Marvel Cinematic Universe on parantanut vuosien vieriessä tahtiaan. Sen niin sanotussa kolmosvaiheessa ilmestyi jo yksittäisiä pätkiä, jotka nousivat liukuhihnatuotannon yläpuolelle. Nyt nelosvaihe vaikuttaa vielä lupaavammalta, sillä uusin Spider-Man oli mainio supersankaripätkä eikä Doctor Strange in the Multiverse of Madnesskaan osoittaudu hassummaksi.
Dr. Strange -jatko-osan alkupuoli ei kuitenkaan vielä vakuuta. Tohtori itse on tylsä ja mitäänsanomaton hahmo, eikä leffan huumori ei lähde lentoon. Myös filmin aloittava taistelu rumaa CGI-ulottuvuusmörköä vastaan on sekä täysin epäaidon tuntuinen että visuaalisesti mieleenpainumaton. Hämiksen jälkeen muistin yhtäkkiä, että tätähän se tavanomainen Marvel on: hajutonta, mautonta ja totaalisen yhdentekevää.
Mielenkiinto elokuvaa kohtaan herää silti vähitellen. Ensimmäisenä kiinnostava käänteenä leffan antagonistiksi paljastuu toinen supersankari, Wanda Maximoff eli Scarlet Witch. Eikä hän ole vastustaja missään Civil Warin reilussa urheiluhengessä vaan aito pahis, joka tappaa surutta jokaisen tielleen erehtyvän raukan. Kahden Avengers-ryhmäläisen kaksinkamppailu, jossa toinen osapuoli on tosissaan kääntynyt pimeän puolelle, on ainakin jotain uutta.
Wandan motiivi rinnakkaisuniversumin lastensa ryöstämiseksi tuntuu tosin pöhköltä ja kaipaisi varmasti WandaVision-televisiosarjan näkemisen taustoituksekseen. Hahmosta toimivan pahiksen tekee kuitenkin se, että hän on kyvyiltään puhtaan ylivoimainen leffan hyviksiin nähden. Nainen murhaa säälimättä esimerkiksi naapurimaailmankaikkeuden Avengerseja. On tyydyttävää vaihteeksi nähdä supersankareiden ottavan oikein kunnolla pataansa.
Ilahduttavana puolenaan Multiverse of Madness sekoittaa supersankarointiin kauhuelementtejä. Eikä ihme, sillä onhan leffan ohjaajana Sam Raimi, minkä huomasin vasta lopputekstien rullatessa! Scarlet Witchissä on esimerkiksi pahiksena vaikutteita japanilaisten filmien demonitytöistä ja possessioleffojen riivatuista. Hän jahtaa hyviksiä vääjäämättömästi kuin karmivin kauhuleffojen mörkö tuoden mieleen muun muassa indiepätkä It Followsin.
Elokuvassa nähdään myös läjä muita painajaismaisia näkyjä, jump scareja sekä jopa kauhugenrelle ominainen lopetus. Pahan alkuna ja juurena on kaiken lisäksi itse Evil Deadien Book of the Dead — ei kun siis Darkhold.
Vaikka leffa tarjoilee enemmän surrealistisia näkyjä kuin valtaosa Marvel-filmeistä, jäin kaipaamaan silti rohkeampaa visuaalista tykittelyä. Koska kyseessä on Raimin filmi, kameratyöskentely on toki luovempaa kuin keskimääräisessä MCU-tekeleessä. Multiversumi sallisi kuitenkin paljon uskaliaampaa elokuvallisilla tehokeinoilla revittelyä, sillä nyt valtaosa tempuista nojaa silkkaan CGI:hin. Sentään maailmankaikkeuksien läpi syöksyminen on hauska kohtaus.
Multiverse of Madnessissa onkin nimestään huolimatta vähemmän kysymys varsinaisesta universumien välillä seikkailusta kuin kahden sellaisen kohtalosta. Sen verran Marvel sentään hyödyntää vaihtoehtoisia todellisuuksia ja Fox-diiliään, että kankaalle marssivat muun muassa Ihmenelosten Mr. Fantastic sekä X-Menin professori Xavier. Vaikken ole kasvanut sarjakuvien parissa, nostattaa näin kunnianhimoinen fanipalvelu virneen jopa minun suupieliini.
Kolmen eri Hämis-kaanonin ja Venomin integroimisen jälkeen vaikuttaakin siltä, ettei mikään ole MCU:lle liian suurta. Jopa Anson Mount tuodaan valkokankaalle takaisin Black Boltina parjatusta Inhumans-sarjasta.
Leffan tarinankerrontaa on haukuttu vaikeasta seurattavuudesta, jos MCU:n täysi oppimäärä ei ole hallussa tv-sarjoja myöten. En kuitenkaan kokenut filmiä vaikeasti hahmotettavaksi, vaikken ole nähnyt WandaVisionia tai Lokia enkä tiedä, viitattiinko elokuvassa Black Widowiin, Eternalsiin tai Shang-Chihin. Vain parin yksityiskohdan, kuten Darkholdin tai ohimennen mainitun Westviewin, merkitys jäi epäselväksi.
