Longlegs

Sarjamurhaajat ovat niin kulunut aihe jenkkikauhussa ja -trillereissä, että niistä on vaikea saada aikaan omaperäistä elokuvaa. Psykosta tutun Anthony Perkinsin pojan, Osgood Perkinsin, Longlegs onnistuu kuitenkin tempussa. Se sekoittaa nimittäin taitavasti davidfincherläiseen sarjamurhajännäriin uskonnollista kauhua.

Longlegs tekee alusta asti selväksi, että sen tarina sisältää yliluonnollisia elementtejä. Päähahmolla, FBI-agentti Harkerilla, on nimittäin selvänäkökyky, ja hän on kytköksissä jollakin tapaa otsikon nimikkosurmaajaan. Filmi pitää kuitenkin loput korttinsa viisaasti piilossa, ja katsoja saa arvuutella pitkään, mistä mysteerissä on pohjimmiltaan kyse.

Elokuvan pääosassa nähdään mainiosta It Follows -indie-kauhupätkästä tuttu Maika Monroe. Hän esittää erinomaisen uskottavasti agentti Harkeria, joka on vaivaantuneen sisäänpäinkääntynyt ja liki autistisella tavalla sosiaalisesti kömpelö.

Longlegs katsoo viisaasti mallia Fincherin Sevenistä eikä tee murhaajansa paljastumisesta tarinan pihviä. Nicolas Cagen esittämä, Pennywise-klovnin mieleen tuova hihittelevä Longlegs on Perkinsin itsensäkin mukaan tarkoituksellinen antikliimaksi. Vaikka hänet päästetään avoimesti kameran eteen suhteellisen varhain, leffa ei silti menetä jännitettään. Katsoja tietää nimittäin, että kaikessa on kyse jostain enemmästä.

Paras vertailukohta Longlegsille onkin True Detectiven mainio ensimmäinen kausi. Siinä missä True Detectiven sarjamurhaajavyyhdin taustalla lymyili lovecraftiaaninen kosminen kauhu, Longlegsissä pahan kierteeseen puumerkkinsä on kirjoittanut itse Saatana. Vanhan vihtahousun siluetti vilahtelee varjoissa läpi elokuvan kuin Fight Clubin penis, mikä on kutkuttavan häiriinnyttävää.

Elokuvan audiovisuaalinen puoli on lajityyppinsä huippuluokkaa. Kauhuleffagenressä painostava ambienssi on niin kulunut työkalu, että sitä on vaikea toteuttaa kekseliäästi, mutta Longlegsin äänisuunnittelu suoriutuu tehtävästä. Hitaita zoomauksia hyödyntävä kuvaus sekä synkän syksyiset miljööt puolestaan lainailevat jälleen Fincheriltä, mutta tekevät sen maltillisesti. Kameran harkitun hitaat liikkeet sekä taktiset kuvarajaukset saavat taas aikaan samankaltaista vainoharhaisuutta kuin It Followsissa, jossa muiden ihmisten muodon ottavaa hirviötä yritti jatkuvasti bongailla taka-alalta.

Longlegsin tunnelma pysyy hyvin tiheänä liki läpi elokuvan. Mysteeristä on tehty tarkoituksella niin hämärä ja monimutkainen, ettei katsoja tiedä missään vaiheessa tarkalleen, mitä odottaa. Vaikka säikäytyksiä on mukana jokunen, ne on tehty hyvällä maulla, ja ennemmin filmi keskittyy pitämään yleisönsä jatkuvasti varpaillaan. Tästä syystä leffaa on verrattu myös ennemmin Uhrilampaat-tyylisiin trillereihin kuin puhtaaseen kauhuun, joskin itse näen sen olevan lähempänä jälkimmäistä.

