Vuonna 2022 Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun voitti ruotsalaisen Ruben Östlundin Triangle of Sadness. Voittajavalinta oli jokseenkin yllättävä, sillä Östlundin filmi on vain enimmäkseen mukiinmenevä, erittäin alleviivattu satiiri, joka piikittelee sikarikkaiden kustannuksella.
Jo alustaan alkaen Triangle of Sadness tekee selväksi, mitä se ajaa takaa. Kun Harris Dickinsonin esittämä miesmalli Carl häädetään muotinäytöksen eturivistä arvovaltaisempien kutsuvieraiden tieltä ja itse näytös alkaa otsikolla “Kaikki ovat tasa-arvoisia”, ei elokuvan kantavaa teemaa ole vaikea hoksata.
Cannes-voittaja niitti huomiota erityisesti luksusjahdille sijoittuvalla osiollaan. Sen perusasetelma on kaikkea muuta kuin hienovarainen. Laivalla vallitsee selkeä luokkahierarkia, jossa kroisoksia kestitsee valkoihoinen palvelusväki samalla, kun etnisten vähemmistöjen edustajat puurtavat alakansilla. Rikkaat puolestaan ovat moraalittomia ökyporsaita, jotka ovat kerryttäneet vaurautensa muun muassa myymällä kirjaimellisesti paskaa tai käsikranaatteja “demokratian puolustamiseksi”. Onpa joukkoon eksynyt yksi suomalainen kaljupäinen IT-miljonäärikin, johon sattuneesta syystä pystyn samaistumaan!
Luksusristeily huipentuu erääseen leffahistorian ällöttävimmistä kohtauksista, kun äveriäät matkustajat alkavat kärsiä matkapahoinvoinnista kesken päivällisen. Lopulta oksentelevat ja ripuloivat raharösselit peittävät koko paatin eritteisiinsä, mikä on kieltämättä osuva metafora maapallomme nykytilasta. Vaikutelma on hillitön, kun samaan aikaan keskellä kaaosta Woody Harrelsonin esittämä alkoholisoitunut, periaatteensa myynyt sosialistikapteeni väittelee päissään kapitalismista venäläismiljardöörin kanssa.
Triangle of Sadness ei ole mikään jatkuva ääneennaurattaja. Osa vitseistä osuu kuitenkin täysillä maaliinsa, kuten käsikranaatti, jonka merirosvot heittävät asebisneksellä vaurastuneen vastenmielisen brittipariskunnan jalkojen juureen: “Kulta, eikö tämä ole yksi meidän omista?” Kestovitsinä minut sai hirnumaan myös aivohalvauksen saanut varakas nainen, joka ei pysty huutamaan muuta kuin “In den Wolken!” Huumorintajuni taitaa olla aika yksinkertaista sorttia, sillä mieleen palaavat väistämättä Thor: Love and Thunderin vuohet…
Tarkkanäköisimmillään filmi on silti alkupuolellaan käsitellessään sukupuolirooleja sekä niiden sisältämiä valta-asetelmia. Ravintolaan sijoittuvassa kohtauksessa Carlin ja hänen tyttöystävänsä, edesmenneen Charlbi Deanin esittämän Yayan, välille puhkeaa riita, kun Yaya jättää jälleen kerran laskun vähemmän tienaavan Carlin maksettavaksi. Tilanne on varmasti tuttu monille miehistä: feministiksi tekeytyvä nainen ottaa mielellään vastaan kaikki tasa-arvon suomat edut, mutta heti, kun samanvertaisuus vaatisi vastavuoroisesti itselle mukavista etuoikeuksista luopumista, alkaa tyhmäksi tekeytyminen, tekosyiden keksiminen sekä käsien levittely. Lopulta Yaya sentään tunnustaa manipuloineensa Carlia ja käyttäneensä vallitsevia kulttuurinormeja hyväksi.
