Suicide Squadia on haukuttu DC Extended Universen huonoimmaksi tekeleeksi, joten minua epäilytti, pitäisikö se jättää väliin ennen kuin siirryn Zack Snyderin jättiläismäisen Justice League -vision pariin. Leffan katsominen ei kuitenkaan jäänyt kaduttamaan, sillä kyseessä on mainettaan parempi tekele. Jared Leton myötähävettävän Jokeri-tulkinnan ohella sen riippakiveksi muodostuu tosin filmin totaalinen yhdentekevyys.
Elokuvana Suicide Squad ei oikein tiedä, mistä se haluaisi kertoa. Se on olevinaan tarina joukosta superroistoja, jotka USA:n hallituksen salainen projekti naittaa väkipakolla yhteen varotoimenpiteeksi Teräsmiehen kaltaisia metaihmisiä vastaan. Koko ideassa ei vain ole yhtään mitään järkeä, sillä Teräsmies teurastaisi koko jengin parissa sekunnissa.
Osalla rosvoista, kuten Killer Crocilla tai El Diablolla on toki supervoimia, koska tässäkin universumissa niitä putkahtelee nyt kuin herpestä hävittäjälentokoulussa. Mutta mitä mukana tekee esimerkiksi Harley Quinn, joka ei osaa muuta kuin sekoilla ja heiluttaa pesismailaa?
David Ayerin ohjaamalla leffalla ei ole myöskään selkeää päähenkilöä. Tulisiko yleisön samaistua kenties ryhmän kokoavaan, Viola Davisin näyttelemään hallitusvirkailija Amanda Walleriin? Vai sitä vastentahtoisesti komentavaan Joel Kinnamanin eversti Rick Flagiin? Kumpikaan ei vaikuta selkeältä kandidaatilta, mutta itse konnakoplakaan ei tarjoa juuri sen parempia kohteita. Will Smithin esittämä Deadshot ja Margot Robbien Harley Quinn ovat sen ainoat jäsenet, jotka saavat alusta asti jonkinlaisen hataran taustoituksen, mutta filmin ensimmäisen kolmanneksen aikana heidän roolinsa on olematon.
Elokuvan alku luo vaikutelman kuin hahmojen esittelyn pitäisi olla huomattavasti räiskyvämpi. Kenties tämä materiaali jäi rankasti saksitun filmin leikkaushuoneen lattialle? Zack Snyderin Watchmeniä yritetään myös apinoida soittamalla ikonisia kappaleita joka väliin ironisen tunnelman luomiseksi. Efektiä kuitenkin ylikäytetään vailla tyylitajua ja ärsyttävyyteen asti.
Jared Leton tulkinta Jokerista muodostui vitsiksi jo ennen Suicide Squadin ilmestymistä. Lopputulos itse filmillä on juuri niin surkuhupaisa kuin trailereista saattoi odottaa. Leto ei ole tippaakaan uhkaava, hauska tai vangitseva kuten Jack Nicholsonin, Heath Ledgerin tai Joaquin Phoenixin Jokerit. Sen sijaan hän on yksi kulmakarvaton emoteini, joka ei vakuuttaisi edes superroiston oikeana kätenä. Lässähdyksen kruunaa hahmon otsaan taiteiltu myötähävettävä damaged-tatuointi.
Klassikkopahiksen epäonnistuminen ei ole myöskään kiinni vain typerästä maskeerauksesta, sillä Leto ei tuo rooliin yhtään mitään kiinnnostavaa vaan keskittyy lähinnä vääntelemään sanoja suussaan eri tavoilla. Ainoana positiivisena puolena häntä nähdään elokuvassa lopulta kiitollisen vähän.
DC-leffan kohdalla synkkyydestä ei pitäisi varmaan yllättyä, mutta ottaen huomioon räiskyvän julisteensa ja muun värikkään markkinointimateriaalin, Suicide Squad on kummallisen iloton tapaus. Tarinan tapahtumat sijoittuvat lähinnä tummiin, pimeisiin ja sateisiin urbaaneihin maisemiin. Myös huumorin määrä jää vähäiseksi.
