Mad Max: Fury Road

(2015)

Joukko naisia pakenee kohtaloaan sisätiloihin lukittuina synnytyskoneina. Heitä ajaa takaa valtaapitävä patriarkaatti, jonka johtamassa uskonnollisen fanaattisessa yhteiskunnassa kaikki y-kromosomilliset ovat aivopestyjä kulttuurin vaikutteiden orjia. Pari kundia löytää silti sisimmästään ripauksen empatiaa ja päättää ryhtyä taistoon tasa-arvon puolesta. Kyseessä on George Millerin Mad Max: Fury Road, jota testosteronia puhkuvat äijälaumat ylistävät yksimielisesti parhaaksi toimintaelokuvaksi vuosikausiin. Ironiaa on ilmassa kuin bensankäryä aavikolla.

En ole nähnyt kolmea ensimmäistä Mad Max -elokuvaa, mutta Falloutinsa pelanneessa Fury Roadin mielipuolien täyttämä, postapokalyptinen hiekkaerämaa herättää silti déjà-vu-tuntemuksia. Tutut elementit eivät kuitenkaan estä Millerin klassikkoelokuvasarjan uudelleenlämmittelyä vaikuttamasta suorastaan visiönääriseltä. Pöpi-Maxin neljäs seikkailu on mielikuvituksen ja kaistapäisyyden juhlaa, jossa salamoivat hiekkamyrskyt sekä tulta syöksevät sähkökitarat kruunaavat kauniin päivän. CGI:ta käytetään säästeliäästi mutta stuntteja ja käytännön efektejä senkin edestä. Jopa oranssin ja sinivihreän kyllästämä värimaailma sopii filmin yleisilmeeseen kuin kromi karieksen torjuntaan.

Fury Road koostuu elokuvana käytännössä yhdestä pitkästä ajojahdista. Konflikti ei vaadi alustusta tai selittelyjä, sillä katsojina asetumme automaattisesti Charlize Theronin näyttelemän komentaja Furiosan ja hänen alakynteen joutuneen karkurijoukkonsa puolelle. Theronin vakuuttava, Alien-filmien Ellen Ripleyn mieleen tuova kovismimmi on jättää varjoonsa Tom Hardyn esittämän Maxin, joka viettää leffan koko ensimmäisen näytöksen roikkuen ihmisveripussina auton nokassa.

Toimintaa filmissä riittää, mutta se on hyvin rytmitettyä sekä täynnä omaperäisiä, vaihtelevia ja visuaalisesti näyttäviä hetkiä. Hektisistä leikkauksista huolimatta tapahtumat pysyvät helposti seurattavina, sillä hävityksen kannalta oleelliset elementit on sijoitettu aina kuvan keskelle. Pelkän itsetarkoituksellisen silmänkarkin sijaan jokainen rymistelytuokio myös edistää tarinaa tai paljastaa jotain uutta leffan kiehtovan vinksahtaneesta maailmasta. Ainoastaan viimeinen yhteenotto sankareiden ja heidän takaa-ajajiensa välillä venähtää aavistuksen ylipitkäksi, mutta elokuvan huipentavana epätoivoisena selviytymistaisteluna sen antaa miltei anteeksi.

Meno Maxin maailmassa on kornia, sekopäistä ja hulvatonta. Vaikka Millerillä on ohjaajana pilke silmäkulmassa, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa anna hulluttelun tukahduttaa tarinan jännitteitä. Koska elokuvan pinnan alla piilevät teemat ovat vakavia, ottaa se myös hahmojensa ponnistelut vakavasti. Filmin tärähtäneisyydestä huolimatta sen draama on todellista, mitä heijastelee myös intensiivistä tunnelmaa erinomaisesti nostattava musiikki.

Ovelan feministisen allegoriansa ansiosta Fury Road kohoaa pelkkien teknisesti pätevien toimintapätkien yläpuolelle. Miesten hallitsema aavikkoyhteiskunta, josta elokuvan haaremivaimot karkaavat, muistuttaa kuin maailmanlopun Saudi-Arabiaa, jossa kansa elää puutteessa uskonnollisen johtohahmon pitäessä ottessaan fanaattisia kannattajiaan ja luonnonvaroja. Seksiorjiksi alistetut naiset esittävät kuitenkin sorrolleen vastalauseen: "Me emme ole esineitä!" Myöhemmin elokuvassa kohdataan myös joukko vanhoja maansa menettäneitä soturinaisia. He liittyvät niin ikään taistoon Maxin ja Furiosan rinnalle hirmuvallan kitkemiseksi.

