Man of Steel

Zack Snyderin moderni Teräsmies-näkemys, Man of Steel, sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Moni kriitikoista haukkui elokuvaa synkisteleväksi, haudanvakavaksi ja pöhöttyneeksi tuhospektaakkeliksi. Tähän nähden on yllättävää, että elokuvan tarina kantaa itse asiassa varsin pitkälle. Varsinaisen ongelman muodostaa sama riippakivi kuin The Avengersin kohdalla: unettavuuteen asti venytetyt viimeisen kolmanneksen toimintakohtaukset.

Man of Steel on David S. Goyerin ja Christopher Nolanin käsikirjoittama, joten luonnollisesti se ei sisällä pisaraakaan huumoria. Tämä ei minua haittaa, sillä ei kaiken supersankarimenon tarvitse olla hehheh-tyyliin silmää iskevää Marvel-elokuvaa.

Vakava Teräsmies-leffa on siitä fiksu, että se ottaa myös tarinankerrontansa vakavasti. Taustoitukseen on panostettu, hahmoille rakennetaan kunnollisia motiiveja ja päähenkilö kohtaa aitoja moraalisia dilemmoja. Yllättävästi filmi pyrkii kuvaamaan uskottavasti myös ihmisten ja avaruusolentojen ensikohtaamisen.

Vaikka Man of Steel on sinällään perinteinen syntytarina, varsinaiseen supersankarin syntyyn ja taitojen ihmettelyyn ei käytetä pitkällisesti aikaa. Sen sijaan Snyderin ohjaustyö upottaa aikaa taustatarinaan, jossa kuolevan Krypton-planeetan asukit joutuvat ratkomaan lajinsa kohtalon. Pitkä prologi on onnistunut veto, sillä se luo myöhempiin tapahtumiin panoksia ja antaa katsojalle alusta asti tunnesiteen elokuvan keskeiseen konfliktiin.

Jotta yleisö malttaa odottaa Teräsmiestä ruudulle ja keskittyä vieraan planeetan kuolinkorinoihin, pitää filmissä olla alusta asti vetovoimaisia hahmoja. Onneksi Man of Steelin pahis, kenraali Zod, on yksi supersankarigenren kiinnostavimpia. Hänen motiivinsa ovat ymmärrettävät, sillä hänen elämäntehtävänsä on sotilaana suojella kansaansa sekä sen etua keinolla millä hyvänsä.

Yhtään ei haittaa sekään, että aina loistava Michael Shannon varastaa koko show'n esittäessään hahmoa täysin suvereenisti ja hellittämättömällä intensiteetillä. Russell Crowe puolestaan tarjoaa hänelle vastakappaleen kotiplaneettansa tuhon ennakoivana Teräsmiehen isänä.

Teräsmiehen kasvaminen pojasta aikuiseksi käydään läpi pääasiassa takaumien kautta. Rakenne on toimiva ja samoin leffan keskeinen pasifismin teema, jonka kautta hahmon kirkasotsaisuus tuntuu vähemmän tylsältä. Jeesus-symboliikka on hyvin raskasta, mutta se ei sinällään haittaa, koska ei näin ilmiselvää vertauskohtaa voisi ohittaakaan.

Elokuva toisteleekin jatkuvasti kysymystä siitä, onko ihmiskunta valmis Teräsmiehen kaltaisen puolijumalan kohtaamiseen. Se tosin käsittelee tätä aihetta turhauttavan kömpelösti. Nuori Clark Kent tuntuu ensinnäkin joutuvan hämmästyttävän usein katastrofitilanteisiin, jotka uhkaavat paljastaa hänen kykynsä. Hänen ottoisänsä uhraus on jo suorastaan naurettava, sillä tuskinpa faijan pelastaminen supervoimia hyväksikäyttäen saisi kovinkaan laajaa mediakäsittelyä silminnäkijälausunnoista huolimatta.

Henry Cavill on itse roolissa ulkoisesti passeli, joskin aavistuksen mitäänsanomaton. Hänen kasvoissaan on komeuden ohella tosin jonkinlaista sympatiaa herättävää poikamaisuuta. Vaikkei hahmosta muodostu missään vaiheessa erityisen karismaattista tai kiinnostavaa, toimintaelokuvan päähenkilönä Teris ajaa silti asiansa. Amy Adamsin Lois Lane on sitä vastoin täysin päälleliimattu romanttinen sivuosa.

