La La Land

Oscar-ehdokkuuksia rohmunneesssa Hollywood-musikaalielokuvassa miljonääritähti laulaa siitä, miten artistin elämä on rankkaa mutta miten kovalla yrityksellä jokainen voi saavuttaa unelmansa — jopa sinä! Joko herkkä sanoma saa huulen väpättämään? La La Land riuhtoo tunnenaruista niin, että kyynelkanavat aukeavat viimeistään teatterissa nyyhkivien sosiaalisesta paineesta.

La La Land kertoo näyttelijän urasta haaveilevan Mian sekä intohimoisen mutta rahavaikeuksissa pyristelevän jazz-pianisti Sebastianin tarinan. Hollywoodissa nämä aloittelevat taiteilijat kohtaavat eivätkä voi ensi alkuun sietää toisiaan. Luonnollisesti he rakastuvat palavasti.

Whiplashilla mainetta luoneen Damien Chazellen ohjaama La La Land on täydellistä Oscar-syöttiainesta. Hollywoodiin sijoittuva musikaalirakkaustarina, joka nostaa hattua amerikkalaisille filmiklassikoille, on kuin mittatilaustyönä laadittu sulattamaan elokuva-akatemian sydämet. Leffan epäonneksi palkintokomitea havahtui kuitenkin siihen, että Moonlightin ghettohomoromanssi saattaisi olla poliittisesti korrektimpi voittajavalinta viime vuoden gaalan syrjintäkohun jälkeen.

Chazellen elokuvan alkupuoli kulkee tutun käsikirjoituksen mukaisesti. Mia ja Sebastian sanailevat pikkunokkelasti toisilleen ihastuen samalla huomaamattaan. Ennen pitkää heidän soidinmenonsa huipentuvat satumaiseen tanssiin observatorion tähtiloisteessa. Elokuvan ensimmäisen puolisko päättyy, kun mykkäfilmien aikakaudelta tuttu iiris-otos sulkee parin suudelmaan.

La La Land on ahdettu täyteen viittauksia klassikkomusikaaleihin, kuten Laulaviin sadepisaroihin, Greaseen ja West Side Storyyn. Romanttisten filmien kliseillä leikitellään myös niin, että leffaa voisi kuvitella parodiaksi. Kyseessä on kuitenkin kunnianosoitus genren historialle.

Elokuvan kaavamainen alkupuoli kertoo, keitä Mia ja Sebastian ovat ja miksi he rakastuvat. Tältä osin konventioihin nojaava tarina jää ontoksi. Vaikka Emma Stonen ja Ryan Goslingin välille syntyy kemiaa, heidän hahmonsa tuntuvat yksioikoisilta karikatyyreilta. Työnsä takaisin saanut mutta sen samana iltana haaskaava Sebastian vaikuttaisi tosielämässä jopa tollolta.

Lyhyiden kohtaamistensa aikana päähenkilöt eivät sitä paitsi saa tietää toisistaan juuri muuta kuin sen, etteivät he ole samaa mieltä jazzista. Koska kaksikon koko suhteen kehitys pohjautuu pinnallisille Hollywood-kliseille, on siitä myöhemmin filmin aikana vaikea välittää.

Hollywoodin kuva romantiikasta ei olekaan koskaan ollut ongelmaton, eikä se ole sitä myöskään La La Landissa. Samalla kun leffa myy idean päähenkilöidensä välillä leimuavasta lemmestä laulun, musiikin, näpsäkän sanailun sekä hurmaava näyttelijäparin voimin, se muovaa yleisönsä rakkauskäsityksiä amerikkalaisen elokuvaviihteen muottiin. Kaikkien kulttuurillisten ideaalien mukaisesti kipinä leimahtaa hahmojen välillä tietysti ensisilmäyksellä. Kemioiden välitön kohtaaminen nostetaan myös tärkeämmäksi kuin vaikkapa yhtenäinen arvo- tai ajatusmaailma. Artistisen intohimon pitäisi puolestaan olla hahmojen lähentävä tekijä, mutta vaikka Sebastian saarnaa Mialle jazzin hienoudesta, eivät he muuten puhu keskenään taiteesta lainkaan.

Romanttiset tuntemukset valtuuttavat elokuvassa jopa puhtaan itsekkäisiin ja epäkohteliaisiin tekoihin. Mia muun muassa jättää tapailemansa miehen tylysti tämän läheisten edessä rientääkseen onnea hehkuen noin 15 minuuttia tuntemansa Sebastianin perään.

Elokuvan jälkimmäinen puolisko on kiinnostavampi kuin sen ensimmäinen, sillä La La Land paljastaa sittenkin olevansa yli-idealisoitua hömppää fiksumpi tekele. Kun Mian ja Sebastianin rakkaus alkaa kariutua, filmin pinnallisuus myös kaikkoaa. Samalla se alkaa todella käsitellä ydinteemaansa.

