Godzillan paluu

Viimeisin näkemäni Godzilla-filmi on Gareth Edwardsin vuoden 2014 Hollywood-versiointi. Tyylikkäästä traileristaan huolimatta se paljastui umpihölmöksi tekeleeksi, jossa unettavat ihmishahmot saivat enemmän valkokangasaikaa kuin itse nimikkohirviö ja jossa kansa ylistää jättiliskoa pelastajana sen hävitettyä miljoonakaupungin. Roland Emmerichin vuoden 1998 Godzillasta ei kannata edes puhua – vaikka se olikin lapsuudessani parasta ikinä. Hideaki Annon ja Shinji Higuchin Godzillan paluu palauttaa radioaktiivisen mutanttimonsterin juurilleen ja tekee siitä jälleen pelottavan.

Godzillan paluu on pohjimmiltaan satiiri, joka kommentoi yhteiskunnan haurautta kriisien edessä. Sen tarina keskittyy valtiokoneiston byrokratiaan, joka on auttamattoman liian jäykkää vastaamaan yllättäviin ja nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Elokuva luo yhtymäkohtia muun muassa Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuteen sekä Tōhokun vuoden 2011 maanjäristykseen ja tsunamiin.

Leffan hahmot ovat, jos mahdollista, vieläkin ohuempia kuin Edwardsin Godzillassa. Sen näennäinen päähenkilö on kabinetin apulaispääsihteeri, Hiroki Hasegawan esittämä Rando Yaguchi. Hänen etunimensäkin tosin jo kertoo, kuinka yhdentekevä tyyppi on kyseessä.

Yksittäisten ihmisten epäkiinnostavuus ei kuitenkaan haittaa, sillä poliittisen päätöksentekokoneiston seuraaminen on yllättävän kiehtovaa. Elokuva on leikattu nopearytmisesti, ja se yhdistelee luovasti erilaisia temppuja, kuten kamera-ajoja, found footagea, vaihtelevia kuvakulmia sekä suoraan kameralle puhuvia näyttelijöitä pitääkseen tapahtumat mukaansatempaavina. Sarjatulidialogi sekä Shirō Sagisun erinomainen soundtrack nostattavat entisestään hektistä tunnelmaa.

Hirviön hyökätessä Tokioon aikaa on vähän, mutta viranomaiset laahaavat koko ajan jäljessä. Eräs filmin hahmoista toteaakin osuvasti, että jopa tiedotustilaisuutta varten täytyy järjestää erikseen kokous. Kriisin syvetessä poliittiset mahdottomuudet myös estävät tekemästä rationaalisimpia päätöksiä, esimerkiksi silloin, kun pitäisi uhrata yksittäisiä ihmishenkiä tuhansien pelastamiseksi. Ylimmän hallinnon ottaessa osumaa alkaa puolestaan välitön valtapeli siitä, kuka nappaa itselleen perijän manttelin.

Godzillan paluu ei ole luonnollisestikaan tietokonetehosteiltaan yhtä vakuuttavaa jälkeä kuin Hollywood-vastineensa. Elokuvan alussa CGI näyttää muoviselta ja Godzillan kehittymätön muoto lievästi huvittavalta. Toisaalta efektien taso vaihtelee: keskivaiheilla elokuvaa kasvupyrähdyksen ottanut liskohirmu on yllättävän vakuuttava ilmestys. Leffan loppupuolella palataan taas jostain syystä alun muovisuuteen.

Anno on parhaiten tunnettu Neon Genesis Evangelion -animesta, joten kaiju-toiminta sekä Tokion jyrääminen eivät ole todellakaan hänelle vieraita konsepteja. Siguchi on puolestaan kunnostautunut Attack on Titan -live-version ohjaajana. Heidän näkemyksensä Godzillasta onkin parhaimmillaan puhdasta kauhua. Jättiläiseen ei tehoa mikään ase, ja sen päästyä keskelle Tokiota, jälki on todella rumaa. 

Kun Godzilla alkoi kylvää tuhoa atomisäteillään, suustani pääsi spontaani “woah!”. Hienona yksityiskohtana mörkö halkaisee vielä karmivalla tavalla alalaeukansa kahtia valmistautuessaan hävitykseen. Kyseessä on takuulla yksi viime vuosikymmenen katastrofileffojen vaikuttavimpia kohtauksia.

Puolivälinsä jälkeen Godzillan paluu menettää parhaimman draivinsa. Kun hahmot alkavat selvittää, miten kolossin päihittäisi turvautumatta ydinaseeseen – tuohon ikuiseen japanilaisten traumaan, joihin Godzilla-franchise aina pohjimmiltaan palautuu – leffa alkaa laahata liikaa ja muuttua epäuskottavaksi. Itse ratkaisu hirviön taltuttamiseksi on sitä paitsi jo entuudestaan tuttu toisesta lapsuuteni suosikista, Godzilla vs. Destoroyah -filmistä.

Pahin riippakivi elokuvalle on kuitenkin naurettava nuori Yhdysvaltain lähettiläs, Attack on Titanista tutuksi tulleen Satomi Ishiharan esittämä Kayoko Ann Patterson. Nainen puhuu huvittavan kehnoa englantia ja lisää näön vuoksi lauseidensa alkuun usein koomisen painokkaan “yesin”. Silti hän on mukamas vahva tulevaisuuden kandidaatti USA:n presidentiksi. Hahmon läsnäolo heikentää jokaista kohtausta, jossa hän on mukana.

Loppupuolella filmiä korostuu myös vaivaannuttavasti nationalistinen uhriintuminen Japanin nykyasemasta maailmanpolitiikan kentällä. Erityisesti riippuvaisuus Yhdysvalloista harmittaa selvästi leffan tekijöitä. Sitä muistetaankin voivotella, että “sodanjälkeinen” aika ja syntien sovittaminen tuntuu jatkuvan Japanille ikuisesti.

Godzillan paluun suurin viesti piilee silti siinä, miten ihmisten yhteen hiileen puhaltaminen nujertaa lopulta uhan kuin uhan ja auttaa nousemaan hädän ylitse. Varsinaiset tarinan sankarit löytyvät johtotehtävien sijaan ruohonjuuritasolta. Myös Godzilla itse vaikuttaa viime hetkillä huomaavansa yhteistyön voiman, sillä viimeinen otos paljastaa, miten se on yrittänyt kehittää itseään ihmisten kaltaiseksi.

Välillä elokuva alleviivaa tosin ärsyttävästi näkymättömämpien toimijoiden erinomaisuutta suhteessa ylimpiin päättäjiin. Päähenkilö esimerkiksi tajuaa ehdottaa välittömästi jättiläishirviötä onnettomuuden syyksi, vaikka idea olisi todellisuudessa kaukaa haettu ja tulisi aiheestakin sivuutetuksi. Mikako Ichikawan näyttelemä luontotutkija, Hiromi Ogashira, tuntuu myös jatkuvasti tietävän kaikesta kaiken.

Annon ja Siguchin modernisoitu näkemys Godzillasta pesee kuitenkin helposti kelvottomat amerikkalaisversioinnit. Godzillan paluu on epätasainen teos, jonka suorastaan epäreilulla tavalla ylivoimainen nimikkomonsteri palauttaa kaikesta huolimatta mieleen, mitä katastrofigenre voi viihdyttävimmillään olla. Paras puhti loppuu filmistä keskivaiheen huipennuksen jälkeen, mutta Tokiota on onneksi tallottu ja tuhottu siihen mennessä jo antaumuksella.