Spider-Man: No Way Home

Aiemmista Spider-Man-arvosteluistani voisi kuvitella, etten liiemmin välitä hahmona Hämähäkkimiehestä. Päinvastoin hän on itse asiassa lempisupersankarini, sillä hänessä on sentään kysymys jostakin yleismaallisesta ja samaistuttavasta eli teini-iästä ja siihen liittyvistä kasvukivuista. Tämä pintaa syvempi merkityksellisyys toteutuu myös Spider-Man: No Way Homessa, joka on Marvel Cinematic Universen tähän mennessä paras elokuva.

Marvel on ennenkin onnistunut ällistyttämään kunnianhimollaan MCU-saagansa suhteen. Ensimmäinen The Avengers ei vielä saanut leukojani loksahtamaan, kuten monen muun. Sitä vastoin lähemmäs 30 supersankarin Infinity Warin paljastuminen kasassa pysyväksi ja jopa jännittäväksi sarjakuvafilmiksi sai jopa minun pääni nyökyttelemään. Unohtakaamme se, että tarinaa jatkanut Avengers: Endgame oli laiskan käsikirjoituksen huipentuma, joka onnistui retroaktiivisesti tekemään edeltäjästäänkin osasta vähemmän mielenkiintoisen.

Spider-Man: No Way Home jatkaa Marvelin massiivisen leffauniversumin rakentamista entistä pähkähullummalla idealla. Se ottaa supersankarin, jonka tarinaa on reboottailtu viime vuosina kyllästymiseen asti, ja yhdistää kaikki nämä aiemmat Hämis-versiot osaksi samaa tarinaa käyttäen verukkeena multiversumia.

Mitään vastaavaa ei ole koskaan aiemmin Hollywood-blockbustereilta nähty. Vaikka kyseessä on häpeilemätöntä fanipalvelua, jolla tahkotaan poskettomia summia rahaa, täytyy näin älyttömälle konseptille nostaa hattu päästä.

Elokuva ei tietenkään toimisi vain lähtöideansa varassa. Siksi on hienoa, että tarinassa on ihan oikeata sisältöä. Myönnettäköön tosin, että siitä sisällöstä nauttiakseen tarvitsee ummistaa silmänsä melkoiselta tulvalta epäloogisuuksia ja suuripiirteistä käsikirjoittamista.

Peter Parkerin ja Dr. Strangen vastuuttomasti sössimä unohdusloitsu on esimerkiksi maailman sisäisen uskottavuuden kannalta samaa luokkaa kuin Endgamen aikamatkustus. Jos hahmot voivat soveltaa tällaisia temppuja jopa niin mitättömään asiaan kuin Peterin opintopaikkaongelmiin, miten Marvel-maailmassa voi teoilla olla aidosti seuraamuksia tai sankareilla mitään oikeita ongelmia?

Jälleen onkin selvää, ettei MCU:ssa ole käytännössä mitään sääntöjä tai johdonmukaisuutta paitsi rule of cool. Sankarit kiskovat kykyjä takapuolestaan ja unohtavat niitä täysin käsikirjoittajien mielivallan mukaan. Mitään sopimusta yleisön kanssa ei ole myöskään siitä, miten nämä kyvyt toimivat ja mitkä ovat niiden rajoitteet. Tämä tuskastusttaa ajoittain.

Katsojalle on esimerkiksi täysin epäselvää, mitä Dr. Strange voi tehdä peilimaailmassaan ja mitä hän ei voi tehdä. Vaan eipä sillä väliä: koska ilmassa leijuu geometrisiä kuvioita, teininero Peter päihittää tohtorin matematiikkaverkoilla, tsädääm! Elokuvan logiikka leviää täysin kasaan, jos sitä pysähtyy hetkeksikään miettimään.

Kun juonen yksityiskohtiin päättää suhtautua Aku Ankka -tarinoita vastaavalla vakavuudella, alkaa kerronta kuitenkin toimia. Leffa auttaa pöhköyksiensä sulattamista kahdella tavalla. Ensimmäiseksi se suhtautuu tarinaansa jopa Marvel-leffojen mittakaavassa huomattavalla keveydellä ja itseironialla. Sävy tuo mieleen muun muassa Buffy, vampyyrintappajan, joka niin ikään auttoi sietämään paljon epäjohdonmukaisuuksia huumorin voimin.