Toisaalta Carl ei itse ole hahmona yhtään siedettävämpi. Sen sijaan hän on jokaisesta asiasta ruikuttava epävarma ja selkärangaton lapanen, joka on liian naiivi ymmärtääkseen tosimaailman realiteetteja. Samalla hänelle on siunattu elämässä ulkonäkönsä ja sukupuolensa puolesta kaikki mahdolliset valttikortit, joita hän ei itse osaa käyttää hyväksi.
Leffan kolmas ja viimeinen osio, jossa upotetulta jahdilta henkiinjääneet rantautuvat autiolle saarelle, on sen heikoin ja venähtää ylipitkäksi. Siinä valta-asetelmat ja sukupuoliroolit keikahtavat jälleen ympäri, kun filipiiniläissiivooja Abigail perustaa ainoana kalastamistaitoisena avuttomien selviytyjien keskuuteen yhden hengen matriarkaatin ja kiristää seksiä Carlilta ruokaa vastaan. Yhteiskuntakommentääri on yksioikoista ja vähemmän ronskisti revittelevää kuin laivaosuudessa, minkä takia se ei lähde lentoon.
Arvattavissa on myös se käänne, ettei saari todellisuudessa olekaan saari vaan ranta lähellä turistikohdetta. Siksi vaikuttaa jopa tällaiselle komedialle epäuskottavalta, etteivät haaksirikkoutuneet edes mieti sitä mahdollisuutta, ovatko he todella niin erityksissä kuin luulevat.
Elokuvan avoin lopetus tuntuu myös hieman yhdentekevältä. Erilaisia kysymyksiä ja tulkintoja pitäisi kai herätä viimeisestä otoksesta, jossa Carl juoksee viidakon läpi samalla, kun Abigail harkitsee murskaavansa kivellä Yayan kallon. Hämäräksi jää kuitenkin, mitä teemansa kannalta relevanttia leffa haluaa katsojansa kysyvän. Kaikki on nimittäin pureskeltu jo kahden ja puolen tunnin aikana valmiiksi auki.
Kiinnostavin monitulkintaisin yksityiskohta filmissä on ehkäpä sen otsikko. Kirjaimellisimmillaan Triangle of Sadness viittaa neutraali-ilmeisten kasvojen otsalle muodostuvaan apeaan kolmioon, josta koe-esiintymisessä käyvää Carlia moititaan leffa alussa. Tämä on tietysti vihjaus loputtomattomaan tyytymättömyyteen, joka kalvaa ökyrikkaita kaikesta heidän mammonastaan huolimatta. Toisaalta elokuvan nimi on viittaus myös Bermudan kolmioon, tarinan kolmiosaiseen rakenteeseen sekä Carlin, Yayan ja Abigailin välille syntyvään kolmiodraamaan.
On hiukan huvittavaa joskin ymmärrettävää, että Cannes-väen keskuudessa Triangle of Sadness saavutti niin suuren suosion. Elokuvafestivaalin osallistujaväen arvomaailma on perinteisesti liberaalivasemmistoon päin orientoitunutta, joten viesti epäilemättä puhuttelee heitä. Toisaalta elitistiseen kutsuvierastapahtumaan yksityiskoneilla lentävät rikkaat julkimot ovat juuri niitä, joista leffa irvailee. He kenties samaistavat itsensä Abigailiin, vaikka todellisuudessa levittelevät eritteitä ympäriinsä.
Östlundin filmi on paikoin poskettoman överi, ajoittain kiistämättömän hauska mutta tarpeettoman pitkäksi paisuva musta komedia. Sen satiiri tuskin synnyttää kenessäkään suuria oivalluksia, vaikka se piikitteleekin kuvaamiaan ilmiöitä paikoin varsin tunnistettavasti. Kultainen palmu tuntuu Triangle of Sadnessille liioitellulta tunnustukselta, mutta jo ällöttävä ja hirtehinen päivälliskohtaus tekee leffasta katsomisen arvoisen.
Kommentit
Lähetä kommentti