Koska Netflix päätti pilkkoa Squid Gamen toisen tuotantokauden kahtia, sarjan kolmas kausi on ennemmin kausi 2.5. Show’n huipennus on epätasainen mutta kuuden jakson pituudessaan kiitollisen tiivis. Loppuratkaisu pysyy myös väkivaltaisen tarinan teemoille tyydyttävän uskollisena.
Squid Game on aina ollut ennakoitava käänteissään, mutta kolmannella kaudella arvattavuus välillä tympii. Pelit ja draaman hetket toistavat niin samaa kaavaa, että se alkaa tuntua sadismissa piehtaroinnilta. Monet käänteet voi nähdä jo kaukaa, kuten transhahmo Cho Hyun-jun sankarikuoleman tai finaalijakson tomppelikuusikon kohtalon.
Sarjan katsoja tuntuukin koko ajan samaistuvan enemmän peliä shamppanjalasi kourassa seuraaviin julmiin VIP-vieraisiin kuin itse pelaajiin. VIP:t jopa kommentoivat, että verikekkerejähän tapittaa sohvalta kuin tavallista jännittävämpää tosi-tv:tä.
Toisaalta joissain asioissa kolmas kausi myös yllättää. Niin sanottu hyviskööri tapetaan nimittäin pois alta odottamattoman nopeasti ja julmasti, lukuun ottamatta tietysti päähenkilöä, Seon Gi-hunia. Esimerkiksi äiti- ja poika -duon kuolemat ovat melkoisen karuja.
Loppukarkeloihin Gi-hunin rinnalle jääkin vain vauva ja läjä mulkkuja. Jälkimmäisten yhteispeli puolestaan toimii juuri niin onnettomasti kuin arvata saattaa. Vastenmielinen porukka korostaa sitä, miten kapitalismin koneistossa systeemiä palvovat tavan tallaajat ajautuvat kampittamaan toisiaan.
Ennen olisin kyseenalaistanut, olisiko niin moni ihminen valmis murhaamaan vastasyntyneen minimaalisella kynnyksellä kuin sarja esittää. Nyt taas tiedän, että meillä Suomessakin moni likipitäen hurraa, kun sellaista harrastetaan maailmalla.
Kaudella pelien väliset äänestykset myös jatkuvat. Ne vertautuvat siihen, miten yhteiskunnassa valtaapitävä omistava luokka manipuloi muut tekemään lyhytnäköisiä valintoja sekä äänestämään etujensa vastaisesti.
Kohtauksiin, joissa selviytyjät väittelevät keskenään, alkaa tosin pesiytyä itseään toistavaa asetelmallisuutta. En takuulla pysyisi laskuissa, jos yrittäisin ynnätä, montako kertaa sarjan aikana on nähty, miten hahmot keräytyvät riviin kajauttamaan yksi kerrallaan mielipiteensä ilmoille kuin siististi vuoroaan odottaen. Ymmärrän, että selkeys katsojalle on tärkeää, mutta näin toteutettuna lopputulos on teatterimainen.
Tarinan suuri kompastuskivi ovat kuitenkin sen yhdentekevät sivujuonet. Saarta etsivän poliisin, Hwang Jun-hon, seikkailu jatkuu jo kolmatta kautta menemättä yhtään mihinkään. Naamioituneena vartijana työskentelevänä pohjoiskorealaisnaisen takinkääntökuvio taas soutaa ja huopaa vailla mitään logiikkaa. Miksi hänen esimiehensä ei vain täräytä kuulaa kalloon jatkuvasti oikuttelevalle alaiselleen, on kysymys, johon ei saada vastausta.
Loppuaan kohden Squid Gamen käsikirjoitus alkaa muutenkin kärsiä laiskoista ratkaisuista. Hollywood-tyylinen viiden minuutin pikasynnytys, jonka tuloksena päivänvalon näkee sikeiten nukkuva ja vähiten itkevä vauva sitten The Walking Deadin, saa esimerkiksi silmäni pyörimään. Lapsen äiti on toki pystyssä saman tien ponnistuksen jälkeen.
Show’n viljelemät kliseet ja epäuskottavuudet eivät jää tähän. Myöhemmin ryömitään edetakaisin juuri sopivasti ihmisten mentävissä ilmastointihormeissa, ammutaan jokaikinen lukko rikki ja jopa tuuletin pysähdyksiin konepistoolilla, seurataan pahiksen talsivan hi-taas-ti kohti pinteessä rimpuilevaa hyvistä, jotta tämä ehtii juuri ajoissa napata lattialta aseen avukseen, sekä roikutaan käsien varassa letkana rotkon reunalta.
