukeutuu mustaan kypärään ja viittaan esikuvaansa matkien, mutta on pohjimmiltaan epävarma, Voimassa heikko sekä taipuvainen kiukutteluun, kun suunnitelmat eivät menekään hänen tahtonsa mukaan. Kaikeksi onneksi Adam Driver demonstroi roolissaan Hayden Christensenille miten angstista nulikkaa kuuluu näytellä vakuuttavasti piinaavan sijaan. Kiinnostavaa on myös, että hahmoa viekoitteleekin vaihtelun vuoksi Voiman valoisa puoli pimeän sijaan.
Erittäin sopivaa onkin, että Han Solo saa lopulta elokuvassa surmansa Renin kädestä. Käänteen arvaa helposti etukäteen, mutta siitä huolimatta erään kaikkien aikojen ikonisimman elokuvahahmon kuolema on tehokas hetki. Etukäteen en uskonut, että Disneyltä ja Abramsilta löytyisi rohkeutta fanisuosikkien uhraamiseen, joten jännitin Solon kohtaloa loppuun asti.
Ensimmäisen ritarikunnan epävakuuttavuutta filmissä lisää se, että he epäonnistuvat surkeasti jokaisessa pyrkimyksessään. Elokuvan häiritsevimpänä typeryytenä kapinalliset esimerkiksi kykenevät jälleen tuhoamaan pahisten planeettoja hävittävän superaseen varttitunnissa ampumalla sitä heikkoon kohtaan. Luulisi, että kahden atomeiksi ammutun Kuolemantähden jälkeen moinen amatöörimäinen suunnitteluvirhe olisi jo korjattu.
Force Awakensia on kritisoitu myös siitä, että Rey oppii käyttämään Voimaa silmänräpäyksessä. Ottaen huomioon elokuvan otsikon hänen kykyjensä nopea karttuminen saattaa tosin olla tarkoituksellista, vaikka hidasta kehitystä olisikin ollut kiehtovampaa seurata. Reyn valomiekkataidot kokeneempaa Reniä vastaan voi puolestaan jotenkuten oikeuttaa sillä, ettei hän ole suinkaan kokematon lähitaisteluaseiden kanssa, minkä lisäksi Ren on haavoittunut ennen kamppailua.
Valomiekkailun kohdalla ilahduttaa joka tapauksessa se, että pitkästä aikaa taistelusta välittyy maanläheinen fyysisyys. Säilien kalistelu näyttääkin leffassa huomattavasti uskottavammalta kuin esiosien volttien ja piruettien kyllästämät tanssinumerot.
Väite siitä, että elokuva sortuu toistamaan aiempaan nähden identtisen tarinan uudella kiillotteella, on kuitenkin epäreilua yliyksinkertaistamista. Vedettäessä yhtäläisyysmerkkejä samankaltaisuuksien välille täytyy nimittäin huomioida myös oleelliset erot. Vaikka esimerkiksi sekä Uudessa toivossa että Force Awakensissa esiintyy vanha mentor-hahmo, joka kuolee leffaa toisen näytöksen lopuksi, se ei tarkoita, että kyseessä ovat lainkaan samanlaiset henkilöt tai että he täyttävät leffoissa saman roolin kuin hyvin yleisellä tasolla tarkasteltuna. Soimattaessa Star Wars -jatko-osaa tarinankerronnallisen omaperäisyyden puutteesta täytyy myös muistaa, ettei vuoden 1977 Tähtien sotakaan ole juoneltaan kuin ikivanhan sankarimyytin modernisointi.
Force Awakensista tuskin kehittyykään tulevaisuuden klassikkoa, mutta episodien I–III jälkeen aidosti kelvollista Star Wars -elokuvaa voi pitää jo itsessään aikaansaannoksena. Filmi tavoittaa erinomaisesti originaalitrilogian hengen, tuntuu osalta samaa jatkumoa ja on vieläpä lisäksi tavallista tasokkaampi suuren budjetin toimintaseikkailu. Leffan katsottuaan saagan jatkoa uskaltaakin pitkästä aikaa odottaa innolla. Disney uudelleenkäynnistää sodan ja korjaa sadon, mutta teatterista poistuttuaan oloaan ei tunne ketkun jedimestarin höynäyttämäksi stormtrooperiksi.
Kommentit
Lähetä kommentti