La La Land

(2016)

Oscar-ehdokkuuksia rohmunneesssa Hollywood-musikaalielokuvassa miljonääritähti laulaa siitä, miten artistin elämä on rankkaa mutta miten kovalla yrityksellä jokainen voi saavuttaa unelmansa — jopa sinä! Joko herkkä sanoma saa huulen väpättämään? La La Land riuhtoo tunnenaruista niin, että kyynelkanavat aukeavat viimeistään teatterissa nyyhkivien sosiaalisesta paineesta.

La La Land kertoo näyttelijän urasta haaveilevan Mian sekä intohimoisen mutta rahavaikeuksissa pyristelevän jazz-pianisti Sebastianin tarinan. Hollywoodissa nämä aloittelevat taiteilijat kohtaavat eivätkä voi ensi alkuun sietää toisiaan. Luonnollisesti he rakastuvat palavasti.

Whiplashilla mainetta luoneen Damien Chazellen ohjaama La La Land on täydellistä Oscar-syöttiainesta. Hollywoodiin sijoittuva musikaalirakkaustarina, joka nostaa hattua amerikkalaisille filmiklassikoille, on kuin mittatilaustyönä laadittu sulattamaan elokuva-akatemian sydämet. Leffan epäonneksi palkintokomitea havahtui kuitenkin siihen, että Moonlightin ghettohomoromanssi saattaisi tarkemmin ajateltuna olla poliittisesti korrektimpi voittajavalinta viime vuoden gaalan syrjintäkohun jälkeen.

Chazellen elokuvan alkupuoli kulkee tutun käsikirjoituksen mukaisesti. Mia ja Sebastian sanailevat pikkunokkelasti toisilleen ihastuen samalla huomaamattaan. Ennen pitkää heidän soidinmenonsa huipentuvat satumaiseen tanssiin observatorion tähtiloisteessa. Elokuvan ensimmäisen puolisko päättyy, kun mykkäfilmien aikakaudelta tuttu iiris-otos sulkee parin suudelmaan.

La La Land on ahdettu täyteen viittauksia klassikkomusikaaleihin, kuten Singin' in the Rainiin, Greaseen ja West Side Storyyn. Romanttisten filmien kliseillä leikitellään myös niin, että leffaa voisi kuvitella parodiaksi. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin kunnianosoitus genren historialle.

Elokuvan kaavamainen alkupuoli kertoo, keitä Mia ja Sebastian ovat ja miksi he rakastuvat. Tältä osin konventioihin nojaava tarina jää ontoksi. Vaikka Emma Stonen ja Ryan Goslingin välille syntyy kemiaa, heidän hahmonsa tuntuvat yksioikoisilta karikatyyreilta. Työnsä takaisin saanut mutta sen samana iltana haaskaava Sebastian vaikuttaisi tosielämässä jopa täydeltä idiootilta.

Lyhyiden kohtaamistensa aikana päähenkilöt eivät kaiken lisäksi saa tietää toisistaan juuri muuta kuin sen, etteivät he ole samaa mieltä jazzista. Koska kaksikon koko suhteen kehittyminen pohjautuu pinnallisille Hollywood-normeille, on siitä myöhemmin vaikea välittää edes filmin dramaattisimpien käänteiden hetkellä.

Hollywoodin kuva romantiikasta ei ole koskaan ollut ongelmaton, eikä se ole sitä myöskään La La Landissa. Samalla kun leffa myy idean päähenkilöidensä välillä leimuavasta lemmestä laulun, musiikin, näpsäkän sanailun sekä hurmaava näyttelijäparin voimin, se muovaa yleisönsä käsitystä rakkaudesta amerikkalaisen elokuvaviihteen muottiin. Kaikkien kulttuurillisten ideaalien mukaisesti kipinä leimahtaa hahmojen välillä tietysti ensisilmäyksellä. Kemioiden välitön kohtaaminen nostetaan myös tärkeämmäksi kuin yhtenevä ajatusmaailma tai minkäänlainen älyllinen side. Artistisen intohimon pitäisi puolestaan olla heidän lähentävä tekijänsä, mutta vaikka Sebastian saarnaa Mialle jazzin hienoudesta, minkäänlaista todellista vuoropuhelua emme näe heidän tästä aiheesta käyvän.