Etenkään vakavasti otettavaa rikoselokuvaa Longlegsiltä ei kannata odottaa. Jo alussa huvittaa, kun Harker ratkoo mukamas vuosikymmeniä FBI:ta vaivanneen sarjamurhaajan salakirjoituksen, jossa jokainen symboli yhdistyy suoraan tiettyyn aakkoseen. Älkää nyt viitsikö, kirjaimellisesti lapsikin voisi purkaa tuollaisen koodin! Elokuvan agenttien keskustelut koostuvat myös lähinnä yleisölle sellaisten faktojen selittämisestä, joista heidän itsensä pitäisi olla jo tietoisia.

Kaikkien mysteerielokuvien ja kauhufilmien ongelmana on se, että kun mysteeriä pitäisi purkaa ja varsinainen paha paljastaa, kokonaisuus lässähtää. Tästä myös Longlegs kärsii aavistuksen. Eräs hahmoista tavuttaa nimittäin kömpelösti leffan lopussa koko juonikuvion auki. Kiehtovampi tapa olisi ollut jättää tapahtumat vaille selityksiä ja antaa katsojien yhdistää langat mielessään parhaansa mukaan.

Käsikirjoituksellisesti filmi ei ole myöskään täysin vedenpitävä. Harkerin selvänäkijäkyvyt tuntuvat esimerkiksi unohtuvan kokonaan elokuvan edetessä. Päähenkilön pomo puolestaan sivuuttaa yliluonnolliset selitykset, vaikka hän on leffan alusta asti päättänyt uskoa alaisensa olevan meedio. Tarinasta on myös vaikea ottaa selvää, onko Harkerin äiti ainoastaan Longlegsin uhri vai palvooko tämä lopulta itsekin Saatanaa.

Leffan huipennus on lisäksi huomattavan ennalta arvattava, sillä on alusta asti täysin päivänselvää, kuka valikoituu paholaisen viimeiseksi uhriksi. Onneksi kliimaksi muodostaa vain pienen osan filmin kestosta, ja itse tulkinnanvaraa jättävä loppuratkaisu on toimiva. Elokuva tiedostaa myös saatananpalvonnan perimmäisen huvittavuuden, minkä vuoksi Cagelle myönnetään lopussa hilpeä “Hail Satan!” -hetkensä Rosemaryn painajaisen hengessä.

Elokuvan teemat antavat mahdollisuuksia monenlaisille tulkinnoille. Yksi ilmeisimmistä on tietysti sanoma siitä, miten pahuus kurottuu kaikkialle ja korruptoi pahimmillaan hyveellisimpienkin tarkoitusperien ajaman ihmisen. Filmi herättää myös kysymyksen siitä, kuinka julmia tekoja parhaimmatkaan motiivit, kuten viattoman läheisen ja rakkaan lapsen suojelu, oikeuttavat.

Kiinnostavimpana tulkintana leffasta on kuitenkin esitetty, että se on allegoria traumasta. Longlegs aiheuttaa Harkerin hyväksikäyttäjänä tälle lapsuudessa trauman, jonka päähenkilö suppressoi. Läpi elokuvan hän painii kirjaimellisesti sisäisten demoniensa kanssa, jotka eivät jätä häntä rauhaan. Trauma myös selittää hahmon sisäänpäinkääntyneisyyden sekä massiivisen varautuneisuuden. Paholaisen suomat selvänäkijäkyvyt ovat puolestaan kuin PTSD, joka muistuttaa ja varoittaa häntä aiemmista pahoista kokemuksista.

Perkinsin kauhuelokuva on maistuva keitos tuttuja elementtejä yhdisteltynä tuoreella tavalla. Juoni natisee liitoksistaan, mutta pitkälle säilyvä tiivis tunnelma sekä tarinan avaamat tulkinnan mahdollisuudet estävät kokonaisuutta leviämästä käsiin. Longlegsistä ei kenties muodostu genrensä tulevaisuuden klassikko, mutta poikkeuksellisen viihdyttävä lajityyppinsä edustaja kaikesta huolimatta.