Mad Max: Fury Road

Joukko naisia pakenee kohtaloaan sisätiloihin lukittuina synnytyskoneina. Heitä ajaa takaa valtaapitävä patriarkaatti, jonka johtamassa uskonnollisen fanaattisessa yhteiskunnassa kaikki y-kromosomilliset ovat aivopestyjä kulttuurin vaikutteiden orjia. Pari kundia löytää silti sisimmästään ripauksen empatiaa ja päättää ryhtyä taistoon tasa-arvon puolesta. Kyseessä on George Millerin Mad Max: Fury Road, jota testosteronia puhkuvat äijälaumat ylistävät yksimielisesti parhaaksi toimintaelokuvaksi vuosikausiin. Ironiaa on ilmassa kuin bensankäryä aavikolla.

En ole nähnyt kolmea ensimmäistä Mad Max -elokuvaa, mutta Fallout-videopelinsä pelanneelle Fury Roadin mielipuolien täyttämä, postapokalyptinen hiekkaerämaa herättää silti déjà-vu-tuntemuksia. Tutut elementit eivät kuitenkaan estä Millerin klassikkoleffasarjan uudelleenlämmittelyä vaikuttamasta suorastaan visiönääriseltä. Pöpi-Maxin neljäs seikkailu on mielikuvituksen ja kaistapäisyyden juhlaa, jossa salamoivat hiekkamyrskyt sekä tulta syöksevät sähkökitarat kruunaavat kauniin päivän. CGI:ta käytetään säästeliäästi mutta stuntteja ja käytännön efektejä senkin edestä. Jopa oranssin ja sinivihreän kyllästämä värimaailma sopii filmin yleisilmeeseen kuin kromi karieksen torjuntaan.

Fury Road koostuu käytännössä yhdestä pitkästä ajojahdista. Konflikti ei vaadi alustusta tai selittelyjä, sillä katsojina asetumme automaattisesti Charlize Theronin näyttelemän komentaja Furiosan sekä hänen alakynteen joutuneen karkurijoukkonsa puolelle. Theronin vakuuttava, Alien-filmien Ellen Ripleyn mieleen tuova kovismimmi on jättää varjoonsa Tom Hardyn esittämän Maxin, joka viettää leffan koko ensimmäisen näytöksen roikkuen ihmisveripussina auton nokassa.

Toimintaa filmissä riittää, mutta se on hyvin rytmitettyä sekä täynnä omaperäisiä, vaihtelevia ja visuaalisesti näyttäviä hetkiä. Hektisistä leikkauksista huolimatta tapahtumat pysyvät helposti seurattavina, sillä hävityksen kannalta oleelliset elementit on sijoitettu aina kuvan keskelle. Pelkän itsetarkoituksellisen silmänkarkin sijaan jokainen rymistelytuokio myös edistää tarinaa tai paljastaa jotain uutta leffan kiehtovan vinksahtaneesta maailmasta. Ainoastaan viimeinen yhteenotto sankareiden ja heidän takaa-ajajiensa välillä venähtää aavistuksen ylipitkäksi, mutta elokuvan huipentavana epätoivoisena selviytymistaisteluna sen antaa anteeksi.

Meno Maxin maailmassa on kornia, sekopäistä ja hulvatonta. Vaikka Millerillä on ohjaajana pilke silmäkulmassa, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa anna hulluttelun tukahduttaa tarinan jännitteitä. Koska elokuvan pinnan alla piilevät teemat ovat vakavia, se ottaa hahmojensa ponnistelut vakavasti. Filmin tärähtäneisyydestä huolimatta sen draama on todellista, mitä heijastelee myös intensiivistä tunnelmaa erinomaisesti nostattava Junkie XL:n soundtrack.

Ovelan feministisen allegoriansa ansiosta Fury Road kohoaa pelkkien teknisesti pätevien toimintapätkien yläpuolelle. Miesten hallitsema aavikkoyhteiskunta, josta elokuvan haaremivaimot karkaavat, muistuttaa kuin maailmanlopun Saudi-Arabiaa. Kansa elää puutteessa uskonnollisen johtohahmon pitäessä ottessaan fanaattisia kannattajiaan sekä luonnonvaroja. Seksiorjiksi alistetut naiset esittävät kuitenkin sorrolleen vastalauseen: "Me emme ole esineitä!" Myöhemmin elokuvassa vanhat maansa menettäneet soturinaiset liittyvät niin ikään taistoon Maxin ja Furiosan rinnalle hirmuvallan kitkemiseksi.

