Black Widow

Marvel-elokuvien pitäisi olla rentoa lauantai-illan viihdettä, joten juuri sellaiseksi valitsin Disney+:sta Black Widow'n. Kriteerini aivojen nollaukselle eivät olleet korkealla, mutta Cate Shortlandin ohjaama ja Scarlett Johanssonin tähdittämä filmi onnistuu kaivamaan rimalle kuopan ja alittamaan sen silti. Leffalla on vähemmän oikeutusta olemassaololleen kuin DC:n alkuperäisellä Suicide Squadilla, mikä on jo saavutus. Luulin, ettei Ant-Maneista voi enää huonommaksi mennä, mutta väärässä olin: MCU:n heikoin tekele on löytynyt.

Black Widow on kaikki edeltävät MCU-rainat nähneellekin hämmentävän sekavaa seurattavaa. Minulla oli vaikeuksia alkumetreillä saada kiinni ajanjaksosta, mihin leffa sijoittuu, keskeisten hahmojen tavoitteista ja motiiveista sekä siitä, kuka helvetti on Dreykov ja miksi minun pitäisi välittää. Kaikki nämä asiat valkenivat aikanaan, mutta tarinan ensimmäinen kolmannes kului ihmetellessä, mistä filmi oikein edes kertoo.

Turhauttavan Black Widow'sta tekee myös se, että sen nimikkosankari on itse hädin tuskin hahmo omassa elokuvassaan. En olisi osannut selittää vakoojanaisen keskeisiä luonteenpiirteitä ennen leffan katsomista enkä osaa sen jälkeenkään. Scarlett Johanssonin kaltaiselle taitavalle näyttelijälle annetaan niin vähän tekemistä, että se on suorastaan hälyttävää. Sentään päähenkilö ei enää keikistele ihonmyötäisessä paljastavassa asussa pelkkänä mieskatsojien silmänruokana.

Sivuhahmot eivät paikkaa sankarin jättämää tyhjiötä. Lesken siskolla, Yelenalla, on sentään persoonallisuus — valitettavasti vain rasittavan ankea ja tympääntyneen sarkastinen sellainen. Siskosten sijaisisänä nähdään puolestaan Neuvostoliiton kapteeni Amerikka -vastine, Punainen vartija. Hahmosta yritetään tehdä leffan koomista keventäjää, mikä lopputuloksena olisi takuulla täyskatastrofi, ellei David Harbour olisi luontainen komedianäyttelijä. Rachel Weiszin sijaisäidistä taas ei jää muuta sanottavaa, kuin että 50-vuotias Weisz näyttää ällistyttävästi ikäistään 20 vuotta nuoremmalta.

Valeperheen jäsenten välille yritetään viritellä jonkin sortin hehheh-hauskaa jälleennäkemishuumoria heidän tavatessaan toisensa vuosien jälkeen. Ruokapöytäkohtaus, jossa nelikko torailee kuin lapset ja vanhemmat koti-illallisella on puhdasta Marvelia: teennäistä, yliyrittävää ja vaivaannuttavaa.

Elokuvan toiminta on juuri niin tunnotonta kuin MCU-leffojen toiminta yleensä. Black Widow'lla tai hänen siskollaan ei ole yliluonnollisia kykyjä, mutta silti he ottavat jatkuvasti ongelmitta vastaan iskuja, jotka tappaisivat tavallisen ihmisen silmänräpäyksessä. Mitään panoksia tai jännitystä mäiskeeseen ei muodostu, etenkin kun hahmot pelastautuvat jatkuvasti vaivatta mitä uskomattomimmista tilanteista.

Tarinasta puuttuu myös valtaosan ajasta kunnollinen konflikti. Sarjakuvista tuttu pahis Taskmaster jää täysin tyhjäksi tauluksi. Todellinen antagonisti, venäläinen setämies Dreykov, puolestaan pysyttelee koko leffan niin etäisenä, ettei katsojalle ehdi muodostua häntä kohtaan kunnollista suhdetta. Ray Winstone onneksi paikkaa tätä puutetta mainion mulkivstimaisella roolisuorituksellaan, joka tuo mieleen vastenmielisyydessään Sergei Lavrovin.

Shortlandin filmi ottaa paljon vaikutteita James Bondeista. Valitettavasti yhtenä suurimmista innoittajista on ollut sarjan kehnoimpiin kuuluva Kuuraketti. Tälläkin kertaa nähdään siis soluttautuminen suuruudenhullun, maailmanvalloitusta hautovan pahiksen taivaalla leijuvaan linnoitukseen ynnä muuta pöhköä.

Kuuluisa laskuvarjokohtaus on sentään hyvä kohde apinoida, muttei siinäkään pärjätä lähdemateriaalille. Käytännön stuntteja Bondien hengessä painottava elokuva hukkuukin harmillisesti viimeisellä kolmanneksellaan puuduttavaan CGI-ähkyyn.

Tarinaansa leffa yrittää sulloa jonkinlaista ajankohtaista feminististä sanomaa. Dreykov toteaa sinänsä resonoivasti: "I can finally come out of the shadows using the only natural resource that the world has too much of. Girls." Lopputulos olisi vain vakuuttavampi, jos leffa tosissaan yrittäisi käsitellä tätä teemaa eikä vain liimaisi sitä päälle väkinäisesti. Ja Marvel, 21 miessankarivetoisenko leffan jälkeen nyt yritätte saarnata tasa-arvosta?

Black Widow'n lopetus on siinä huvittava Hollywood-elokuvan ilmentymä, että ihan jokainen tarinan mitätön elementtikin on nivottava mukaan väen vängällä emotionaaliseen päätökseen. Musta leski sai siskonsa takin, aww! Oih, ja nyt siskokset viheltävät kuten silloin lapsena! Ja voi katsokaa, tulikärpäsiä, jälleen, kaikki viulut soikoon! Tällainen keinotekoinen tiristäminen vain osoittaa, miten totaalisen pihalla filmi on oman tunnetyhjiönsä suhteen.

Black Widow ei ole surkea elokuva siksi, että se on huonosti käsikirjoitettu, visuaalisesti köyhä ja vailla yhtäkään kiinnostavaa hahmoa. Se ei ole myöskään surkea siksi, että se on tarpeettoman sekava, toiminnaltaan täysin yhdentekevä sekä konflikteiltaan mitäänsanomaton. Se on surkea leffa siksi, että se on totaalisen ontto, tarkoitukseton, kahdensadan miljoonan dollarin filmirullan täyte, joka ei onnistu ainoassa tehtävässään eli viihdyttämisessä ja jonka ainoa päämäärä on kiskoa pahaa aavistamattomilta Marvel-faneilta hynät lippuluukulla. Ällöttävä komiteatuotos. Arvosana: Disney miinus.

MCU-elokuvien paremmuusjärjestys:

Filmiarvostelut

Hae tästä blogista

Black Widow

Kommentit

Lähetä kommentti