Toiseksi juonen järjettömyydet ovat lopulta tarinassa sivuseikka. Toisin kuin monessa muussa Marvel-elokuvassa, käsikirjoittajien takapuolestaan repimille MacGuffineille ei nimittäin anneta suurta roolia. Juonenkuljetukselliset hokkuspokkus-konstit eivät myöskään ratkaise sankareiden moraalisia dilemmoja tai päästä heitä kriittisissä paikoissa umpikujasta. Katson sinua Endgame.

En väitä, etteikö olisi loputtoman ärsyttävää, miten Strangen taikuus tai Starkin teknohärvelit taipuvat tarvittaessa vaikka minkälaisiksi deus ex machinoiksi. Kun Peter esimerkiksi kehittää konstit pahishahmojen parantamiseksi, voisi käsikirjoituksessa kyseisessä kohdassa lukea vain "SCIENCE MAGIC".

Todellisuudessa sillä ei ole kuitenkaan olennaista merkitystä, miten täsmälleen nämä vastalääkkeet saadaan aikaiseksi. "MCU- maailmassa teknologia mahdollistaa tämän", on riittävä selitys tarinan ytimen kannalta.

Itse tarinasta tekee kiinnostavan ensisijaisesti se, että kerrankin sankaria kohtaava eettinen kysymys on aidosti kiehtova. On aivan nerokas idea, ettei superkonnia tällä kertaa tapeta vaan parannetaan. Tämä oivallus vastaa täydellisesti aiempaan esittämääni kritiikkiin siitä, miten supersankarileffoissa vedetään jatkuvasti turpaan traagisesti mieleltään järkkyneitä tiedemiehiä. No Way Home suhtautuu sen sijaan pahishahmoihinsa pelastamisen arvoisina ihmisinä sekä kokee myötätuntoa heidän psyykkisiä ongelmiaan kohtaan.

Ratkaisevasti Hämähäkkimies ei myöskään pysty auttamaan näitä roistoja ilman henkilökohtaisia uhrauksia. May-tädin kuolema nostaa elokuvan panoksia merkittävästi ja saa katsojankin pohtimaan, onko turmioon tuomittujen pahisten auttaminen järkevää vai kannattaisiko Peterin jättää leikki sikseen.

Tähän No Way Home vastaa rakentamalla sanomansa Spider-Man-tarinoiden perimmäisen moraalin päälle: sankaruus ei tule koskaan ilmaiseksi vaan vaatii uhrauksia sekä vastuun ottoa. Vielä kun elokuva olisi uskaltanut tapattaa Toby Maguiren alkuperäisen seittimiehen, olisin tosissani yllättynyt.

En ole koskaan erityisemmin välittänyt Tom Hollandin Iron Man -sidekickinä hääräilevästä tekno-Hämiksestä, jonka tarinassa tuttuja elementtejä on pinnistellen miksattu, jotta kolmannella rebootilla olisi olemassaololleen jokin oikeutus. Kolmannessa elokuvassaan hänen versionsa hahmosta lunastaa silti paikkansa. Leffa on nimittäin tietyllä tapaa kaikkien aikaisempien Spider-Man-leffojen teemojen kiteytys.

Pidin No Way Homessa lisäksi siitä, ettei sen päähenkilö ole virheetön. Kaikki ongelmat saavat alkunsa puhtaasti Peterin itsekkyydestä ja mokailuista. Kun sivutuotteena syntyy kuitenkin mahdollisuus tehdä hyvää, hän tarttuu siihen. Sankari ei ole myöskään fundamentaalisesti pahiksiaan parempi, sillä hän murhaisi esimerkiksi Green Goblinin säälittä, jos Maguiren Hämis ei kerkeäisi väliin.

Hollandin tähdittämä trilogia päättyy kiinnostavasti siihen, mistä moni muu Spider-Man-tarina alkaa. Elokuvan loppuratkaisuna hän oppii sen, etteivät itsekkäät ja puolueelliset tuntemukset saa ohjata hänen valintojaan valtaa käyttävänä supersankarina. Siksi hän päätyy salaamaan identiteettinsä sen unohtaneilta ystäviltään. Tämä on kaunis tunteikas lopetus tarinalle, ainakin toistaiseksi.

