The Bear – kausi 2

Television paras kokkishow, The Bear, imaisi ensimmäisellä kaudella mukaansa hektisen draamansa ja mieleenpainuvien hahmojensa ansiosta. Kakkoskaudella sarjan taso jatkuu korkeana. Se ei kuitenkaan tyydy toistamaan vanhoja temppujaan vaan uusiutuu uskaliaasti.

The Bearin aloituskausi päättyi siihen, että päähenkilö Carmy löysi kuolleen veljensä tomaattitölkkeihin piilottamat rahat. Toisella kaudella vuorossa on uuden ravintolan perustaminen vanhan paikalle. Samalla show’n kerronnan tahti muuttuu kiivastahtisesta rauhallisemmaksi, hetkittäin jopa meditatiiviseksi.

Kun Carmy lähettää henkilökuntaansa eri keittiömestarien koulittavaksi, sarjalla koittaa tilaisuus keskittyä yksittäisiin hahmoihin kerrallaan. Marcuksen fiilistelyntäytteisestä matkasta Kööpenhaminaan sekä Richien henkilökohtaisesta kasvusta huippuravintolan opissa irtoaa erinomaisia jaksoja.

Keskellä kautta nähdään myös sarjan tähän mennessä pisin, tunnin mittainen episodi, Fishes. Se sijoittuu kokonaisuudessaan takavuosien jouluun, jolloin Carmyn Mikey-veli oli vielä elossa.

Jakso paljastaa Carmyn dysfunktionaalisten ihmissuhteiden alkujuuren. Jamie Lee Curtiksen vaativa, perfektionistinen ja ilmeisistä mielenterveysongelmista kärsivä äitihahmo tuo mieleen etäisesti The Sopranoksen Livia Sopranon. Mikeyn ja Bob Odenkirkin esittämän Lee-”sedän” sanaharkka yltyy puolestaan ilmiriidaksi juhlapäivästä huolimatta. Jännitteisen illan lopputulos on tietysti totaalikatastrofi.

Pitkän takauman aikana hahmoista paljastuu myös muita kiinnostavia puolia. Nuorempi Carmy yrittää epätoivoisesti tehdä veljeensä vaikutuksen, mutta Mikey tietää olevansa tälle haitallisin mahdollinen idoli. Rivien välistä voi uumoilla, että Mikey käänsi pikkuveljelleen selkänsä tarkoituksella ajaakseen hänet pois luotaan.

Fishes-episodissa korostuu sekin, miten The Bear käyttäytyy usein kuin mysteerin tavoin. Katsojan selvitettäväksi jää, mistä hahmot tarkalleen puhuvat, mitkä ovat heidän keskinäiset suhteensa ja mitkä heidän menneisyyden vaikuttimensa. Mitään ei väännetä rautalangasta, mikä on aina kunnioitettavaa.

Toisen kauden pääteeman muodostaa uusiutuminen. Berzattojen ravintola uudistuu, ja samalla useat sivuhahmot löytävät itsensä uudelleen.

Carmy ei kuitenkaan päähenkilönä (jälleen The Sopranosista muistuttaen) kykene kasvuun. Jos viime kaudella hän oli voima, joka ajoi muita hylkäämään pinttyneet tapansa, tällä kertaa hän osoittautuu joukon pahimmaksi riippakiveksi. Hän ei suostu työstämään ahdistuneisuushäiriötään ja on lopulta stressaantuneessa myrkyllisyydessään suurin este työyhteisönsä kukoistukselle.

Muiden hahmojen tapauksessa motivaatio kehitykseen kumpuaa nimenomaan muista ihmisistä. Esimerkiksi Richien transformaation taustalla on huippuravintolan yhteisö, joka uskaltaa vaatia häneltä arvostusta sekä työtään että itseään kohtaan.

Marcukseen keskittyvässä jaksossa taas nähdään pieni irrallisen oloinen kohtaus, jossa hän auttaa kaatuneen tanskalaisen pyöräilijän vapaaksi verkkoaidan alta. Kohtaus tuntuu kummallisen puhuttelevalta, vaikkei sen välitöntä merkitystä havaitsisi. Tuo satunnainen ihmiskontakti saa nimittäin Marcuksen katsomaan maailmaa eri tavalla – mikä on oleellista myös työssä kehittymisen kannalta, kuten sarja painottaa.

