Kaikkien kulttileffojen äitinä tunnettu Roman Polańskin Rosemaryn painajainen on innoittaja kaikille niille kauhuleffoille ja jännäreille, joissa päähenkilö saa huomata ihmisten ympärillään kääntyneen häntä vastaan. Get Out, Hereditary, The Invitation, Midsommar, kaikki näistä filmeistä ovat velkaa tälle klassikolle.
Rosemaryn painajainen toteuttaa kuitenkin salaliittomurhakultin paremmin kuin moni jäljittelijänsä. Outoja hetkiä ja synkkiä paljastuksia ei esimerkiksi alleviivata läpi elokuvan klisesillä kauhumusiikkiefekteillä, kuten jotakuinkin kaikissa moderneissa genren elokuvissa. Itse asiassa mitään erityisen karmivaa tai pahaenteistä ei edes tapahdu, vaan niin arkisia mutta hiukan omituisia asioita, että ne voisivat olla hyvin päähenkilön paranoiaa.
Kultti ei myöskään paljasta itseään kliseisesti juuri sillä hetkellä, kun Rosemary saa selville suuren salaisuuden tai on hälyttämässä ulkopuoliset apuun. Sen sijaan leffa leikitelee kyllä kylmäävästi tällä päähenkilön kiikkiin jäämisen mahdollisuudella esimerkiksi jännitystä nostattavassa puhelinkoppikohtauksessa elokuvan loppupuolella. Toisin kuin monissa jäljittelijäteoksissa, Polanskin filmissä kyseinen hetki paljastuu kuitenkin vain hämäykseksi. Itse kultin olemassaolo ja heidän pahat aikeensa vahvistuvat lopulta ilman suurempia fanfaareita.
Elokuvaa voi tulkita monella tasolla. Tapahtumien keskiössä on sekä konkreettisella että allegorisella tasolla raiskaus. Aviomies raiskaa sammuneen Rosemaryn ja suhtautuu tekoonsa kuin hauskana temppuna naureskellen, että "sehän oli vähän kuin nekrofiliaa". Nainen ei tietenkään osaa itse kyseenalaistaa tekoa, vaikka hänelle ei siitä hyvä olo jääkään.
Tämän jälkeen aviomies jatkaa Rosemaryn elämän kontrolloimista naapuriensa avustuksella. Hän ei esimerkiksi salli tämän mennä eri lääkärin vastaanotolle hakemaan toista lausuntoa ja lyttää tämän ystävien antamat neuvot. Kun Rosemary yrittää hakea apua ulkopuolelta, häntä ei oteta vakavasti vaan hänet pakotetaan lähtemään aviomiehensä matkaan hullujenhuoneen uhalla. Elokuvan lopussa päähenkilö voi hyväksyä vain sen ainoan roolin, joka hänelle on varattu: äitiyden.
Tietysti nykypäivänä arveluttaa, voiko raiskaajaohjaajan tekemää filmiä pitää hyvänä elokuvana raiskauksesta. Olen sitä mieltä, että kyllä voi, vaikka se hiukan karmivaa onkin. Raiskausta laajemmin leffa kommentoi naisen olematonta itsemääräämisvaltaa 1960-luvun yhteiskunnassa.
Normaalisti kristilliset saatananpalvojakultit ovat minulle elokuvissa iso ongelma, koska ne lässähtävät paljastuessaan yleensä vain todella koomisiksi. Rosemaryn painajainen ei kärsi yhtä pahasti samasta viasta, sillä tarinan lopussa leffalla on jo hiukan pilke silmäkulmassa. "Hail Satan!" -kohtaus on lisäksi hienoisesta huvittavuudestaan huolimatta yllättävän karmiva.
Eräs mitätön yksityiskohta elokuvassa häiritsi sen verran, että se on maininnan arvoinen. Kun Rosemary on kaikkein sairaalloisimmillaan laihana ja kuolemankalpeana, on vähän turhankin silmiin pistävää jopa minun kaltaiselleni miesuuvatille, että efekti on saatu aikaan meikkauksella.
Kaikilla muilla tavoin Rosemaryn painajainen on niitä 1960-luvun leffoja, jotka eivät ole vanhentuneet pätkääkään. Esimerkiksi hätkähdyttävät varoittamattomat äkkileikkaukset tuntuvat suorastaan moderneilta. Polańskin filmi on ehdoton kauhuklassikko sekä genrensä parhaimmistoa.
Kommentit
Lähetä kommentti