Furiosa: A Mad Max Saga

Vuoden 2015 Mad Max: Fury Road on käytännössä ansainnut jo aseman lajityyppinsä modernina klassikkona. Se on poikkeuksella vimmalla etenevä, turhasta lätinästä trimmattu toimintajuna täynnä omaleimaista audiovisuaalista tykitystä. Jos George Millerin niin ikään ohjaamalta ja käsikirjoittamalta Furiosa: A Mad Max Saga -esiosalta odottaa samaa kuin Fury Roadilta, pettyy varmasti. Furiosa on nimittäin hyvin erilainen filmi, mutta omalla tavallaan mainio. Sen keskiössä ovat toiminnan sijaan tarina ja hahmot, eli täysin päinvastoin kuin Fury Roadissa. Pituuttakin on puoli tuntia enemmän.

Furiosa on Fury Roadia selkeämmin postapokalyptinen western vanhojen Mad Maxien, erityisesti kakkosen hengessä. Nimikkohahmo itse on kuin intiaanien Etsijöissä vanhemmiltaan ryöstämä rajaseutujen lapsi. Elokuvan keskelle sijoitettu pitkä kohtaus, jossa roistojengi hyökkää öljyrekan kimppuun, on puolestaan jälleen yksi versio inkkareista ja postivaunusta. Leffan kostotarinakin myötäilee todella vahvasti länkkärigenren teemoja.

Kiehtovinta Furiosassa on se, miten ruohonjuuritasoa edustava päähenkilö on itse sivullinen suurten herrojen sotaleikeille, mutta tempautuu silti väkivallan kurimukseen. Hän on se, joka kokee varsinaiset valtapelien seuraukset. Filmin näkökulma on harvinaisen kiinnostava.

Epäilin etukäteen, riittääkö Ana Taylor-Joylla karisma näyttelemään nuorempaa versiota Fury Roadissa mestarillisesti loistaneen Charlize Theronin Furiosasta. Ilokseni voin sanoa, että kyllä riittää. Hahmo ei puhu paljoa, kuten ei puhunut Fury Roadissakaan, ja välillä hän on jopa tyystin naamioituneena. Theronin tavoin Taylor-Joy osaa kuitenkin puhua paljon naulitsevalla katseellaan.

Leffan päähenkilö kuuluukin viimeistään nyt siihen samaan harvalukuiseen onnistuneiden naispuolisten toimintasankarien kastii kuin esimerkiksi Ellen Ripley. Avainsanana tässä onnistumisessa on inhimillisyys, sillä Furiosa ei ole mikään voittamaton, haavoittumaton ja hyveellinen boss babe, joka heittelee nasevia kuittauksia patriarkaatille. Sen sijaan hän on usein alakynnessä, kokee elokuvan aikana todella kovia ja janoaa lopulta kostoa. Hahmolle elokuvan keskivaiheille kirjoitettu romanssikin on yllättävän toimiva ja tekee sen osapuolista välitettäviä osoittamalla heidän herkän puolensa.

Filmin kliseitä rikkova pahis, Chris Hemsworthin tyylikkäästi tulkitsema Dementus, on puolestaan ehkä sen suurin valopilkku. Hahmo selvästi haluaisi olla elämää suurempi, mutta karismaa tai uhkaavuutta ei oikein siihen ole. Hän on ennemmin tomppeli, joka tekee jatkuvasti virheitä ja lopulta häviää aloittamansa sodan.

Antagonistin hömelyys huvittaa, mutta elokuva suhtautuu silti häneen vakavasti. Kaiken takaa paljastuu tietenkin väkivallalla itsensä surusta etäännyttänyt mies, kuin alkuperäisten leffojen Max. Lyhyesti sanottuna Dementus tuntuu pahiksena uskottavalta ja inhimilliseltä.

Jos George Miller osaa kirjoittaa naissankareita ja miespahiksia keskimääräistä hienovaraisemmin, niin sama koskee hänen tarinansa feministisiä teemoja. Elokuvan päähenkilö ei ole sattumalta nainen eivätkä kaikki pahikset sattumalta miehiä. Silti nainen ei ole virheetön, kaikki miehet eivät ole pahoja eikä paatuneinkaan mies soita pahistellessaan vain yhtä nuottia. On kuitenkin kuvaavaa, että leffan ultimaattisena takaisinmaksuna toimii miehen kulkusista läpi kasvatettu puu

Fury Road esitteli visuaalisina kikkoina vahvasti saturoituneen oranssin värimaailman, äkilliset zoomaukset, vaihtelevan kuvataajuuden, kohti kameraa syöksyvät objektit sekä kuvan keskelle sijoitetun toiminnan, joka teki hektisestikin leikatuista kohtauksista selkeitä seurata. Näitä kaikkia hyödynnetään sellaisinaan myös Furiosassa, mutta ne eivät nouse leffassa yhtä hallitsevaan osaan.