The Bear rakentaakin välillä hämmentävän vähäisistä aineksista draamaa, joka pitää otteessaan. Esimerkiksi Marcuksen small talk -keskustelu kokkiopettajansa kanssa, jossa molemmat tutustuvat toisiinsa, on todella vangitseva hetki.

Sarjan nimeä kantava kauden finaalijakso sisältää puolestaan, paitsi jälleen vaikuttavan yhden otoksen kohtauksen, myös tarinan tähänastisen opetuksen. Jännittävä episodi näyttää, ettei menestys synny perfektionismista vaan ihmisten yhteistyöstä. Kuvaavasti sen lopussa koko muu henkilökunta pyörittää ravintolaa yhteen hiileen puhaltaen, kun katkera ja kiroileva Carmy on jumiutunut kylmiöön.

Pienyrityksen arki on yhä kakkoskaudellakin vahvasti läsnä. Yrittäjien tai edes joskus projektityötä tehneen on helppo samaistua show’n menoon. Kun ravintolaa yritetään saada pystyyn avajaispäivämäärään mennessä ja tiukkaa deadlinea kohti pinnistellään rajallisella budjetilla, kaikki menee pieleen, mikä voi mennä pieleen.

Sarjassa fraasi “Every second counts” saa myös monta merkitystä. Yhtäältä se kuvastaa tietysti hahmojen kokemaa kiirettä ja paniikinomaista stressiä. Toisaalta se viittaa onnistumiseen tiukassa aikataulussa, täydellisen suorituksen tavoitteluun sekä ammatilliseen kurinalaisuuteen, niin hyvässä kuin pahassa.

Lauseen syvempi merkitys liittyy kuitenkin siihen, kuinka tärkeää muiden ihmisten kanssa vietetty aika on. Menetetyt hetket rakkaiden kanssa eivät tule takaisin. Sen on saanut kokea avioeron läpi käynyt Richie, ja se konkretisoituu myös Carmylle, jonka parisuhde kariutuu hänen oman itsekkyytensä vuoksi.

Vaikka The Bear kertoo tarinaansa vetävästi, se tekee niin silti draaman ehdoilla. Richien hahmonkehitys on tästä osuva esimerkki. Miehen henkinen kypsyminen on viihdyttävää seurattavaa, mutta kuka oikeasti uskoo, että hänenkaltainen ihminen muuttuisi näin radikaalisti näin lyhyessä ajassa? Todellisuudessa ihmiset tekevät yhtäkkisiä täyskäännöksiä harvoin paitsi ehdottoman pakon edessä.

Show'n tapahtumissa on havaittavissa myös tiettyä kaavamaisuutta. Fishes-jakson katastrofien eskaloituminen on esimerkiksi helppo ennakoida: Totta kai, Lee-setä ja Mikey ryhtyvät ennen pitkää avoimeen riitaan. Totta kai perheenäiti aiheuttaa ruokapöydässä vaivaannuttavan kohtauksen. Totta kai Mikey heittää Leetä haarukalla vielä kolmannen kerran. Ja totta kai kaikki päättyy mieleltään järkkyneen matriarkan synnyttämään totaalikaaokseen.

Samoin kaavamaiselta tuntuu Carmyn suhde lapsuudenihastukseensa Claireen. Suhde on toki söpö, mutta Hollywood-elokuvista ammennettu, romanttisen kaksikon jatkuva pikkunäppärä sanailu kuulostaa luonnottomalta. Se sai mielessäni aikaan post-traumaattisia välähdyksiä La La Landiin.

Toiseksi koko ihastumisjuonikuvio on täysin arvattava siitä hetkestä lähtien, kun Carmy antaa Clairelle väärän numeron, aina finaalijakson surkeaan päätökseen saakka. Clairella ei myöskään ole hahmona minkäänlaista sisäistä elämää, vaan hän on vain miespäähahmon jatke.

Oli televisioruudun ääressä silti millainen tv-sarja- tai ravintolakriitikko hyvänsä, The Bearin viehätystä on vaikea vastustaa. Kiivas tahti hellittää kakkoskaudella, mutta laadusta Christopher Storerin hengentuotos ei tingi. Sen sijaan show’n henkilödraama syvenee entisestään. Tähtensä se onkin ansainnut.