Romanttiset tuntemukset valtuuttavat elokuvassa jopa puhtaan itsekkäisiin ja epäkohteliaisiin tekoihin. Mia muun muassa jättää tapailemansa miehen tylysti illallisella tämän läheisten edessä rientääkseen onnea hehkuen noin 15 minuuttia tuntemansa Sebastianin perään. Vaikka usein vannotamme, etteivät välittömät mielikuvat saisi määrittää mielipiteitämme ihmisistä, viihteen heijastelemissa rakastumisihanteissa ensivaikutelman rooli elää yhä vahvana. Koska jäähyväisiin ei elokuvassa palatakaan millään tapaa, kohtauksesta jää lisäksi vaikutelma, kuin töykeä käytös olisi päähenkilölle täysin seuraamuksetonta.

Hollywood on iät ja ajat rinnastanut ihastumisen, hullaantumisen ja intohimon rakastumiseen. La La Landin kuvaus päähahmojen suhteesta onkin vain jatkumo niille elokuville, joita se ihannoi. Historian myötäily ei kuitenkaan päästä filmiä veräjästä. Chazellen ohjaustyö ei nimittäin tarkastele päähenkilöidensä suhdetta vain ironisesti piikitellen vaan kehoittaa katsojaa myötäelämään henkilöidensä mukana.

Elokuvan jälkimmäinen puolisko on kiinnostavampi kuin sen ensimmäinen, sillä La La Land paljastaa sittenkin olevansa yli-idealisoitua hömppää fiksumpi tekele. Kun Mian ja Sebastianin rakkaus alkaa kariutua, filmin äärimmilleen vedetty pinnallisuus myös kaikkoaa. Samalla se alkaa todella käsitellä ydinteemaansa.

Tarinan keskiöön astuu taiteilijan kamppailu menestyksen ja aidon itseilmaisun välillä. Jazzin nimeen vannonut ja valtavirrasta piittaamaton Sebastian hyppää massoille suunnattua musiikkia soittavan bändin kelkkaan ja saavuttaa menestyksen. Mia puolestaan ei kovasta työstä huolimatta löydä yleisöä näytelmälleen. Poikaystävän rahallisten realiteettien sanelema taiteellinen suunnanvaihdos alkaa lisäksi syödä hänen kunnioitustaan tätä kohtaan.

Leffa käsittelee pintansa alla myös menneen kunnioittamisen ja uudistumisen välistä konfliktia. Sebastian esimerkiksi suomii, että Los Angeles palvoo kaikkea muttei arvosta mitään. Hänen bänditoverinsa puolestaan huomauttaa, että Sebastianin traditionalistinen jazzin ihannointi on suoraan ristiriidassa genren alkuperäisen vallankumouksellisen luonteen kanssa. Elokuvan päätösmontaasissa eri aikakausien tyylilajit sen sijaan sekoittuvat keskenään aina maalaustaiteen impressionismista lähtien, ja lopputuloksena syntyy jotain aivan omaa.

Filmin teemat tuovat läheisesti mieleen sekä Treme-televisiosarjan että Birdman-elokuvan. Tremessä suurennuslasin alla ovat nimittäin niin uhanalainen jazz-kulttuuri kuin uuden ja vanhan yhteentörmäyskin. Birdmanin tavoin siinä tärkeätä osaa näyttelee myös artistin dilemma aidon itseilmaisun ja menestyksen välillä. Treme tosin pystyy sarjaformaatissaan pureutumaan näihin aiheisiin huomattavasti La La Landia syvemmin. Siinä musiikkigenreään pääsevät sitä paitsi puolustamaan soitollaan oikeat neworleanslaiset jazz-artistit valkoihoisen supertähti Goslingin sijaan. Birdman käsittelee niin ikään päähenkilönsä taiteilijan tuskaa Chazellen teosta rikkaammin.

