Zack Snyder on saanut viime vuosina paljon parjausta osakseen siinä, miten hän on ohjaajanpallilla ampunut DC-leffauniversumia jalkaan. Minusta sen sijaan vaikuttaa, että Snyder on niitä harvoja supersankarigenren ohjaajia, joilla on oikeasti jonkinlaista kunnianhimoa ja visiota. Harmillisesti hänen visionsa päätyvät tuotantoyhtiöiden silpomiksi tai vähintään kriitikoiden ja yleisön väärinymmärtämiksi. Ei Batman v Superman edes pidennettynä Ultimate Editionina kovin hääppöinen pätkä toki ole, mutta onpahan silti kiinnostavin katsomani supersankarielokuva sitten Todd Phillipsin Jokerin.
Ultimate Edition pidentää Batman v Supermania noin puolella tunnilla. Tuloksena on kolmetuntinen teos, joka on kieltämättä melkoisen tuhti paketti supersankaripullistelua. Yllättäen Batman v Superman pitää ihan kelvollisesti otteessaan. Toimintaa on erityisesti leffan kahdella ensimmäisellä kolmanneksella liki olemattomasti. Kiinnostavasti sen päähuomio on vahvasti kahdessa päähahmossa sekä Teräsmiehen kaltaisen jumalolennon vaikutuksessa ihmiskunnan turvallisuudentunteeseen.
Elokuvan juoni tuntuisi varmasti lyhyemmäksi typistettynä melkoiselta sekamelskalta, mutta Ultimate Editionissa se pysyy hyvin kasassa. Genrelle epätyypillisesti filmi ei tee jatkuvasti valtaisia loogisia hyppäyksiä eikä tukeudu naurettaviin tarinankerronnallisiin oikoreitteihin, vaan monimutkainen kudelma säilyttää vähintään pinnallisen uskottavuutensa.
Silmään juonenkuljetuksessa pistää ainoastaan se, että välillä informaatio tuntuu välittyvän hahmojen välillä taianomaisesti. Hetki sitten maapallon toisella puolella seikkaillut Teräsmies esimerkiksi tietää välittömästi Lois Lanen olevan tippumassa pilvenpiirtäjän huipulta ja singahtaa juuri ajoissa pelastamaan naisen. Sitä ei myöskään selitetä, miten Lex Luthor on saanut selville Teräsmiehen ja Batmanin salaiset identiteetit. Tosin vaikeampi on uskoa, ettei kukaan elokuvan maailmassa ole vielä yhdistänyt Clark Kentin kasvoja alien-jumalaan, jonka pärstä huitelee jatkuvasti kameroiden edessä.
Suuri painolasti filmille tosin muodostuu siinä, että Teräsmies ja Batman ovat hiukan tylsiä hahmoja. Heidän molempien näkökulmaa käsitellään Ultimate Editionissa kiitettävästi, mutta kumpikaan päähenkilö ei mainittavasti kehity elokuvan aikana. Näyttelijät eivät luo sankareihin lisämielenkiintoa: Ben Affleck on Batmanin roolissa yhden ilmeen yrmy ja Henry Cavillin etsii edelleen olematonta karismaansa.
Gal Gadotilla sen sijaan karismaa löytyy, minkä vuoksi sivuhahmoista Wonder Woman ilahduttaa lyhyellä pyrähdyksellään. Valitettavasti hänen roolinsa jää muuten elokuvassa torsoksi ja kehittämättömäksi kahden pääsankarin rinnalla.
Lex Luthorin osalta puolestaan yhdyn kritiikkiin, että Jesse Eisenberg on roolissaan enimmäkseen ärsyttävä. Kuten muut ovat minua aiemmin todenneet, hän tuntuu näyttelevän ennemmin Evil Zuckerbergiä kuin Luthoria. Hihittelevä ADHD-pahis vaikuttaa muutenkin liian sarjakuvamaiselta näin vakavahenkiseen leffaan.