Tarinan johdonmukaisuus on silti kaukana aukottomasta, sillä onhan kyseessä Marvel-raina. Normaalisti saagan leffoissa supersankarien kyvyt nykäistään hatusta sitä mukaa, kun käsikirjoitus sattuu niitä tarvitsemaan, ja unohdetaan sen sileän tien. Koska kyseessä on vieläpä Dr. Strange -filmi, silinteristä kaniinien kiskomiselle ei ole mitään rajoituksia tai sääntöjä, vaan mitä vain voi tapahtua, jos rule of cool sitä vaatii. Luonnollisesti tämä myös tiputtaa tarinan jännitettä ja panoksia.
Silti vain yksi isompi yksityiskohta juonenkuljetuksessa todella häiritsi minua ajoittain kömpelön MacGuffin-jahdin ohella. Miten Wanda nimittäin tuhoaa Darkholdin alkulähteen jokaisessa universumissa elokuvan lopussa? Elokuva toki antaa ymmärtää, että hän voi kutsua demoneja toisiin maailmankaikkeuksiin, muttei hänellä ilman loitsukirjan suomaa unikävelyn voimaa pitäisi olla keinoa viimeiseen tempaukseensa.
Hahmona Dr. Strange on puolestaan aina ollut yksi koko MCU:n unohdettavimpia sankareita. Mies on nimittäin Iron Manin halpakopio vailla kiinnostavia ulottuvuuksia. Paljon hahmon yhdentekevyydestä kertoo se, etten Multiverse of Madnessia katsoessani muistanut edellisestä leffasta lainkaan hänen suurta rakkauttaan, Christineä, joka näyttelee jatko-osassa merkittävää roolia.
Raimin filmissä Strange saa kuitenkin lihaa luidensa ympärille. Hahmon pimeä puoli tulee esille siinä, miten hän usein esittää vallan keskittämisen itselleen olevan ainoa tarjolla oleva vaihtoehto. Mieshän kelpaisi kokoomuksen riveihin ajamaan leikkauspolitiikkaa!
Tohtorin egon vaatiikin, että isoissa päätöksissä kontrolli luovutetaan aina hänen käsiinsä. Hän rakastaa niin sanotusti "pidellä veistä", kuten Christine asian ilmaisee. Tätä kontrollia hän puolestaan käyttää ottamaan valtavia riskejä kuin pahin uhkapeluri oman tärkeyden tunteensa tyydyttämiseksi.
Elokuvan keskeisiksi teemoiksi muodostuvat onnellisuus ja sen puute. Tyydyttävän elämän saavuttamisessa supersankareita tai pahiksia eivät auta heidän voimansa, sillä heitä kalvavat samat inhimilliset kaipuun kohteet kuin ketä tahansa. Wanda ja Strange yrittävät esimerkiksi molemmat menestyksettä tavoitella rakkautta, josta he ovat jääneet paitsi. Leffa käytännössä toteaa, että elämän epätäydellisyys pitää joko hyväksyä tai ajaa itsensä kuilun partaalle sitä vastaan kapinoidessa.
Filmin keskeisten teemojen näkökulmasta Dr. Strangella ja Wandalla on hahmoina selkeä kehityskaarensa. Harmillisesti tarinan tapahtumat liikkeelle potkaiseva, ulottuvuusportaaleja muodostamaan kykenevä America-tyttönen jää sitä vastoin henkilönä täysin ohueksi. Hyvisten puolesta olisikin helpompi jännittää, jos tämä sidekickin roolia täyttävä hahmo herättäisi mitään tunteita.
Verrattuna moniin muihin viime aikojen supersankarimammuttielokuviin Multiverse of Madness on kestoltaan kiitettävän napakka, vain pari tuntia. Myös lopputaistelu pidetään tällä kertaa tiiviinä ja sen ratkaisu yksinkertaisen paisuttelemattomana. Mainittakoon tosin, että omien voimien löytäminen mentorin tsemppipuheen seurauksena on laiskanpuoleinen klisee, jonka jo alkuperäinen Star Wars toteutti paremmin.
On kaiken kaikkiaan piristävää, ettei jokaisen MCU-elokuvan ei tarvitse olla enää samaa uuden supersankarin syntytarinan jauhamista. Lisäksi Marvelille vaikuttaa muodostuneen kokeilunhalua ja hullujen ideoiden toteuttamisen intoa. Yhtään ei haittaa sekään, että elokuvat vaikuttavat pikkuhiljaa kertovan jostakin eivätkä tarjoile pelkkää yhdentekevää supersankaripuuroa. Multiverse of Madness on asiallinen viihdetuotos, jonka hiukan laimea vastaanotto pääsi yllättämään minut. Veikkaan syyksi Hämiksen hyvyyttä, sillä kriitikot ja kansan villinyttä nappisuoritusta on vaikea suurimmankaan velhon seurata lavalle.
MCU-elokuvien päivitetty paremmuusjärjestys:
- Spider-Man: No Way Home
- Avengers: Infinity War
- Thor: Ragnarök
- Captain America: Civil War
- Captain America: Winter Soldier
- Black Panther
- Doctor Strange in the Multiverse of Madness
- Captain Marvel
- Guardians of the Galaxy Vol. 2
- Guardians of the Galaxy
- Spider-Man: Homecoming
- Iron Man 3
- Thor
- Iron Man 2
- The Avengers
- Avengers: Endgame
- Iron Man
- Doctor Strange
- Spider-Man: Far From Home
- The Incredible Hulk
- Captain America: The First Avenger
- Thor: The Dark World
- Avengers: Age of Ultron
- Ant-Man
- Ant-Man and the Wasp
Kommentit
Lähetä kommentti