Toimintafilmiksi Furiosan toimintakohtaukset ovatkin yllättävän rauhallisia, jopa verkkaisia. Myös soundtrack heijastelee tätä, sillä Junkie XL:n musiikkiraita on tällä kertaa ennemmin hanszimmermäisen pahaenteinen toisin kuin Fury Roadin rock-ooppera.

Kaksi toimintajaksoa paisuu elokuvassa suorastaan tautisen pitkäksi. Silti ne eivät tunnu venytetyltä tyhjänpäiväiseltä räimeeltä toisin kuin esimerkiksi miltei jokaisen supersankarifilmin kumiukkomäiske. Tämä johtuu siitä, että Miller kertoo niillä ensisijaisesti tarinaa. Hyökkäys öljyrekkaa kohtaan näyttää, miten Furiosa sekä hänen tuleva rakkautensa, pretoori-Jack, tapaavat jaoppivat luottamaan toisiinsa. Väijytys Bullet Farmilla puolestaan esittää, miten he puhaltavat yhteen hiileen sekä taistelevat onnensa puolesta ylivoimaisenkin vastustajan edessä.

Sitä ei voi myöskään väittää, etteivätkö leffan toimintakohtaukset olisi edelleen komeaa seurattavaa. Käytännön stuntteja on edelleen hyödynnetty runsain mitoin, ja erityisesti pitkät otokset ovat hetkittäin vaikuttavia. Ainoa kauneusvirhe on ylikäytetty hiukan muovinen CGI, joka pistää usein silmään, etenkin Bullet Farmin taistelussa.

Furiosa tekee periaatteessa saman kuin esimerkiksi Star Wars -esiosat ja viittailee jatkuvasti tuleviin tapahtumiin. Katsokaa, tuossa on tuttu öljyrekka! Ai noin Furiosa menetti kätensä! Ja hei, tuolla piipahti Mad Max! Silti nämä viittaukset eivät ole häiritseviä, sillä ne eivät ole mukana vain fanipalveluna. Sen sijaan kyseiset elementit palvelevat elokuvan omaa tarinaa.

Pieniä oudoksuttavuuksia leffasta tosin löytyy. Olin aina kuvitellut Furiosan olevan vain kutsumanimi, joten on hieman hömelön tuntuista, kun se paljastuukin hahmon oikeaksi nimeksi. Päähenkilö omaa myös suorastaan yli-inhimilliset roikkumistaidot, sillä sellaisella apinamaisella ketteryydellä hän piiloutuu Fury Roadista tuttua Rictus-konnaa teräsputken alle killumaan.

Mad Maxien maailmankuva on aina ollut synkkä. Apokalypsin jälkeenkin ihmiskunnan rippeet sotivat keskenään sekä pyrkivät haalimaan valtaa vähiin olemassaoleviin resursseihin ja muihin ihmisiin. Furiosa on lohduton saagan ensimmäisen elokuvan hengessä, sillä sotimisen lisäksi siinä surun murtamat ihmiset etsivät keinoa kostaa toisilleen.

Toki taustalla kulkee aina yleisinhimillinen sanoma: voimme olla tätä parempia. Se on kieltämättä ajankohtainen viesti tämän päivän maailmassa, jolloin sivilisaation tuho on vielä vältettävissä. Toisaalta Furiosan vajavuus näiden teemojen käsittelyssä on kenties siinä, ettei se sano niistä kauheasti sellaista, mitä moni elokuva ei olisi jo todennut vastikäänkin.

Furiosa on fiksun ihmisen toimintaelokuva, jonka tarinankerronta on timanttia ja hahmoissa lihaa luiden ympärillä. Hämmentävintä on, että elokuva onnistuu kaksi ja puolituntisena toimintarutistuksena pitämään otteesaan, vaikkei se sisällä juuri yhtään huumoria – lukuun ottamatta Mad Max -maailmaan sisältyvää luontaista hullunkurisuutta, joka ei pirskahtele edes niin vallattomana kuin Fury Roadissa. Harmillisinta on, jos elokuvan alisuoriutuminen lippuluukuilla estää Milleriä toteuttamasta suunnitelmiaan ja täydentämästä saagaa Mad Max: The Wastelandilla.