Vakavahenkisyydestä ja liiallisesta synkistelystä Batman v Supermania onkin vuolaasti parjattu. DC-elokuvat ovat tunnettuja huumorinsa puutteesta suhteessa huomattavasti kepeämpiin Marvel-tuotoksiin. Jo Christopher Nolanin Batman-trilogia sekä hänen David S. Goyerin kanssa käsikirjoittamansa Man of Steel pyrkivät realismiin eivätkä veistelleet vitsejä. Batman v Superman on kuitenkin jo aivan toisella tavalla iloton tapaus.
Snyderin filmiä on innoittanut sekä juonen että sävyn suhteen Frank Millerin väkivaltainen Dark Knight Returns -sarjakuva. Aikuismaista otetta tavoitellaan muun muassa siinä, että vastauksena Man of Steelin saamalle kritiikille Teräsmiehen aiheuttamat sivulliset uhrit tunnustetaan ja heitä käsitellään nyt henkilökohtaisemmalla tasolla. Robinin kuolemasta katkeroitunut Batman puolestaan on hylännyt tärkeimmän moraalisen ohjenuoransa ja tappaa rikollisia surutta. Leffan värimaailma on perhanan tumma ja painostavan synkeä musiikkiraita vain korostaa sitä, että suupielet osoittavat nyt alaspäin.
Ei mutristelussa toisaalta mitään lähtökohtaisesti väärää ole, sillä goottilainen synkkyys on aina kuulunut erityisesti Lepakkomiehen hahmoon. Tietynlaista supersankarinaturalismia tavoitteleva sävy on itse asiassa mielestäni koko elokuvan yksi kiinnostavimmista puolista. Kevyttä viittamiesviihdettä odottavat ovat nähdäkseni jälleen missanneet viuhuen koko leffan pointin, joka Man of Steelin tavoin on sankareitaan dekonstruoiva, jopa Watchmenistä muistuttaen.
Siinä missä Man of Steel kysyi, millaisen vastaanoton maapallon ulkopuolelta saapuva jumalhahmo saisi todellisuudessa aikaan ihmiskunnan silmissä, Batman v Superman jatkaa kyseistä ajatuskulkua. Sen mukaan amerikkalaisiin sankareihin on aina sisältynyt naiivi valhe siitä, että valta voi olla viatonta.
Snyderin filmi tarkastelee kriittisesti tätä ideaalia ja kääntääkin sen päähahmojensa kohdalla ympäri. Teräsmies, tuo amerikkalaisuuden perikuva, ei ole leffassa yksiselitteinen kirkasotsainen hyvyyden lähettiläs vaan maailmaa voimillaan henkisenä panttivankina pitävä alien, joka aiheuttaa myös viattomia uhreja.
Batmanin moraalinen koodi on puolestaan aina toiminut sarjakuvafaneille hänen tekojensa oikeuttajana. Nyt koko lapsenomainen koodi on pudotettu pois, mikä paljastaa hahmon olevan pohjimmiltaan vain psykoottinen vigilante. Tällainen sankareiden käsittely haastaa popkornia nauttimaan saapunutta leffayleisöä, joten ei ihme, ettei se uponnut katsojiin lainkaan.
Elokuvaa on arvosteltu myös siitä, ettei sen keskiössä ole todellisuudessa Teräsmiehen ja Batmanin välinen aatteiden konflikti vaan ainoastaan Lex Luthorin masinoima väärinkäsitysselkkaus. Syytöksessä on perää siinä, ettei Bruce Waynella tunnu olevan mitään periaatteellista kaunaa Teräsmiehen kanssa, vaikka epäileekin Gothamin konnia nähneenä, kantaako tämän hyvyys loputtomiin. S-miehen epäilyksenalaisuus vaikuttaa Waynelle ennemmin tekosyyltä lähteä valtavalle egotripille ja tehdä tämän surmaamisesta monumentti, jonka jättää itsestään sukupolville muistoksi. Siksi on kieltämättä hiukan turhauttavaa katsella kaksikon yhteenottoa, joka voitaisiin selvittää rauhoittumalla ja rupattelemalla.