Fury Roadin hahmoja ei voi ylistää syvällisiksi persooniksi. Sen sijaan heidän merkityksensä on symbolinen. Menneisyyden haamujensa vainoamasta Maxista esimerkiksi muodostuu ulkopuolinen taho, jota ilman naiset eivät voisi onnistua taistelussaan paljon heitä voimakkaampaa pahaa vastaan. Hän on rikkinäinen mies, joka väittää olevansa kiinnostunut vain selviytymisestä mutta joka humaaniutensa vuoksi ajautuu ennen pitkää auttamaan muita hädässä olevia. Elokuvan lopussa hän katoaa vähin äänin kansan joukkoon osoituksena siitä, että yksikin henkilö voi vaikuttaa ratkaisevasti yhteiskunnallisen murroksen käynnistämiseen. Leffan päättävä lainaus kuvastaa puolestaan tietä, jolle hän on viimein ihmisenä astunut: "Minne täytyy meidän mennä, meidän, jotka vaellamme tässä autiomaassa, etsien parempaa itseämme?"

Elokuvan miehistä keskeiseen rooliin kohoaa myös fanaatikkojen puolelta sankarien leiriin loikkaava nuori taistelija, Nux. Toisin kuin uskonsoturista etukäteen olettaisi, hän paljastuu sympaattiseksi henkilöksi, joka pystyy yksilönä nousemaan lähtökohtiensa yläpuolelle. Hänen kääntymyksensä on tosin toteutettu hieman kankeasti, mutta hahmona hän näyttää silti, etteivät miehet ole tuomittu kulttuurinsa sätkynukeiksi vastakkaisen sukupuolen kohtelussaan. Hänen uhrauksensa myötä leffassa toisteltava "Todista minut!" -huuto saa myös nerokkaan kaksoismerkityksen. Toisin kuin esimerkiksi Thelma & Louise, joka esittää mieshahmonsa varsin yksipuolisessa valossa, Millerin teos tunnustaakin, että sukupuolten välinen tasa-arvo koskettaa ja vaatii toteutuakseen sekä naisia että miehiä.

Siinä missä mieshahmot tarjoavat jahdattaville naisille kriittistä apuaan, komentaja Furiosa puolestaan orkestroi koko raivoisan pakomatkan. Sukupuolelleen epätavanomaisen korkeaan asemaan yhteiskunnassa kivunneena hän on nähnyt kaltaistensa kärsimykset eikä voi katsoa niitä loputtomiin vain sivusta. Hän joutuu kuitenkin painimaan ajatuksen kanssa, miten epätoivoista todellisen muutoksen aikaan saaminen on kaiken kaikkiaan. Pessimistinen Max jopa varoittaa häntä: "Toivo on virhe. Jos et pysty korjaamaan sitä, mikä on rikki, tulet hulluksi."

Vaikka Fury Road on yksi viime aikojen vaikuttavimmista toimintaelokuvista, vaativalle katsojalle jää kuitenkin yksityiskohtia niuhotettavaksi. Käsikirjoitus esimerkiksi varjelee oleellisia hahmoja pahimmilta vaurioilta, sillä vaikka Max paiskautuu hiekkamyrskyssä pitkin aavikkoa kuin räsynukke, hän nousee myöhemmin pystyyn ilman loukkaantumisen merkkiään. Filmin maailman logiikka herättää myös ajoittain kummastusta: missään vaiheessa takaa-ajajat eivät yritä mitään niinkin yksinkertaista kuin ampua pakorekan renkaita, minkä lisäksi vettä ja polttoainetta tuhlaillaan autiomaan keskellä hämmentävän holtittomasti. Leffan 3D-efektiä on samoin lupa kritisoida, sillä se ei tuo katsomiselämykseen muuta lisää kuin yksittäisen yleisöä kohti syöksyvän CGI-kammotuksen.

Kokonaisuuden edessä valitus kuitenkin haihtuu kuin pakokaasut Australian tuuliin. Fury Road ajaa nimittäin sanomansa perille riemastuttavalla riehakkuudella. Paikoittain jopa melodramaattiseksi äityvät kohtaukset eivät kuitenkaan tunnu missään vaiheessa epäaidoilta tai leffan sävyyn sopimattomilta.

Tappajahaita arvostellessani voivottelin nykypäivän blockbusterien tasoa, mutta yli 30 vuotta vanhan leffasarjan jatko-osa loikkaa erämaan pensaasta ja näyttää, että kesäleffoilta on lupa edellyttää muutakin kuin nostalgialla rahastusta ja ison budjetin tietokonetehosteita. Kun veteraani-Millerin tasa-arvoinen takaa-ajotoimintapäräys puhkeaa täyteen vimmaansa, dinosaurukset ja supersankaripullistelut ovat vain tiellä.