Taistelutoverit

HBO:n Taistelutoverit oli monien mielestä etenkin 2000-luvun alkupuolella parasta, mitä televisiossa on nähty. Steven Spielbergin ja Tom Hanksin tuottama toiseen maailmansotaan sijoittuva minisarja hämmästytti aikanaan elokuvatasoisilla tuotantoarvoillaan sekä valloitti tasokkaalla E- eli “Easy”-komppanian edesottamusten dramatisoinnillaan. Katsoin show’n jo kolmatta kertaa ja pidin siitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Minisarjana Taistelutovereilla on enemmän aikaa syventyä kokonaisen komppanian sotakokemuksiin kuin yksittäisellä elokuvalla. Uskaliaasti sarja luottaa siihen, ettei katsojalle tarvitse tarjota pyssyjen pauketta heti ensimmäisestä jaksosta alkaen, vaan se omistetaan koulutusleiriajan kuvaamiseen. Viimeiset kunnon aseelliset konfliktit puolestaan käydään jo show’n kolmanneksi viimeiseksi episodissa, kun taas kaksi viimeistä keskittyvät sodan loppuhetkiin, jolloin lopputulos on käytännössä ratkennut. Tällaiset seesteisemmät hetket luovat kontrastia kovimpiin rytinöihin ja tarjoavat mahdollisuuksia syventää hahmoja.

Sarjan lähimmäksi päähenkilöä muistuttavaksi hahmoksi nousee upseeri Dick Winters, jota esittää Lifesta ja Homelandista myöhemmin tunnetuksi tullut zenmäinen Damian Lewis. Winters kuitenkin ylenee ennen pitkää pataljoonan komentajaksi, jolloin hän poistuu toiminnan keskiöstä. Tämä jättää enemmän tilaa komppanian muille sotilaille nousta parrasvaloihin.

Taistelutoverit rakentaa jaksonsa fiksusti usein jonkin yksittäisen hahmon varaan. Näin show ei leviä joka suuntaan vaan pystyy kertomaan rajatumpia tarinoita. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Currahee-aloitusepisodin vastakkainasettelu Wintersin sekä komppanian tiukkakurisen kouluttajan, kapteeni Sobelin välillä, kuten myös pelkonsa voittavasta mutta epäonnisesta sotamies Blithesta kertova Carentan-jakso. Aina valittu lähestymistapa ei toki toimi täydellisesti: lääkintämies Eugene Roen näkökulma Bastognen taisteluun tuntuu nimittäin yllättävän puuduttavalta.

Sarja osaa olla toisaalta tarvittaessa julma ja brutaali. The Breaking Point -episodi, jossa ylikersantit Joe Toye sekä Bill Guarnere menettävät kumpikin jalkansa Adrennien taistelussa, on aina noussut epätoivoisuudessaan itselleni show’n huippukohdaksi. Surkeisiin jäisiin poteroihin painautuvia miehiä jauhava loputon saksalaisten tykkituli tuntuu tosissaan ahdistavalta.

Ainoa selkeä heikkous sarjan tavassa käsitellä hahmoja on siinä, että katsoja oppii tuntemaan monet tärkeät heistä vasta heille omistetussa episodissa. Esimerkiksi The Breaking Pointissa valokeilaan nousee vääpeli Carwood Lipton, joka on siihen mennessä pysytellyt tarinassa täysin taka-alalla. Hän kuitenkin paljastuu yhtäkkiä erääksi komppanian parhaista sotilaista ja sen luontevaksi johtohahmoksi. Välillä tuntuu, että show’lle olisi tehnyt hyvää, jos se olisi käyttänyt aikaa myös muutaman muun henkilön perusteellisempaan esittelyyn kuin vain Wintersin.

