Spider-Man 3

Sam Raimin Spider-Man-trilogian päätös on minulle erityisen kiinnostava siitä syystä, että kahta ensimmäistä elokuvaa tuli lapsena ja teininä kulutettua monta kertaa mutta kolmatta osaa en koskaan katsonut. Olin sen ilmestyessä jo miltei täysi-ikäinen eikä Hämis enää kiehtonut aiheena samalla tavalla. Lisäksi leffan saamat heikot arviot laskivat intoa sen näkemiseen. Loppujen lopuksi kolmososa ei ole kaikkea parjaustaan ansainnut, vaan se on pitkälti samaa tasoa kuin kaksi ensimmäistäkin elokuvaa.

Todetaan kuitenkin heti alkuun filmin suurin heikkous eli sen aivan liiallinen pahisten määrä. Niitä ei nimittäin ole edes vain kaksi vaan jopa kolme: Goblin, Venom ja Sandman. Spider-Man itsekin ihmettelee, mistä roistoja oikein sikiää.

Vastustajista olisi ehdottomasti pitänyt typistää pois Venom, jonka kytkös koko muuhun tarinaan on hatara ja täysin uskomaton yhteensattuma. Avaruudesta satunnaisesti tapahtumia sekoittamaan tupsahtavalla muukalaismömmöllä ei ole kokonaisuudessa todellista paikkaa. Lisäksi hän on kyvyiltään supersankarigenren tylsin klise, sankarin peilikuva.

Mammuttitautiin sortuminen on sääli, sillä leffa nivoo yllättävänkin onnistuneesti edellisten elokuvien lankoja yhteen. Kaksi muuta pahista ovat myös todella toimivia. Peterin ja Harryn suhde on ollut trilogian kiinnostavin juonikuvio, kun taas Sandman on yksi jälleen onnistunut traaginen hirviö. Häneen olisi pitänyt panostaa vielä nykyistä enemmän kolmannen konnan mukaan sullomisen sijaan. Filmin kahden tunnin 19 minuutin pituus on nimittäin ihan liikaa.

Spider-Man 3:ssa on myös kritisoitu erityisesti Peter Parkerin emo-vaihetta Venomin vallassa. Maskeerausvalinta on kieltämättä tahattoman – tai kenties tahallisen – koominen, mutta tästä sivuraiteesta elokuva on saanut tarpeettoman paljon haukkuja. Ensinnäkin kaksi aiempaa leffaa ovat aivan yhtä höpsöjä. Toiseksi pimeälle puolelle kääntyneen Parkerin jammailumontaasi on filmin hauskimpia hetkiä. Ainoastaan sen jälkeinen baarikohtaus menee överiksi.

Noin muuten tyylivalintojen puolesta kolmososa sisältää vähemmän outoa visuaalista temppuilua kuin sen edeltäjät. Huumorissa ei tosin olla päästy vaivaannuttavimmasta osastosta eroon. En esimerkiksi ymmärrä, ketä kuvitellaan naurattavan sillä, kun pikkutyttö huiputtaa J. Jonah Jamesonilta ylimääräisen lompakontäytteen. Bruce Campbellin cameo sentään naurattaa toistamiseen.

Dialogi ei puolestaan ole muutamista kukkasistaan huolimatta ihan yhtä karmeaa kuin edellisissä osissa. Silti pikkupojat huutamassa Spider-Manille "Awesome!" ja "Wicked cool!" voisi mielellään leikata pois.

Tietokone-efektejä käytetään Spider-Man 3:ssa runsaammin ja näkyvämmin kuin sen edeltäjässä. Tästä syystä se myös näyttää keinotekoisemmalta. Erityisesti muovisuus erottuu Hämiksen ja Sandmanin ensimmäisessä tappelussa. Onneksi toimintakohtaukset ovat edelleen tiiviitä, rytmitys toimii ja Raimin hurjia kamera-ajoja on yhä ilo seurata.

Mary Jane ei ole trilogian päätöksessä enää aivan yhtä rasittava hahmo kuin aiemmissa osissa. Toki hän on heti riidan sattuessa sortumaisillaan Harryn käsivarsille, mutta niinpä on myös Peter langeta Gwen Stacyyn. Sankari saa tosin jälleen olla pelastamassa naista pulasta.

Epäloogisuudet ovat supersankarigenrelle tavanomaisia eikä niiltä voi tälläkään kertaa täysin ummistaa silmiään. Harry esimerkiksi selviää Goblin-pommista yllättävän minimaalisin vaurioin ja parantuu uskomattoman nopeasti. Ja eivätkös nämä samat pommit ainakin ensimmäisessä osassa sädettäneet uhrejaan luurangoiksi? Harryn Peteriä vastaan kehittelemä katala juoni taas ratkeaisi yhdellä Mary Janen puhelinsoitolla.

Edward Brock puolestaan sattuu juuri kätevästi paikalle, jotta Hämiksen hylännyt Venom voi tarttua häneen. Entä miksi hänelle kasvavat torahampaat ihmismuodossa siinä, missä Peterille eivät? En tiedä, ehkä valitan turhaan elokuvasta, jossa Hämähäkkimies voi kiivetä seiniä pitkin tarraavilla sormillaan ja varpaillaan, vaikka hänellä on puku päällä ja saappaat jaloissa.

Jos epäjohdonmukaisuuksilta ei voida leffassa välttyä, niin ei kliseiltäkään. Sen lisäksi, että loppukliimaksissa rynnätään auttamaan neitoa pinteessä, paras kaveri tietysti suorittaa vielä kaikkein umpikuluneimman Han Solo -mielenmuutoksen. No, sentään Peterin ja Harryn yhteisessä taistelussa pahiksia vastaan on trilogian huipennukseksi tunnetta.

Teemojensa puolesta Spider-Man 3 jatkaa vallan ja vastuun tasapainon käsittelemistä. Päätösosa puhuu siitä, millainen moraalinen taakka henkilöllä on pahoista teoistaan. Erityisesti Peter itse joutuu omaa napaansa tuijottaessaan vastakkain sen kanssa, mitä seurauksia on muiden ihmisten loukkaamisella. Toisaalta filmi toteaa, että vääryyksien sovittamiseksi on kyettävä anteeksiantamaan sekä itselle että muille. Hahmojen ensiyritykset korjata epäkohtia koston keinoin ovat sen sijaan tuhoon tuomittuja.

Kaiken kaikkiaan Spider-Man 3 on sitä samaa turvallisen tyhjänpäiväistä ja unohdettavaa mutta tasalaatuista viihdettä kuin sen edeltäjätkin. On suorastaan hämmentävää, miten vähän supersankarigenre on kehittynyt Raimin leffakolmikon ajoista. 2000-luvun Hämikset tuntuvat yksinkertaisine, valmiiksi pureskeltuine sanomineen suorastaan filosofilta teoksilta verrattuna siihen onttouden juhlaan, mikä myöhemmin valkokankaat on vallannut. Merkityksettömänä Hollywood-viihdehöttönäkin niitä arvostaa keskimääräistä lajityypin edustajaa enemmän, sillä ne tuntuvat sentään kunnollisilta elokuvilta likuhihnatuotteen sijaan.