Tarinan keskiöön astuu taiteilijan kamppailu menestyksen ja aidon itseilmaisun välillä. Jazzin nimeen vannonut ja valtavirrasta piittaamaton Sebastian hyppää massoille suunnattua musiikkia soittavan bändin kelkkaan ja saavuttaa menestyksen. Mia puolestaan ei kovasta työstä huolimatta löydä yleisöä näytelmälleen. Poikaystävän rahallisten realiteettien sanelema taiteellinen suunnanvaihdos alkaa lisäksi syödä hänen kunnioitustaan tätä kohtaan.

Leffa käsittelee pintansa alla myös menneen kunnioittamisen ja uudistumisen välistä konfliktia. Sebastian esimerkiksi suomii, että Los Angeles palvoo kaikkea muttei arvosta mitään. Hänen bänditoverinsa puolestaan huomauttaa, että Sebastianin traditionalistinen jazzin ihannointi on suoraan ristiriidassa genren alkuperäisen vallankumouksellisen luonteen kanssa. Elokuvan päätösmontaasissa eri aikakausien tyylilajit taas sekoittuvat keskenään aina maalaustaiteen impressionismista lähtien. Lopputuloksena syntyy jotain aivan omaa.

Filmin teemat tuovat läheisesti mieleen sekä Treme-televisiosarjan että Birdman-elokuvan. Tremessä suurennuslasin alla ovat nimittäin niin uhanalainen jazz-kulttuuri kuin uuden ja vanhan yhteentörmäyskin. Birdmanin tavoin siinä tärkeätä osaa näyttelee myös artistin dilemma aidon itseilmaisun ja menestyksen välillä.

Treme tosin pystyy sarjaformaatissaan pureutumaan näihin aiheisiin huomattavasti La La Landia syvemmin. Siinä musiikkigenreään pääsevät sitä paitsi puolustamaan soitollaan oikeat neworleanslaiset jazz-artistit valkoihoisen supertähti Goslingin sijaan. Birdman käsittelee niin ikään päähenkilönsä taiteilijan tuskaa Chazellen teosta rikkaammin.

La La Landin loppu paljastuu kuitenkin Hollywood-romanssin dekonstruktioksi, missä katsojan odotukset kumotaan onnistuneesti. Olisin tosin kaivannut tarinalta vastaavaa kliseiden kyseenalaistamista jo sen alkuhetkiltä asti. Vaikka leffa suhtautuu tiedostavasti lajityypin pinttyneisiin konventioihin, se myös käyttää niitä surutta hyväkseen. Lopputuloksena on höttöinen rakkaustarina tavallista katkeransuloisemmalla ja puhuttelevammalla huipennuksella. Kunnianhimoisemmalla otteella filmi olisi voinut pakottaa yleisönsä pohtimaan omien romanttisten ihanteidensa suhdetta populaariviihteen syöttämiin näkemyksiin.

Elokuvan huippuluokan teknistä toteutusta ihastellessa sen sisällön puutteet voi miltei unohtaa. Saumattomasti yhdeksi otokseksi naamioitu musikaalinumero moottoritiellä on esimerkiksi huikea aloitus elokuvalle. Toisaalta koreista tanssikuvioista huolimatta kohtauksen merkitys muulle tarinalle on mitätön.

Näyttelytyö on puolestaan läpi filmin erinomaista. Oscarin voittanut Stone on etenkin äärimmäisen valloittava ja ilmeikäs Mian roolissa. Vaikka Gosling ei yllä aivan samalle tasolle, hoitaa hän silti tonttinsa ihailtavan vähäeleisesti. Kumpikaan pääosaesittäjistä ei ole tosin mieleenpainuvan häikäisevä laulaja tai tanssija, mutta eipä elokuva itsekään ole täysiverinen musikaali kuin ensimmäisen puolikkaansa ajan.

Filmin dialogi yrittää sitä vastoin liikaa. Päähenkilökaksikon nokittelut esimerkiksi noudattavat tuttua mutta väsähtäneen rutiininomaista romanttisten elokuvien kaavaa, kuten seuraavassa sananvaihdossa:
Mia: ”You're... you're a real, um... what's the word I'm looking for?”
Sebastian: ”Knight in shining armor?”
Mia: ”Weirdo.”

La La Land on kiistämättä tyylikäs kunnianosoitus Hollywood-historialle. Samalla siitä kehkeytyy niin ummehtunut kasa ihailunsa kohteiden paatuneimpia kliseitä, että elokuvan haluaisi tuomita samoin kuin Björk Dancer in the Darkissa: ”I've seen it all”. Kaikeksi onneksi filmin lopetus kieltäytyy noudattamasta orjallisesti romantiikkalajityypin kiveen hakattua kaarta.