Kun Zodd palaa kuvioihin leffan loppurähinöitä varten, hän luo jälleen kiinnostavan ideologiaristiriidan. Kenraalin velvollisuus vaatii, että maapallosta on tehtävä ihmisille elinkelvoton, jotta Kryptonin uusi geneettisesti jalostettu sukupuolvi voi asuttaa sen ja alkaa toteuttamaan avaruuskommunismia. Ikänsä maapallolla asunut Teräsmies sitä vastoin näkee ihmisten kansanmurhan hirviömäisyytenä ja kannattaa vapaata yhteiskuntaa, jossa jokainen voi itse päättää, mitä elämällään haluaa tehdä. Jännite onkin ylimmillään, kun elokuva odotatuttaa, milloin tuttavuuden hierominen ihmiskunnan ja muukalaisten välilllä menee auttamattomasti pipariksi.

Harmillisesti filmi hautautuu omaan suuruuteensa, kun toiminta ottaa pääosan. Efektit ovat kestäneet periaatteessa hyvin aikaa ottaen huomioon, että leffan ilmestymisestä on jo yhdeksän vuotta. Silti kun kuva hautautuu täyteen jatkuvaa CGI-pommitusta, tapahtumat alkavat väistämättä näyttämään epäaidoilta ja muovisilta.

Snyderin luotsaama toiminta on niin ikään teoriassa nautittavampaa kuin lajityypille on tavanomaista. Ohjaajan tavaramerkkihidastukset on unohdettu, ja tilalla on päätähuimaavan vauhdikasta mättöä sekä hurjia kamera-ajoja. Kaikkea on vain niin liikaa, että ähky iskee. Vähintään pitkitetty turpaanveto Zoddin kätyreiden kanssa olisi pitänyt leikata pois, sillä se ei edistä tarinaa millään tavalla.

Loppupuolella tarinankerronta alkaa käyttää myös laiskoja oikoreittejä. Ihmisille esimerkiksi paljastuu sekunneissa, mistä Zoddin häikäilemättömässä maankaltaistamissuunnitelmassa on kysymys. Omituisesti kryptoninkaltaistaminen ei kuitenkaan vaikuta tuottavan maapallolle mitään pysyvää vahinkoa, vaikka kenraalin alukset saavat runnella planeettaa rauhassa hyvän tovin. Kahden avaruusaluksen toisiinsa törmäyttämisestä syntyvä singulariteetti on puolestaan revitty jo puhtaasti technobabble-osastolta.

Man of Steeliä on kritisoitu paljon siitä, että Teriksen taistelu Zoddia vastaan keskellä Metropolista uhraa turhaan hirmuisen joukon ihmishenkiä. Tämä ei varsinaisesti ole kummoinen käsikirjoituksen ongelma. On nimittäin kyseenalaista, pystyisikö sankari edes houkuttelemaan kaupungin ulkopuolelle pahista, jonka tavoitteena on hänen omien sanojensa mukaan tappaa niin monta sivullista kuin pystyy.

Poikkeuksellisen luokan tuho-orgioiden seuraaminen on sitä paitsi yllättävän hauskaa. Rakennusta romuttuu ja paikkoja pistetään paskaksi sitä tahtia, että Godzillakin olisi kateellinen.

Lopussa tosin vedetään jo niin överiksi, että pullistelu lipsahtaa koomisen puolelle. En voinut kuin nauraa gorillan lailla pilvenpiirtäjän kylkeä pitkin pomppivalle Zoddille saati sitten kiertoradalla satelliittiin törmääville ja sieltä takaisin samaan suurkaupunkiin sinkoaville nyrkkipukareille.

Mitään hajua siitä ei taaskaan ole, millaista vahinkoa nämä superukkelit voivat oikein ottaa vastaan. Sadoista kilometreistä maan pinnalle jysähtäminen ei tunnu missään, mutta niskat pahikselta silti katkeavat, kun sankari hiukan nykäisee. Kovin kummoista jännitystä jatkuvaan turpaanmättämiseen ei siis sisälly.

Teräsmiehen päätöstä tappaa vastustajansa on sekä kritisoitu että tulkittu monella eri tavalla. Minusta kohtauksen implikaatio on selvä. Zodd toteaa, ettei hän koskaan lopeta sotaansa ihmiskuntaa vastaan, joten sankari kokee itsensä pakotetuksi ratkaisuunsa. Näin leffa viestii, että pasifismista ja toisen posken kääntämisestä on sallittua poiketa ääritilanteissa, kuten viattomien henkien suojelemiseksi.

Supersankarielokuvana Man of Steel sisältää selvästi enemmän ajatusta kuin genren tekeleet yleensä. Lupaavasti käynnistyvä tarina ei kuitenkaan kanna loppuun asti, ja kokonaisuus jää lopulta kohtalaisen ontoksi. Vaikka kyseessä on varsin keskinkertainen toimintaspektaakkeli, odotuksiin nähden se paljastui minulle silti hienoiseksi positiiviseksi yllätykseksi. Kyllä minä tästä enemmän nautin kuin aika monesta Marvel-pätkästä.