Spider-Man 2

Kakkososaa Sam Raimin Spider-Man-trilogiassa on kehuttu monesti sen parhaimmaksi. Olen nuoruudessani nähnyt sen monen monta kertaa. Kuten muistelin, elokuva elää pidettävän, traagisen pahiksensa varassa.

Spider-Man 2 jatkaa siitä, mihin ensimmäinen elokuva jäi. Peter Parker antoi pakit Mary Janelle, ja Harry Osborne vihaa isänsä murhannutta Hämistä tietämättä, että kyseessä oli hänen paras ystävänsä. Parkerin seittimiestaidot alkavat puolestaan kärsiä, kun elämän rakkaus löytääkin uuden kainalon, johon asettua.

Jatko-osan kantavaksi teemaksi nousee henkilökohtaisten toiveiden sekä vastuullisen aikuisuuden tasapainottelu. Elokuva jatkaa edeltäjänsä ajatusta suuren vallan ja velvollisuudentunnon kulkemisesta käsi kädessä. Sen yksi pääviesti on, että oikein toimimisen eteen pitää joskus osata luopua myös suurimmista haluistaan. Toisaalta se kuitenkin toteaa, ettei vastuullisimmassakaan asemassa oleva henkilö voi uhrata omaa henkistä hyvinvointiaan loputtomiin. Tämä on yllättävän tervehenkinen sanoma.

Leffan naiskuva ei sen sijaan ole ykkösosaa tippaakaan parempi vaan entistä kammottavampi. Mary Jane on menossa kihloihin mutta pelaa pelejä Peterin kanssa vaatien tätä tunnustamaan tunteensa sanomatta kuitenkaan itse mitään omistaan. Lopulta kun Peter paljastuu Hämikseksi, hän on valmis välittömästi hylkäämään sulhonsa, vaikka sitten alttarille. Ensimmäisen osan märkä t-paita myös osoittautui selvästi menestykseksi, sillä sen verran auliisti Kirsten Dunstia marssitetaan ilman rintaliivejä estradille.

Elokuvan varsinainen tähti on Alfred Molinan näyttelemä tohtori Octavius, tuttavallisemmin Doc Ock. Molinalla on valkokankaalla valovoimaa, ja hänen hahmonsa herättää myötätuntoa puhtaasti hyvää tarkoittavana tiedemiehenä, jonka koe menee tuhoisalla tavalla pieleen. Tämä saa unohtamaan jopa sen, ettei herran tekoälylonkeroilla hallittavassa fuusioreaktorissa ole konspetina kauheasti järkeä.

Tohtorin muuttuminen klassiseksi Mustekalaksi on varmasti kaikkien aikojen paras supersankaripahiksen ensiesiintyminen. Kyllä, parempi kuin Dark Knightin Jokerin. Raimi hyödyntää kauhuelokuvaohjaajan taitojaan, kun metalliraajat teurastavat sairaalahenkilökuntaa yllättävänkin brutaalisti. Hätkähdyttävät leikkaukset, Evil Deadeja muistuttavat kamera-ajot sekä häivähdys The Thingiä nostavat koko kohtauksen koko elokuvan parhaaksi.

Ainoa Dock Ockin heikkous pahiksena on siinä, että hänen tarinankaarensa muistuttaa liiankin läheisesti edellisen elokuvan Green Goblinia. Se myös ihmetyttää, mikä ikuinen viha supersankarileffoilla on kunnianhimoisia tiedemiehiä ja tutkijoita kohtaan.

Yksi lajityypin heikkouksia on kelvollistenkin antagonien hautaaminen saman elokuvan sisällä. Mitä jos pahista ei päihitettäisikään pysyvästi, vaan hänen ja sankarin suhde kehittyisi useamman leffan yli? Raimin Spider-Maneissa huomaan esimerkiksi eniten kiinnostuvani juonessa siitä, miten Harryn ja Peterin ystävyyssuhteen käy. Se ei nimittäin koskaan nuoruudessani selvinnyt, sillä kolmososa on edelleen näkemättä!