Aatteiden konflikti syntyy sitä vastoin ennemmin Lex Luthorin ja Teräsmiehen välille. Luthor, jota isä on pienenä pahoinpidellyt, näkee uhkana kaikki auktoriteetit, joilla on häneen absoluuttinen valta. Hän toteaakin paljon puhuvasti oppineensa jo pienestä pitäen, ettei Jumala voi olla samaan aikaan kaikkivoipa ja hyvä. Siksi voimiltaan lähes rajaton, mukamas hyveellinen Teräsmies näyttäytyy hänen silmissään huutavana vaarana ihmiskunnalle mutta ensisijaisesti hänelle itselleen.
Myönnän, että nautin Batman v Supermanista sen ensimmäisen kahden kolmanneksen ajan varsin paljonkin. Viimeisessä näytöksestä muodostuu silti jälleen Snyderin ohjaustyön kompastuskivi.
Ensinnäkin leffalla tuntuu olevan aivan liian monta päämäärää, sillä sen pitää kiinnostavan supersankarien yhteenoton lisäksi pohjustaa Wonder Womanin hahmo sekä tulevia elokuvia. Jo valmiiksi tuhtiin elokuvaan universumin alustuksen sullominen on aivan liikaa. Siitä seuraa monta filmille täysin irrallisen tuntuista kohtausta.
Toiseksi Doomsday on vain uskomattoman yhdentekevä loppupahis, jota ilman tarina pärjäisi varsin hyvin. Tämä tylsä mutanttimöykky taiotaan esiin kryptonlaisena deus ex machinana, ja Teräsmiehen sitä vastaan taisteleminen on jälleen mitäänsanomatonta kahden kumipallon toiseensa mätkimistä, jossa kaupunkia lakoaa.
Snyderilla on visuaalista silmää, minkä vuoksi kaikkien kolmen sankarin hyökkäys vihulaista vastaan on hetkittäin näyttävää. Koska koko leffan ajan varsin maltillisena pidetty CGI:n käyttö ryöstää huipennuksessa kuitenkin jälleen pääosan, mättö alkaa tuntua nopeasti muoviselta.
Elokuva vaikuttaa myös siltä, että sen tarvitsee pakonomaisesti taputella päähän faneja ja vakuuttaa heille, ettei kliimaksissa mitään kuolonuhreja synny. Sen verran monta kertaa hahmojen suusta kuullaan nimittäin vuorosanoja kuten "Onneksi on jo ilta-aika eikä paikalla ole ketään", "Kaupunki on jo evakuoitu", "Saari on asuttamaton" ja "Satama on hylätty." Tällainen kömpelö selittely on koomisen epäuskottavaa ja laimentaa vain filmin teemojen käsittelyä.
Leffan viimeinen yllätys on mitä ilmeisemmin ryöstetty The Death of Superman -sarjakuvasta. Käänteellä voisi olla painoarvoa, jos ei olisi käytännössä täysin selvää, ettei kukaan supersankarisarjakuvissa koskaan kuole lopullisesti. Infinity War sentää loi tyrmistystä ja mielenkiintoa siihen, miten Marvel aikoo ratkoa hahmojensa kohtalon (vastaus: ihan helvetin huonosti). Teräsmiehen suhteen on taas päivänselvää, että Justice Leaguessa hahmo palautetaan henkiin tavalla tai toisella.
Batman v Superman on Ultimate Editionina mainettaan huomattavasti parempi elokuva, jonka kiinnostavat ja jopa rohkeat teemat eivät kanna leffan loppuun asti. DC-filmeillä tuntuu olevan teemojensa puolesta enemmän kunnianhimoa kuin Marvel-tuotoksilla, mutta Jokeria lukuun ottamatta ähkytauti vaivaa. Synkistely ei kuitenkaan minua häiritse. Kylläpä tähän maailmaan loputtomien mukanokkelien ja hehheh-hauskojen supersankariviritelmien rinnalle mahtuu myös pari yrmympää ja huumorintajuttomampaa.
DCEU-elokuvien paremmuusjärjestys:
- Batman v Superman
- Man of Steel
- Wonder Woman
Kommentit
Lähetä kommentti