La La Landin loppu paljastuu kuitenkin Hollywood-romanssin dekonstruktioksi, missä katsojan odotukset hahmojen päätymisestä yhteen kumotaan onnistuneesti. Olisin tosin kaivannut tarinalta vastaavaa kliseiden ympäri kääntämistä jo sen alkuhetkiltä asti. Vaikka leffa suhtautuu tiedostavasti lajityypin pinttyneisiin konventioihin, se myös käyttää niitä surutta hyväkseen. Lopputuloksena on höttöinen rakkaustarina tavallista katkeransuloisemmalla ja puhuttelevammalla huipennuksella. Kunnianhimoisemmalla otteella filmi olisi sen sijaan voinut pakottaa satunnaisenkin elokuvakävijän pohtimaan omien romanttisten ihanteidensa suhdetta populaariviihteen syöttämiin näkemyksiin.

Elokuvan huippuluokan teknistä toteutusta ihastellessa sen sisällön puutteet voi miltei unohtaa. Saumattomasti yhden otokseksi naamioitu musikaalinumero moottoritiellä on esimerkiksi huikea aloitus elokuvalle. Toisaalta siitä myös löyhkää katsojan kosiskelu, sillä koreista tanssikuvioista huolimatta kohtauksen merkitys muulle tarinalle on mitätön.

Näyttelytyö on läpi filmin erinomaista. Oscarin voittanut Stone on etenkin äärimmäisen valloittava ja ilmeikäs Mian roolissa. Vaikka Gosling ei yllä aivan samalle tasolle, hoitaa hän silti tonttinsa ihailtavan vähäeleisesti. Kumpikaan pääosaesittäjistä ei ole tosin mieleenpainuvan häikäisevä laulaja tai tanssija, mutta eipä elokuva itsekään ole täysiverinen musikaali kuin ensimmäisen puolikkaansa ajan.

Filmin dialogi yrittää sitä vastoin liikaakin. Kun Sebastian kiistelee siskonsa kanssa heikosta rahatilanteestaan ja julistaa tälle olevansa ”tuhkista nouseva Feeniks”, hahmo vaikuttaa enemmän harhaiselta egomaanikolta kuin siltä sympaattiselta haaveksijalta, joksi hänet yritetään maalata. Päähenkilökaksikon nokittelut puolestaan noudattavat tuttua mutta väsähtäneen rutiininomaista romanttisten elokuvien kaavaa, kuten seuraavassa sananvaihdossa:

Mia: ”Sinä olet todellinen... mikä on se sana, jota etsin?”
Sebastian: ”Ritari säihkyvässä haarniskassa?”
Mia: ”Kummajainen”

Elämänmakuisia hittielokuvia kritisoimalla asettaa aina itsensä alttiiksi sieluttoman ilonpilaajan ja kyynikon leimalle. Todellinen tyhjyys piilee kuitenkin useimmiten itse näiden elokuvien laskelmoidussa katsojan manipuloinnissa ja onttojen kerronnallisten konventioiden hyödyntämisessä. Kaavamaisuuksien ironisointi ja niille hatun nostaminen samaan aikaan ei ole helppoa, eivätkä siihen kykene uskottavasti juuri muut kuin Cabin in the Woodsin ja Communityn tapaiset materiaalinsa täydellisesti hallitsevat teokset.

La La Land on tyylikäs kunnianosoitus, mutta samalla siitä kehkeytyy itsessään niin ummehtunut kasa ihailunsa kohteiden paatuneimpia kliseitä, että elokuvan haluaisi tuomita sanoin ”I've Seen It All”. Kaikeksi onneksi filmin lopetus kieltäytyy silti noudattamasta orjallisesti romantiikkalajityypin kiveen hakattua kaarta.