Spider-Man 2 on edelleen MCU-filmejä huumorintajuttomampi. Komediaan on kuitenkin ladattu enemmän yritystä kuin ensimmäisessä elokuvassa. J.K. Simmonsin lyömättömän J. Johnah Jamesonin ohella hupia tuottaa muun muassa vaivaantunut hissimatka Hämiksen sekä hänen pukuaan naamiaisasuna ihastelevan kansalaisen välillä. Välillä hauskuutusyritykset tuntuvat tosin vain teennäisiltä, kuten May-tädin läpsäistessä Communitysta tutun Joe McHalen näyttelemää, kolikoita kähveltävää pankkivirkailijaa sormille.

Todellinen kammottavuus on silti elokuvan dialogi, joka hakee kömpelyydessä vertaistaan. Esimerkiksi Mary Janen viimeiset vuorosanat hakevat juustoisuudessa vertaistaan: "It's wrong that we should be only half alive, half of ourselves. I love you. So here I am, standing in your doorway. I have always been standing in your doorway. Isn't it about time somebody saved your life?"

Kehnon dialogin vastapainoksi Spider-Man 2:n rytmitys on edelleen äärimmäisen toimivaa genressään. Toimintakohtaukset eivät koskaan veny ylipitkiksi, ja jopa loppuyhteenotto on jälleen hämmentävän tiivis. Seittisankarin sinkoilua seuraavissa kamera-ajoissa on sitä paitsi edelleen yllättävää näyttävyyttä, joihin harva supersankarifilmi on sen jälkeen kyennyt.

Jatko-osan efektit ovat kestäneet paremmin aikaa kuin edeltäjänsä, eikä tehoste-Oscar mennyt väärään osoitteeseen. Ainoastaan karanneeseen junaan huipentuvassa yhteenotossa meno äityy paikoin silmiinpistävän muoviseksi.

Raimi ei ole tosin kaikkein taidokkain hallitsemaan toimintansa sävyjä. Kun Tobey Maguire irvistelee lihaksiaan pullistellen, sille on vaikea olla hihittelemättä. Toisaalta tällaiseen sankarin tahattomaan koomisuuteen sisältyy myös tietynlaista peittelemätöntä inhimillisyyttä.

Ohjaajan revittelevä tyyli tuo leffaan puolestaan sitä kuuluisaa sarjakuvamaisuuden tuntua. Tehokeinot tuntuvat välillä satunnaisgeneraattorilla arvotuilta. On zoomauksia, äkillisiä leikkauksia, Spidey-sense-hidastuksia, freeze frameja sekä outoja siirtymiä otosten välillä, jopa aaltoanimaatiolla. Melkoinen sillisalaatti siis, mutta ainakin on uskallettu kokeilla!

Elokuvan tapahtumien epäloogisuudet kohottavat ajoittain katsojan kulmia. Hollywood saisi esimerkiksi oppia, että ilmiliekeissä oleva talo on helvetti, josta kukaan ei pääse elävänä ulos, toisin kuin molemmat kaksi ensimmäistä Spider-Man-leffaa demonstroivat. Kun Doc Ock paiskaa puolestaan henkilöauton kahvilassa istuvaa Peteriä ja Mary Janea päin, miten kaikki kadunkulkijat kauhistuvat vasta tohtorin marssiessa esiin? Kyllähän heidän täytyi nähdä hänet jo autoa heittämässä! Ja mikä järki pahiksella on yrittää murhata Parker, jolta hän haluaa tietoa?

Verrattuna edeltäjäänsä Spider-Man 2:lla on pitkälti samat plussat ja miinukset. Se on tyhjänpäiväinen supersankarielokuva tökeröllä naiskuvalla, surkealla dialogilla mutta pätevällä rytmityksellä ja vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Puutteistaan huolimatta leffa tuntuu liukuhihnatuotteilla kyllästetyssä genressä keskimääräistä kelvollisemmalta teokselta, sillä sillä on sentään jotain relevanttia sanottavaa kohdeyleisölleen.