Fury Roadin hahmoja ei voi ylistää syvällisiksi persooniksi. Sen sijaan heidän merkityksensä on symbolinen. Menneisyyden haamujensa vainoamasta Maxista esimerkiksi muodostuu ulkopuolinen taho, jota ilman naiset eivät onnistuisi taistelussaan paljon heitä voimakkaampaa pahaa vastaan. Hän on rikkinäinen mies, joka väittää välittävänsä vain selviytymisestä mutta joka humaaniutensa vuoksi ajautuu auttamaan muita hädässä olevia. Elokuvan lopussa hän katoaa vähin äänin kansan joukkoon osoituksena siitä, että yksittäinekin henkilö voi vaikuttaa ratkaisevasti yhteiskunnallisen murroksen käynnistämiseen. Leffan päättävä lainaus kuvastaa puolestaan tietä, jolle hän on viimein astunut: "Minne täytyy meidän mennä, meidän, jotka vaellamme tässä autiomaassa, etsien parempaa itseämme?"

Elokuvan miehistä keskeiseen rooliin kohoaa myös fanaatikkojen puolelta sankarien leiriin loikkaava nuori taistelija, Nux. Toisin kuin uskonsoturista etukäteen olettaisi, hän paljastuu sympaattiseksi persoonaksi, joka kykenee nousemaan lähtökohtiensa yläpuolelle. Vaikka hänen kääntymyksensä on toteutettu hieman kankeasti, hahmona hän näyttää silti, etteivät miehet ole tuomittu vallitsevan kulttuurin sätkynukeiksi vastakkaisen sukupuolen kohtelussaan.

Nuxin uhrauksen myötä leffassa toisteltava "Witness me!" -huuto saa nerokkaan kaksoismerkityksen. Toisin kuin esimerkiksi Thelma & Louise, joka esittää mieshahmonsa varsin yksipuolisessa valossa, Millerin teos tunnustaakin, että sukupuolten välinen tasa-arvo koskettaa ja vaatii toteutuakseen sekä naisia että miehiä. Nux on Mad Maxin maailmassa tällainen harvinaislaatuinen mies, joka suostuu uhraamaan oman hyvänsä muiden puolesta.

Siinä missä mieshahmot tarjoavat jahdattaville naisille apuaan, komentaja Furiosa puolestaan orkestroi koko raivoisan pakomatkan. Hän on kivunnut aavikkoyhteiskunnassa sukupuolelleen epätavanomaisen korkeaan asemaan eikä voi katsoa kaltaistensa kärsimyksiä enää vain sivusta. Hän joutuu kuitenkin painimaan sen kanssa, miten epätoivoista todellisen muutoksen aikaan saaminen todellisuudessa on. Pessimistinen Max varoittaa häntä: "Toivo on virhe. Jos et pysty korjaamaan sitä, mikä on rikki, tulet hulluksi."

Vaikka Fury Road on yksi viime aikojen vaikuttavimmista toimintaelokuvista, vaativalle katsojalle jää joitakin yksityiskohtia niuhotettavaksi. Käsikirjoitus esimerkiksi varjelee keskeisimpiä hahmoja, sillä vaikka Maxia paiskotaan hiekkamyrskyssä pitkin aavikkoa kuin räsynukkea, hän nousee myöhemmin pystyyn ilman loukkaantumisen merkkiään. Filmin maailman logiikka herättää myös ajoittain kummastusta: missään vaiheessa takaa-ajajat eivät yritä mitään niinkin yksinkertaista kuin ampua pakorekan renkaita. Vettä ja polttoainetta tuhlaillaan lisäksi autiomaan keskellä hämmentävän holtittomasti. Leffan 3D-efektiä on samoin lupa kritisoida, sillä se ei tuo katsomiselämykseen muuta lisää kuin yksittäisen yleisöä kohti syöksyvän CGI-kammotuksen.

Kokonaisuuden edessä valitusvirret kuitenkin haihtuvat kuin pakokaasut Australian tuuliin. Fury Road ajaa nimittäin sanomansa perille riemastuttavalla riehakkuudella. Paikoittain jopa melodramaattiseksi äityvät kohtaukset eivät tunnu missään vaiheessa epäaidoilta tai leffan sävyyn sopimattomilta.

Tappajahaita arvostellessani voivottelin nykypäivän blockbusterien tasoa, mutta yli 30 vuotta vanhan leffasarjan jatko-osa näyttää, että kesäleffoilta on lupa edellyttää muutakin kuin nostalgialla rahastusta ja ison budjetin tietokonetehosteita. Kun veteraani-Millerin tasa-arvoinen takaa-ajotoimintapäräys puhkeaa täyteen vimmaansa, dinosaurukset ja supersankaripullistelut ovat vain tiellä.