Komedisesta puolesta pitää filmissä lähinnä huolen Harley Quinn. Robbie on roolissaan seksikäs, sympaattinen, valloittava ja hauska. Sormenheristäjät ovat toki tuominneet hahmon seksistisenä siinä, miten kamera tuijottaa häntä mieskatseella pyllistelemässä läpi elokuvan. Tämä on kuitenkin kohtalaisen tekopyhää niin kauan kuin myös Henry Cavillit ja Chris Hemsworthit pullistelevat supersankarileffoissa valkokankaalla ilman paitaa. Sitä paitsi Quinnin seksikkyyttä ei elokuvassa esitetä niinkään passiivisen esineellistävänä kuin voimaannuttavana, lukuun ottamatta yhtä haarojen läpi kuvattua tarpeettoman mehustelevaa otosta.
Robbien Quinnin rinnalla elokuvaa pitää kasassa Smith Deadshottina. Olin jo unohtanut, miten taitava näyttelijä Smith osaa parhaimillaan olla, sillä sen verran vaivattomasti hän tuo filmiin annoksen sen kaipaamaa inhimillisyyttä ja hahmoonsa arkista karismaa. Pääosumia liukuhihnalta ampuva aimbot-palkkatappaja on kaiken lisäksi toimintakohtauksissa aika viihdyttävä epeli.
Muista hahmoista mieleen painuu tulta syöksevä El Diablo traagisine taustatarinoineen. Hahmo tosin potee ilmeisesti jonkin sortin läheisriippuvaisuutta, sillä hän on jo puolen tunnin räiskyttelyn jälkeen valmis pitämään roistoryhmää uutena perheenään, jonka puolesta uhrautua. Pidättelehän hevosiasi kaveri!
Kun Suicide Squad pääsee vauhtiin, se rullaa eteenpäin mukavasti. Toisin kuin monet muut genren tuotokset, leffa on järjellisesti rytmitetty eikä sitä ole pumpattu ähkytäyteen kumisia tietokonetuotoksia. Tämä on onni, sillä vuoden 2016 animaatioefektit eivät ole tässä rainassa ikääntyneet järin arvokkaasti. Myös elokuvan pituus pysyy siedettävissä rajoissa.
Elokuvan konflikti on yhtä tekemällä tehty kuin sen perusideakin. Karkuun päässeen Lumoojatar-noidan pitäisi muodostaa hyvin henkilökohtainen vastustaja hyviksille, tarkoitan pahiksille. Lopputulos on kuitenkin aivan jotain muuta, sillä hahmojen kimppuun lähetetään joukko geneerisiä kasvottomia zombikätyreitä, jotta Quinnillakin olisi jotain tekemistä pesäpallomailoineen. Noidan eloon loihtima Incubus-veli puolestaan on vastustajana täysin tunnoton CGI-möllykkä, joka vaihtaa sitä paitsi ylivoimaisista massamurhakyvyistään easy modeen heti, kun antisankarit saapuvat paikalle.
Ei Suicide Squadissa oikein mikään varsinaisesti toimi. Toisaalta tyhjänpäiväinen supersankarirahastus pysyy yllättävän siedettävästi koossa parin kelvollisen hahmon voimin. Se ei nimittäin erityisemmin turhauta, puuduta tai ärsytä historian kammottavinta Jokeria lukuun ottamatta. Myönnän, että katsoin tätä turhuutta huomattavasti tyytyväisempänä aivot nollilla kuin esimerkiksi vielä unohdettavampaa mutta käsittämättömästi hehkutettua Wonder Woman -pökäle.
DCEU-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Batman v Superman: Dawn of Justice (Ultimate Edition)
- Man of Steel
- Suicide Squad
- Wonder Woman
Kommentit
Lähetä kommentti