Taika Waititin ohjaama Thor: Ragnarok on Marvel Cinematic Universumin parhaita elokuvia. Se on pirteä ja otteessaan pitävä toimintakomedia, jonka hahmoista kumpuava huumori naurattaa. Tykästyin myös Waititin vampyyri-mockumentaryyn, What We Do in the Shadowsiin, sekä suorastaan rakastuin hänen natsihuumoria ja vakavahenkistä tragediaa yhdistelevään Jojo Rabbitiin. Siksi suhtauduin kerrankin lähtökohtaisesti positiivisin odotuksin supersankarielokuvaan, Waititin ohjaamaan ja käsikirjoittamaan Thor: Love and Thunderiin.
Järjestyksessään jo neljäs Thor-filmi ja MCU:n 29. elokuva, Love and Thunder, on edeltäjänsä tavoin varsin pätevä hassuttelu. Waititin huumori uppoaa minuun hämmentävän korkealla osumaprosentilla. Erityisesti elokuvan alkupuoli tarjoilee aivan tautotonta huumoritykitystä, jossa vitsien terävyys ja ajoitukset ovat kovempaa luokkaa kuin valtaosassa Marvel-leffoja. Esimerkiksi Waititin itsensä esittämän sympaattisen Korg-kivijättiläisen tiivistykset aiemmista Thor-elokuvista hörähdyttelivät joka kerta. Hervottomimpia elokuvassa ovat kuitenkin ukkosenjumalan taikavuohet, joiden kirkuminen on suoraan kuin Internet-meemistä ja joille en voinut olla nauramatta uudelleen ja uudelleen.
Läppätykitys saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että ennen pitkää alkaa huolestuttaa, voiko leffassa ottaa mitään vakavasti vai lyödäänkö kaikki läskiksi. Viimeistään kun Russell Crowe ilmestyy kankaalle ylijumala Zeuksena naurettavan aksentin kera, kiikutaan niillä rajoilla. Yleisesti ottaen kannatan kunnon perseilyä niin absurdin epäjohdonmukaisessa leffamaailmassa kuin MCU:ssa, mutta joitain aitoja tunteita tai teemoja tarinan pitää myös käsitellä.
Huumorin kuitenkin valtaosin sulattaa, sillä se nojaa hymyä nostattavaan hahmokatraaseen. Chris Hemsworthin Thor itse on rakastettava tomppelina mutta hyväsydämisenä lihaskimppuna. Vähän tosin kummastuttaa, että näinkö miesvartalon esineellistäminen onkin aivan okei tänä ongelmallisuuden aikakautena! Korgin rinnalla sidekickin roolia toimittaa puolestaan Tessa Thompsonin asenteikas Valkyrie.
Jopa Natalie Portmanin ennen niin persoonattomasta Jane Fosterista saadaan neljännessä Thorikokouksessa irti enemmän kuin aiemmissa yhteensä. Hahmon sairastuminen syöpään muodostaa filmin vakavamman sisällön. Siirtymät räiskyvästä sarjakuvakarkkimaailmasta sairaalavuoteen äärelle tuovatkin komedialle sopivaa vastapainoa.
Aikuiset teemat olisivat silti kaivanneet tasaisempaa ripottelua ympäri elokuvan. Nyt Love and Thunderin ongelmaksi muodostuu se, että filmin ensimmäinen puoli on yksinomaan vitsipläjäystä, kun taas loppupuolella lipsahdetaan turhankin raskaan melodraaman puolelle. Yhden traagisen hetken kuolevan hahmon viimeisten sanojen äärellä kestän, mutta kaksi yhtä aikaa on jo liikaa.
Toiseksi leffan heikkoudeksi osoittautuu Ragnarökin tavoin tarinan sisällöttömyys. Pääteemana Waititin rainassa on vähän höttöinen toteamus siitä, että on parempi elää elämäänsä täysin rinnoin, rakastaa ja myöhemmin surra kuin olla elämättä ja rakastamatta ollenkaan. Tämä tuskin herättää kenessäkään mitään valtaisia oivalluksia.
Elokuvan juonen rakennetta voi moittia myös ennalta-arvattavuudesta. Puolivälissä tarinaa on jo helppo nähdä, minkälaisten askeleiden kautta kliimaksiin kiihdytetään ja miten se tulee etenemään. Tämä saa keskivaiheen ja loppuhuipennuksen taistelut tuntumaan panoksiltaan yhdentekeviltä. Ragnarök sitä vastoin kykeni yllättämään koko kestonsa ajan.
Christian Balen esittämä pahis kuuluu kuitenkin MCU:n parempaan joukkoon. Sen lisäksi, että Balen roolisuorituksesta huokuu inhimillisyyttä, hahmo taustoitetaan hyvin. Hän ei ole vain yksisilmäinen ilkiö vaan tyttärensä kuolemasta murtunut ja taikaesineen korruptoima isä. Miellyttävän epätavanomaisena ratkaisuna antagonisti päihittää elokuvassa lopulta sankarin mutta päättää tämän taivuttelemana hylätä lopulta suunnitelmansa.
Ulkoasultaan Love and Thunder on monien muiden MCU-leffojen tavoin muovista CGI-mättöä. Elokuva tosin tiedostaa tämän ja käyttää sitä jopa komedian välineenä, sillä värikäs mutta keinotekoinen ilotulitus keventää humoristisia kohtauksia. Toisaalta on leffalla visuaalisesti tyylikkäätkin hetkensä. Taistelu mustavalkoisessa varjomaailmassa näyttää nimittäin komealta, kun kuvaa sävyttävät vain harvat väreissä säihkyvät efektit.
Waititin Thor-leffoja on kiiteltävä armollisesta pituudestaan sekä onnistuneesta rytmityksestään. Elokuva ei paisu yli kahden tunnin, ja toimintaa annostellaan säästeliäästi. Mäiske ei myöskään veny puuduttavuuteen asti monien muiden supersankaritekeleiden tavoin. Guns 'N Rosesilla ei musiikkiraitavalinta puolestaan voi mennä pieleen.
Oppikirjamaisena kolmen tähden toimintakomediana Thor: Love and Thunder ei herätä suuria tunteita tai synnytä pysyviä muistoja mutta viihdyttää kuin kelpo kesäleffan kuuluukin. Toisin kuin monissa MCU-tuotoksissa, sen tarinankerronnan peruspalikat ovat enemmän kuin hyvin kunnossa. Taika Waititin huumorin ystävät, minä mukaan lukien, saavat elokuvasta takuuvarmaa iloa päiväänsä.
MCU-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Spider-Man: No Way Home
- Avengers: Infinity War
- Thor: Ragnarök
- Captain America: Civil War
- Captain America: Winter Soldier
- Thor: Love and Thunder
- Black Panther
- Doctor Strange in the Multiverse of Madness
- Captain Marvel
- Guardians of the Galaxy Vol. 2
- Guardians of the Galaxy
- Spider-Man: Homecoming
- Iron Man 3
- Thor
- Iron Man 2
- The Avengers
- Avengers: Endgame
- Iron Man
- Doctor Strange
- Spider-Man: Far From Home
- The Incredible Hulk
- Captain America: The First Avenger
- Thor: The Dark World
- Avengers: Age of Ultron
- Ant-Man
- Ant-Man and the Wasp
- Black Widow
Kommentit
Lähetä kommentti