Taistelutovereiden eduksi on silti sanottava, että sen päätteeksi sentään kaikki ruudulla esiintyneet olennaiset hahmot muistaa sekä nimeltään että naamavärkiltään. Tämä ei ole sotakuvaukselle itsestäänselvyys. Rooleihin on ensinnäkin valittu kasvoiltaan erottuvia taitavia näyttelijöitä, jotka osaavat luoda tehokkaasti mieleenjäävän vaikutelman. Esimerkiksi Bill Guarnerea ei kummoisestikaan syvennetä persoonana, mutta jokainen show’n katsonut muistaa hänet Frank John Hughesin virnuilevan ja veijarimaisen tulkinnan ansiosta.

Ylipäänsä sotilaiden keskinäinen kanssakäyminen tuntuu sarjassa hyvin realistiselta. Keskellä tiukoimpiakin tilanteita välittämistä osoitetaan vittuilulla ja suunsoitolla, kuten miesten kesken on tavallista. Ennakkoluulot puolestaan voitetaan tekojen kautta.

Taistelutoverit perii paljon visuaalisessa tyylissään Pelastakaa sotamies Ryanilta. Taisteluissa hyödynnetään runsaasti käsivarakameraa, joka käyttää tavanomaista lyhyempää suljinaikaa liikkeen terävöittämiseksi ja sumeuden vähentämiseksi. Sarjan värimaailma on myös hyvin desaturoitu, sillä kuvaa hallitsevat harmaa ja beige.

Toimintakohtaukset eivät häviä intensiivisyydessään Ryanin vastaaville. Esimerkiksi Brécourtin kartanon hyökkäys ja Carentanin taistelu ovat adrenaliinitäytteisiä ja hektisiä yhteenottoja, joissa sodan kaoottinen luonne todella välittyy ruudun toiselle puolelle.

Intin käynyt suomalainen ei tosin voi lakata ihmettelemästä, miten vaarallisen lyhyitä etäisyyksiä jenkit pitävät toisistaan taistelukentällä hiippaillessaan. Yksi konekiväärisarjahan lakaisisi sumpussa käyskentelevät sotilaat hetkessä matalaksi! En kuitenkaan väitä, etteikö tämä olisi realismia siihen nähden, miten sodassa on tuohon aikaan toimittu.

Historiallinen tarkkuus onkin sarjassa kohdallaan. Stephen E. Ambrosen samanniminen lähdeteos pohjautuu nimittäin todellisten sotilaiden haastatteluihin, joita nähdään myös jokaisen jakson alussa. Pieniä asiavirheitä toki mahtuu matkan varrelle. Esimerkiksi sotamies Blithe ei todellisuudessa kuollut show’n esittämällä tavalla, sillä hänen rintamatoverinsa olivat hänen poismenostaan väärässä käsityksessä. Silti ruudulla esitettyä näkemystä voi kaikkinensa pitää hyvin uskottavana.

Taistelutoverit tuntuu myös huomattavasti vähemmän paatokselliselta ja jenkkipatrioottiselta sotakuvauksessaan kuin muistelin. Toki sarja esittää kuvaamansa hahmot sankareina, ja alkuteksteissä soiva kuorohoilaus herättää pateettisia mielleyhtymiä. Silti show’n näkökulma pysyttelee varsin neutraalina tavallisten sotilaiden kertomuksena. Kenties nykypäivän maailmassa kirkasotsainen tarina yksilöiden urhoollisesta uhrautuvaisuudesta yksioikoista pahuutta vastaan resonoi paljon vahvemmin kuin 2000-luvun alussa.

Spielbergin ja Hanksin toisen maailmansodan eeposta voikin edelleen pitää television ylittämättömimpänä sotakuvauksena – kenties Irakin sodasta kertovan Generation Killin ohella. Taistelutoverit on alusta loppuun laadukkaasti toteutettu mutta inhimillisenä pysyttelevä kertomus sankaruudesta ihmiskunnan historian synkimpinä hetkinä. Se käsittelee aihepiiriään yllätyksettömästi mutta vaikuttavasti.