Ensimmäiseltä kaudelta tutut, englantia puhuvat VIP-hahmot ovat puolestaan yhä ylinäyteltyjä ja heidän dialoginsa edelleen puisevasti kirjoitettua. Aivan varma ei voi olla siitä, onko kyseessä vain korealaisen sarjan erikoisuus, huonoa satiiria ökyrikkaista vai molempia. Silti vuorosanat, kuten “This is a bigger twist than the resurrection of Jesus”, saavat aikaan epämukavan irvistyksen kotikatsomossa.
Sarjan sankarin, Gi-hunin, rooli on sen sijaan kaudella kaksijakoinen. Lee Jung-jae on edelleen pääosassa mainio, ja myy hahmon tuskan. Yhdessä Korean Mad Mikkelsenin, Lee Byung-hunin, kanssa he muodostavat yhä erinomaisen protagonisti-antagonisti-parin, jonka jäämieskatseet naulitsevat ruudun ääreen.
Toisaalta Gi-hun tuntuu hahmona jo liiankin pyhimykseltä. Hän tappaa hippapelin aikana niin sanotun viattoman, kyllä, mutta jopa tästä viattomasta on tehty mahdollisimman vastenmielinen valehtelija ja pelkuri, jotta yleisön sympatiat pysyisivät päähenkilön puolella. Noin muuten Gi-hun osoittaa tarinan loppua kohden sellaista moraalista kirkasotsaisuutta, että sellaista vaalivalle kuvittelisi käyvän Squid Gamen peleissä alta aikayksikön kuin keskimääräiselle Starkin suvun edustajalle.
Toisaalta jos jossain kolmas kausi ja koko sarja onnistuu, niin lohduttomassa lopetuksessaan. Gi-hun uhraa itsensä vastasyntyneen vauvan säästämiseksi kuin moderni Jeesus, mutta hänen epäitsekkyytensä ei muuta lopulta mitään. Vaikka Korean pelit joudutaan päättämään, se tapahtuu vain välillisesti Gi-hunin myötävaikutuksesta, ja ne jatkuvat kuitenkin muualla. Yhden miehen hyvät teot eivät riitä horjuttamaan epäreilua kapitalistista järjestelmää.
Gi-hun saavuttaa silti vastustajastaan, Byung-junin esittämästä Hwang In-hosta, moraalisen voiton. Kaiken silmittömän julmuuden keskelläkin hän säilyttää nimittäin ihmisyytensä eikä taivu pelejä valvovan antagonistin korruptoimaksi.
Päähenkilön viimeiset sanat kuuluvat: “Me emme ole hevosia, me olemme ihmisiä. Ihmiset…”, mutta lause jää kesken. Se on käännetty englanniksi “Humans are…” Tarkalleen ottaen täsmällinen käännös Korean ilmaisulle “saram-eun” on “ihmiset”, missä ihmiset on lauseen subjekti.
Gi-hunin sanojen merkityksen voisi täydentää laiskasti esimerkiksi: “Ihmiset ovat hyviä”. Kuten sarja on kuitenkin tehnyt selväksi, sitä he eivät automaattisesti ole. Sarjan luoja, Hwang Dong-hyuk, on antanut ymmärtää, että hän on tarkoittanut lauseen tulkittavaksi: “Näin ihmisten pitäisi tehdä.” Sen voi myös katsoa vihjaavan, että vaikka ihmisiä on kaikenlaisia, niin hyviä kuin pahojakin ja kaikkea siltä väliltä, he ovat siitä huolimatta arvokkaita.
Osa sarjan yleisöstä on suivaantunut siitä, ettei tarina saanut onnellista päätöstä. Katsojan päätä hellästi silittelevä lopetus olisi silti täysin show’n henkeä ja teemoja vastaan. Dong-hyukin valinta kulkea synkempää tietä on siis täysin oikea.
Toisaalta vaikka Squid Game kritisoi kapitalismia, Netflixin menestyssarjana se itse toimii täysin kapitalismin armoilla ja ehdoilla. Lopetuksellaan se vaikuttaa päivänselvästi petaavan tulevaa USA-spinoffia, vaikkei se olisi ollut edes käsikirjoittajien tarkoitus.
Kuten edesmennyt Robert Jordan kirjoittaisi: “Kapitalismin pyörä pyörii, ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista legendat syntyvät. Legenda haalistuu myytiksi, ja myyttikin vaipuu unohduksiin kunnes jälleen koittaa osakkaita tyydyttävä vuosineljännes, joka sen loi.” Olkoon Seon Gi-hunin tarina hetken tuo legenda, kunnes seuraava suoratoistohitti pyyhkii sen televisioyleisön mielestä.
Kausi 3:
Koko sarja:
Kommentit
Lähetä kommentti