Leffan muista Spider-Man-tähdistä Andrew Garfield näyttää kyntensä ja vetää filmin ylivoimaisesti muistettavimman roolin surun koettelemana Hämiksenä. Maguire on puolestaan edelleen kirjoissani se aito oikea, herkkä ja nörttimäinen Peter Parker, joskin tällä kertaa kypsempänä ja isällisempänä.

Pahiksien näyttelijöistä taas Willem Dafoe ja Alfred Molina ryöstävät odotetusti show'n Green Goblinina ja Doc Ockina. Jamie Foxxin komea look sitä vastoin hämmentää ottaen huomioon, miten huolittelematon hänen Max-hahmonsa oli The Amazing Spider-Man 2:ssa. Electron sähkövoimat ilmeisesti maskeeraavat hahmon Hollywood-tähdeksi.

Muiden roistojen näyttelijät on jätetty pääasiassa äänirooleihin, mutten tätä rehellisesti edes leffan aikana ajatellut. Lizardin mukana olo huvittaa sikäli, että hän on ainoa konna, jonka henki ei kaipaisi pelastamista. Hän nimittäin jäi elokuvassaan eloon.

Koska mukana on joukko tuttuja hahmoja eri leffasaagoista, filmin huumori on melkoista itsetietoista metapommitusta. Joillekuille nämä silmäniskut käyvät varmasti ärsyttäviksi, mutta minua ne eivät niinkään häirinneet. Tämä johtuu pidettävistä hahmoista, jotka kysyvät toisiltaan pitkälti juuri niitä huvittavia kysymyksiä, joita katsoja kaipaakin heidän kyselevän. Pääteinikolmikon lisäksi myös kolmen Hämähäkkimiehen kemia pelaa loistavasti yhteen.

Sitä ei puolestaan kannata taaskaan miettiä liikaa, millä logiikalla Peter Parkerin identiteetin tietäneet hahmot valikoituvat multiversumista vieraisille. Miksi ulottuvuusrepeämästä eivät ilmestyneet esimerkiksi MJ, Gwen Stacy, George Stacy, Harry tai May-täti? Entä miksi osa vierailijoista päätyy samaan kolkkaan maapalloa ja miksi juuri sinne? En usko, että käsikirjoittajatkaan tietävät.

Elokuvan heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu sen toiminta. CGI on Marvel-filmeissä edelleen 2020-luvullakin yllättävän muovista, ja itse mätkintä äityy mitäänsanomattomaksi puuromaiseksi mössöksi. Spider-Man 2 on edelleen selvästi Hämis-leffoista se, jossa visuaalinen ilme ja vauhti ovat parhaiten kohdallaan.

Onneksi mättökohtaukset eivät ole missään vaiheessa ylipitkiä. Sen sijaan niillä on aina jokin selkeä tarinankerronnallinen funktio, jolla tapahtumia edistetään.

Hollandin päähenkilöä tosin pätkitään niin pahasti turpiin, että jälleen herää supersankarin kohdalla kysymys, mihin hän voi edes teoreettisesti kuolla. Pommi naaman vieressä on ilmeisesti ok mutta puukko kylkeen hengenvaarallinen, mene ja tiedä.

Kun tarinan emotionaalinen ydin on kunnossa, hahmojen teoilla on seurauksia, he joutuvat tekemään uhrauksia, juonessa on panoksia ja elokuvan sanomakin on aidosti koskettava, en voi kuitenkaan valittaa paljosta. Spider-Man: No Way Home on poikkeuksellisen pätevä popkorn-elokuva ja ajatuksella tehtyä aivot nollille -viihdettä. Edes kahden ja puolen tunnin pituus ei onnistu puuduttamaan takamusta.

Spider-Man-elokuvien paremmuusjärjestys:

Kaikkien MCU-elokuvien paremmuusjärjestys:

Filmiarvostelut

Hae tästä blogista

Spider-Man: No Way Home

Kommentit

Lähetä kommentti